hän oli Herran armosta,
tuon lahjan piti arvossa
ja palveli näin Luojaa;
Hän, lähde kaiken valkeuden,
myös Shakespearen loi seppelen,
soi kuolevalle säkenen,
mi kuolemalta suojaa.



LENORE.

(Bürger.)

Lenore nousi, koitti koi,
hänt' uni raskas painaa:
»Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi,
liet uskoton tai vainaa?»--
Keralla Fredrik kuninkaan
hän lähti sotaan Böhmin maan,
ei mitään miekan tieltä
ees kirjoittanut sieltä.

Väsyivät pitkään riitahan
kuningas, keisarinna,
tekivät rauhan rakkahan,
ol' kevät kaunehinna;
soi rummut, torvet toitottaa,
kotihin joukot samoaa,
hei, sotalauluin soivin
ja virvin vihannoivin.

Ja pitkin teitä, polkuja
ja maita kaikkialla
nyt nuori, vanha vastassa
on miellä riemuisalla.
Iloitsi moni morsio.
Ah, taatto! huusi lapset jo,
Lenore suruissansa
vain vartoo sulhoansa.

Rivistä riviin kulki hän
ja nimet kaikki kysyi,
ei vieri viesti elämän,
salassa sulho pysyi.
Pois joukot riensi riemuineen;
hän heitti hapset hajalleen
ja maahan syöksyi raivoin,
hän enää eli vaivoin.

Luo äiti kyllä kiirehti:
»Ah, armahtakoon Luoja!
Laps armas, kuink' on laitasi?
Mun sylissäin on suoja!»
»Oi äiti! Kaikk' on mennyttä,
maailma, onni, elämä,
myös Luojan armo mennyt,
ma kuolen murheesen nyt!»--

»Ah, Luoja auta, armahda!
Laps, isämeitä lue!
Kaikk' oikein ohjaa Jumala;
nyt, Herra, meitä tue!»--
»Oi äiti! Harha houkkion!
Jumala väärin tehnyt on,
lie turha Häneen luottaa,
myös rukous on suotta.»--

»Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun,
sa autat armos tautta,
pois huolet haihtuu siunatun
tuon sakramentin kautta.»--
»Ei, äiti, turru tuska tää,
ei kuollehelle elämää
voi sakramentit suoda,
ei hoivaa mulle tuoda.»--

»Laps, entä jos tuo viekas on
maan muukalaisen puolla
avion uuden, uskoton,
jo solminutkin tuolla?
Laps, sydän tuo sa unhota!
Ei siitä hälle onnea;
kun täyttyy elon määrä,
myös painaa vala väärä.»--

»Oi, äiti! Kaikk' on hukassa!
Mi mennyt on, ei palaa.
Mun onneni on kuolema,
en muuta enää halaa.
Ah, että tänne synnyinkään!
Ah, sammu, valo sielun tään,
on Luojan armo mennyt,
ma kuolen murheesen nyt!»--

»Ah Luoja, ethän tuominne
sa tuota lapsirukkaa!
Ei järjissään hän haastele
hänt' ällös heitä hukkaan!
Laps, huoles maiset unhota!
On sulla taivas, Jumala,
sa muista sielus ylkää,
mi milloinkaan ei hylkää.»--

»Oi, äiti! Mit' on taivaskaan!
Oi, äiti! Mit' on Horna?
Wilhelmin luon' on taivas vaan
ja häntä ilman Horna!
Ah, että tänne synnyinkään!
Ah, sammu, valo sielun tään!
Hänt' ilman jää en eloon,
käy taivahan en iloon.»--

Näin tuska häntä tuiversi
nyt kautta suonten, aivoin,
näin Sallimusta syytteli
ja herjasi hän raivoin;
löi rintaa, kättä väänteli,
siks kunnes päivä himmeni,
kuu taivahalle sousi
ja kultatähdet nousi.

Mut kuule! kuule! Ulkoa
kuin ratsun kopse kaikuu,
ritari nousee portaita,
sen kannusraudat raikuu;
ja kuule! kuule! kolkutin
jo helkkää äänin hiljaisin,
ja portin takaa soipi,
niin että kuulla voipi.

»Halloo! Laps, miksi avaa et?
Nukutko, valvot siellä?
Sa itketkö vai hymyilet?
Mua millä muistat miellä?»--
»Sa, Wilhelm, ah! Näin myöhällä?
Mult' ollut mielen särkeä
on valvokki ja uni!
Mist' tulet, kaivattuni?»--

»Vain sydän-yöllä samoomme.
Ma Böhmin maasta kulen.
Ma myöhään lähdin matkalle,
sua ottamaan nyt tulen.»--
»Ah, armas, ensin tänne käy!
Yön tuuli tuima viilentäy,
sua sisään pyydän käymään,
syliini lämmittäymään.»--

»Laps, laulaa anna tuulien,
suo ulvoa sa niiden!
Soi kannus, korskuu hevonen
kuin ois se orhi Hiiden!
En jäädä tohdi! Nopeaan
mun taaksein nouse satulaan,
on peninkulmaa sata
häävuoteeseemme rata.»--

»Ah, sadan peninkulmanko
häämatka meill' on, luulet?
Löi yksitoista kello jo,
min soinnun vielä kuulet.»--
»Kuu paistaa! Ratsut raisut ain
on meidän ynnä vainajain,
sun tänään vielä, lupaan,
vien hiljaiseen häätupaan.»--

»Tuo tupa miss' on, millainen?
Häävuotees missä piilee?»--
»Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen
on suoja tyyni, viilee.»--
»Ma mahdunko?»--»Me kumpikin!
Mut joudu, juokse, armahin,
häävierahat jo hartoo,
häävuode meitä vartoo.»--

Lenore lensi, kiirehti,
nous povi niinkuin palkein;
hän ratsumiestä syleili
jo käsivarsin vaikein;
jo heittyi orhin selkähän.
Hihhei ja hei! Ei pelkää hän,
vaikk' onkin vauhti huima,
lyö tulta laukka tuima.

Kuin kahden puolen tien nyt puut
ja niitut, nummet kiitää,
kumahtaa sillat, virransuut
ja viidat ohi liitää!--
»Kuu kirkas on! Ah armahain,
on raisut ratsut vainajain,
sua kammottaako kuolleet?»--
»Ah, ei! Mut jätä kuolleet!»

Mi tuolla laulu, soitto soi?
Nuo kaarneet niitä tuumii?
Soi kellot, kuolinvirsi, oi:
»Me hautaan viemme ruumiin!»
Jo saapuu kalmansaatto luo
ja paarit, arkun tuopi tuo;
kuin kurnu sammakoiden
on laulu kantajoiden.

»Kesk'yöllä ruumis haudatkaa,
te soiden laulun, surun!
Nyt sulho suuri ratsastaa,
vien kotiin kullanmurun!
Hei, lukkari! Sa kuoros tuo,
häälaulua mun kuulla suo!
Hei pappi! Siunaa meidät!
Ma häihin kutsun teidät!»

Katosi paari, vaikeni
myös laulu, soitto; heitä,
hurraa! kaikk', kaikki seurasi
nyt pitkin maita, teitä.
Ja eespäin vaan, hihhei ja hei!
tuo vauhti tuima heidät vei,
yöss' orhin harja huiskaa,
tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kahden puolen tien nyt puut
ja pensaat, kummut kiitää;
kylät ja kaupungit ja muut
asunnot ohi liitää!
»Kuu kirkas on! Ah armahain!
On raisut ratsut vainajain!
Sua kammottaako kuolleet?»--
»Ah! Jätä maahan kuolleet!»--

Kas, kas! Tuoll' yössä tanhu käy
kuin ratas kehräpuinen,
se milloin näkyy, taas ei näy,
on joukko omituinen.--
»Hihhei! Sa kansa karkelon,
vien vuoteesen ma morsion
häätanhu tanssikaatte,
niin kera tulla saatte!»

Ja kohta kumma kansa tää
kahisten myötä hiipii
kuin pensasto, kun tuulispää
sen lehdet kuivat riipii.
Ja eespäin vaan, hihhei ja hei!--
tuo vauhti tuima heidät vei,
yöss' orhin harja huiskaa,
tien kivet tulta tuiskaa.

Kuin kiitää kuudan-maisemat,
kuin kaukometsät väikkyy,
kuin yllä tähdet, taivahat
ja taivaanrannat läikkyy!
»Kuu kirkas on! Ah, armahain!
On raisut ratsut vainajain!
Sua kammottaako kuolleet?»--
»Ah. voi! Sa jätä kuolleet!»--

»Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan?
Pian tuntihiekka loppuu.
Ah, tunnen aamun koittavan!
Hei, orhi, nyt on hoppu!
Hihhei! Päämäärä tässä on.
Jo aukee vuode morsion,
on raisut kuolon ratsaat!
Täss' ovat portin patsaat.»--

Ja kohta rautaportin luo
hän suistain ratsun sinkoo,
lyö piiskallaan, ja portti tuo
pois telkimensä linkoo.
Kilahtaa auki aidat sen,
käy juoksu yli hautojen,
ylt'ympär' ristit yössä
vain välkkyy kuudanvyössä.

Haa, katso, katso! silloinpa,
huh, seikkaa hirveätä!
ritarin putoo haarniska
kuin ruumisliina mätä.
Miss' oli äsken hällä pää,
nyt paljas kallo irvistää,
luuranko viikatteineen
ja tunti-mittareineen.

Hypähtää hepo, korskahtaa,
sen turpa iskee tulta,
ja hei! sen alla aukee maa,
jää sulho vain ja kulta.
Huu! ulvoo ilmat autiot,
huu! vastaa hauta-onkalot,
Lenore tuntee pelon
välillä kuolon, elon.

Ja kummitukset kuutamon
nyt kehään järjestäyvät,
kajahtaa laulu karkelon,
he piiritanssiin käyvät:
»Vaikk' katkee sydän, kärsi se!
Äl' Luojan kanssa riitele!
Hän sielus armahtakoon;
käy ruumis maan nyt rakoon.»



RISTILUKIN LAULU.

(Adolf Paul.)

Aho vihreä paahteessa auringon
salon harhaisan helmassa on,
siell' istuvi lukki niin musta kuin yö,
vain vaaninta häijyllä työ.
Kas, auringon välkkeitä väijyvi tuo,
ne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo
niin voimallisen,
ah, niin kevyen,
min silmuihin sielut hän pauloo ja lyö
ja kiusaa ja surmaa ja syö.

Ja valkeus ja päivä niin valjuksi käy,
yli maailman yö pimentäy,
siell' ihmiset sieluttomat haparoi,
mut toimehen tulla he voi.
Yö heistä on kirkas kuin huomenen koi,
mut huomen jos koitti, se yönpelon toi,
he aaveilevat,
he haaveilevat,
kuin henkensä vankka ja valtava ois,
ja hukkuvat, nukkuvat pois.

Mut lukki se kehrää ja tummuvi maa;
ei sielua yhtä hän saa,
halk' aikojen astuu se seppelepäin,
käy urholta urholle näin,
se valtikan heille ja herruuden suo
ja voiton ja herjan ja kuoleman tuo
ja tuskan ja yön
vuoks sankarityön,
kaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo,
ja kaikilta hurmeen hän juo.



ILTA RANNALLA.

(Arvid Mörne.)

Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:

»Tumma puu sysimusta-latva,
ken sa oot?»

Merien mainingit vastatkoot!
Taas on kaikki hiljaa.
Yksinäinen
tuuli yön vain vielä käy,
haavanlehtiin leyhyy, nukkuu,
metsät vait on vallan.
Yksinäinen pilvi liukuu
ilman alla,
päällä pohjoisimman harjanteen.
Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.

Taivas tummuu.
Rannan honka vaeltavan
varjonsa näkee vesiin:
»Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa,
vailla pohjaa, suojaa, ohjaa,
mistä voimaa imi juures, mistä
heimos heilinyt on ylhäisistä?

Tummuus tutkimaton latvas peittää.
Runkos vapisee, se varjon heittää,
vartoneeko helmas himmee, musta
tähden tai yötuulen kohtausta?
Kaunis puu,
kaltaisein sa oot!
Ken sa oot?»

Rannan puu nää varjoaan ei enää,
vedet viihtyy, nurmet nukkuu,
metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa.
Pimeys hiipii puiden runkoin väliin,
väikkyy rantaan, läikkyy vesiin,
kaartaa kannet taivaan,
syttää korkeudessa, syvyydessä
tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.



JOTAIN TAHDON TIETÄÄ--

(Arvid Mörne.)

Jotain tahdon tietää,
enkä liikaa,
salaisuutta tahdo en
hohtokivi-kaunehen,
sanain merkitystä en
laulussa, jot' ihailen,
tarkoitusta elon en
nykyisen, en entisen.

Jotain tahdon tietää,
enkä liikaa,
en, miks hyisen ruudun kukka niin on
tähden lainen,
en, miks Herran kaaren piirtää pilvi satavainen,
en, miks runon poljento kuin kedon
vilja keinuu,
en, miks loppusoinnun umput laulun
puussa uinuu.

En, miks itse laulan tässä pitkin kesäpäivää,
runous on kukkanurmi, kulkee monta häivää,
katse kiiltää, kukka tuoksuu, laulaa
leivo pilvein,
ett' on kesä, ett' on elo hällä ilon ilvein.



PIKKU NEIDIT.

(Hjalmar Procopé.)

Ne pikku neidit teikkaa,
ne katuviertä kapsaa,
ja kengänkannat keikkaa
ja kukat hattujen,
nuo kautokenkä-janat
kuin rannan kaislat rapsaa;
vain hulmuhame-vanat
jää heistä jälkehen.

Ne käy kuin karavaanit,
ei heitä paina mure,
ne kiikkuu kuin banaanit
parein ja joukoittain,
on saaneet viran vakaan,
he eivät silti sure,
ei palkan pienuuttakaan,
mut kiire heill' on vain.

He etsii tärkein elein
pian konekirjaimia,
he rientää poskin helein
pian puhelinten luo,
ne pikku neidit pyörii,
ne tietää, rattahia
on kaikki, kaikki hyörii,
kun käskee kello tuo.

He käyvät elon läksyyn,
sen päivätyöhön pitkään,
rikasten ääneen äksyyn
ja korkolaskelmiin,
he uurtaa ja he puurtaa,
ei kestä voimat mitkään,
jo vanhuus selän kuurtaa
ja hylyks jää he niin.

Mut siitä viis, he tuumaa:
hapata lailla lesken
tai ruokarouvan, huumaa
ei myöskään onni se;
osaamme emme myö me,
vaikk' katukansan kesken
me automaatiss' syömme
vähäisen palamme.

Me emme istu, neulo
myös koruompelusta
ja kosijoita seulo
sadoin ja tuhansin,
mut rakkahalle riittäin
me raoitamme usta
kai niiaten ja kiittäin
kuin iso-äitikin.



NUNNA.

(Ernst V. Knàpe.)


1.

Lyö, lyö, lyö,
nyt lyö epätoivon pyörremyrsky
merta sielujen kiusattujen.
Yö, yö, yö!
Valkeutta ohjaavaa ei näy.
Yö, yö, yö
yli ihmissielujen kiusattujen.

Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
Rauhaa sieluille ahdistetuille!
Rauhaa tuskien tummuuteen,
rauhaa kalvavan kaihomielen!
Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
--Nyt myrskyt meidät kuolohon laulaa.


2.

Puun heelmää emme maistaneet,
mut paratiisin kadottain
me kauan oomme harhailleet
jo teitä orjantappurain;
ah, onko portin enkeli,
mi meitä uhkaa miekallaan,
sen airut, joka armossaan
parantaa haavat lupasi?
Ma sinne, sinne kaihoan
luo elon lyhyen unelman,
miss' unhoitusta laulut soi,
puu tumman-vehryt huminoi.
Tuon katumuksen tunnen vaan:
kun meidät liitti mahti maan,
miks tuhat vuotta eläneet
me emme, tuhat lempineet
ja nousseet vielä haudastamme!
--Niin raukes hukkaan unelmamme.


3.

Sun saapuvan kuulen, et rauhaa suo,
tulet hiljaa tummassa yössä,
sinä saavut kuin liekki ja leimaus luo
tai vyöryväin vetten vyössä.
Pois väisty, kiusaaja, pois, ah pois!
--Pyhä Maaria, päästä, auta!
Suo tuokio rauhan, jos lyhytkin ois,
tai taistoni pitkän hauta!

Herra, Herra!
Verin hehkuvin täytyy mun itkeä, vartoa
niinkuin eksynyt laps,
näin haavehin ijäti kalvavin hartoa;
kaunis sielu on kuollut ja harmaa on haps.
Ja koskaan ei syli lempivä saavu,
ei armas--Pois!

Taas yö minun tuskaani ilkamoi,
taas helkkyvä lapsennauru soi.
Pyhä Maaria, köyhä ja hurskas, oi,
oli rikkaus sulla, mi lohdun toi,
oli sulla laps!--

Herra, Herra!
Mua uhkaa maallisen lemmen uni,
sa näät minun tuskani, kamppailuni,
et rukousta kuule sa milloinkaan!
--miks teit niin kauniiksi, kauniiksi maan?


4.

Käy elon taulut ohi himmeten
kuin iltataivaan varjot vaihtuvaiset.
Mun tieni on kuin tiet on puistojen,
kun kuoli päivän viime ruskot maiset.
Soi ympär' elon laulut vaieten
kuin puiston tumman lehviin kuiske tuulen,
vait astun, askeliain kuule en,
todeksi unta, uneks totta luulen.
--Etäältä oksain alta portti häämöttää,
käyn kohti kummastellen hiljaa, mit'
on tää--



PIENOISKUVIA.

(Ernst V. Knàpe.)

1.

RANNALLA.

Tyyn' oli ilta ja yöhön siirtyi,
vesiin hehkuvat pilvet piirtyi.

Et antanut sanaa, vain silmäyksen,
mut syvemmän kuin meren syvyyden.

Soi sävel kumean mainingin
myrskystä, menneestä ammoisin.

Aurinko aaltojen valkeuteen
vaipui taa meren viihtyvän veen.

Yöpilvet palaa,
hehkuu ja halaa,
verta ne valaa
ja sammuvat pois.


2.

LELULINNASI SÄRKYI--

Lelulinnasi särkyi ja katkeraan
nyt itket sa vuoksi sen.
Itke, itke, mun ystäväin,
surun tuon minä tuntenen.

Ma kerran leikkiä tahdoin, ma myös,
tuvan tein minä kaunoisen.
Itke, itke, mun ystäväin,
surun tuon minä tuntenen.


3.

KUNINGAS BÖRJE.

On vanha jo kuningas Börje, jää
jo häneltä valtikka, valta.
Pyhän haudan hän matkaa haaveksii
ja pääsyä synnin alta.

Hän jättää nyt kotinsa, kontunsa,
vuoks sielunsa murehtivi.
Korun yhden hän ottaa myötä vain:
se sormus on kolmi-kivi.

Ens kivi kuin kastehelmi on,
ei kaipaa se kirkastusta.
On toinen kuin veri punainen
ja kolmas kuin yö musta.

Ens kivi on nuoruus kuninkahan
ja toinen on kuningasrata,
mut kolmas kaikkea merkitsee,
mitä hällä on kaduttavata.

On vanha jo kuningas Börje, jää
jo häneltä valtikka, valta.
Hän haudan jo matkaa haaveksii
ja pääsyä taakan alta.


4.

ELO JULMAKO ON?

Elo julmako on? Me väitämme niin,
kun varpunen maahan putoo,
mies sortuu sorjihin unelmiin.
Se ei kysy tahtoa sun, ei mun,
se ruusujen tuoksuun tappaa tään,
tuon ruhjovi ruusunpiikeillään.
Tomuhiukkanen, tähti tai mato maan
ikirauhaan polkien polkuaan
se kaikki ne siittää ja murskaa vaan.


5.

MONELLE.

Olemuksesi pohjasta etseit
elon pulmien avainta.
Mitä sen oli ulkopuolla,
ylenkatsoit ja torjuit sa.
Mut siinä kun uursit ja puursit,
se pieni, min henkesi syrjähän heitti,
niin suurtui, että muun kaiken se peitti.
Sa itsesi katkerin vihamies!


6.