|
|
Herra jee, sehän on Jussilta.
_Neiti Kortman_.
Nooh, keltä se on?
_Alma_.
En tiedä.
_Neiti Kortman_.
Käsiala on miehen, eikö se ole tunnettu?
_Alma_.
En tunne.
_Neiti Kortman_.
No, kyllä siitä pian selville päästään. Tuoss' on kirje, aukaise se ja
lue sen sisältö meidän kaikkein kuullen.
_Alma_.
En. Sitä en tee.
_Vuorela_.
Oikein vastattu!
_Neiti Kauppila_.
Elä lue!
_Liisi_.
Täti täti, tämähän on väärin, ihan väärin --!
_Neiti Kortman_
(työntää häntä luotaan.)
Pois sinä! -- No, luetko? Muista että se on johtajatar, joka käskee.
Ajattele arvosanojasi.
_Pölkkynen_.
Alma Tapper, muista mitä neljännessä käskyssä -- --
_Alma_.
Voi voi, täytyykö minun sitten -- -- (aukaisee kirjeen, silmäilee siihen
ja joutuu hämilleen.)
(Vaitiolo.)
_Neiti Kortman_.
No, tuleeko siitä mitään?
_Alma_.
En voi sitä lukea, sisältö on semmoinen ettei -- --
_Neiti Kortman_.
Jahah, luultavasti täydellinen rakkauden tunnustus. Se ei minua
ollenkaan kummastuttaisi.
_Alma_.
Ei juuri -- päinvastoin --
_Neiti Kortman_.
Lue vaan ilman verukkeita!
_Alma_.
Mutta jos johtajatar suuttuu -- --
_Neiti Kortman_.
Luetko sinä, vai täytyykö minun itse -- --
_Alma_.
No, koska siihen pakoitetaan, niin näin se kuuluu: (lukee kovalla
äänellä.) »Rakas pikku serkkuni! Nyt on kevät, päivä paistaa, linnut
laulaa, laineet loiskii ja jos tuo mamma Kortman tulisi näitä riviä
nuuskimaan, niin sano sille että pitkän nenän saitkin nyt, sinä vanha
harppu. Pikkuserkkusi Jussi.»
(Tukahdettua naurua.)
_Pölkkynen_
(katsoo taivaaseen.)
_Neiti Kortman_.
Mikä julkeus! Sinä hävytön kappale! (Antaa Almalle korvapuustin.)
_Alma_
(ulvoen.)
Ai ai, te löitte minua, vaikka olen aivan syytön -- vaikka jo sanoin
teille -- vaikka en ois tahtonut lukea -- -- Mutta minä menen pois --
menen kotiin -- enkä enää milloinkaan tule kouluun, koska täällä niin --
--
_Neiti Kortman_.
Menet heti luokallesi! Saat kolmen tunnin istumista.
_Alma_.
Enpä menekkään. Kotiin minä lähden ja sanon papalle kuinka täällä
ihmisiä syyttömästi hakataan ja rääkätään. Sen teen, sen teen -- ja nyt
aivan heti, aivan heti. (Menee itkein peräovesta.)
_Liisi_
(seuraa häntä.)
Mutta Alma kuuleppas kuin puhun sinulle -- --
_Neiti Kortman_
(tytöille.)
No, mitä te muut täällä töllistelette! Mars luokalle! (Tytöt menevät.)
Niin, hyvä herrasväki, iloitkaa nyt. Nythän teillä on oivallinen syy
protesteerata. Onnea ja menestystä vaan!
_Neiti Kauppila_
(joka viimeisenä lähtee ulos.)
Se on tarpeetonta. Te protesteeraatte itse kylliksi itseänne vastaan.
Kahdeksas kohtaus.
_Neiti Kortman_. _Pölkkynen_.
_Neiti Kortman_
(kävelee muutamia askeleita edes takaisin, sanoo sitten.)
No, herra pastori, mitä te tähän sanotte? Kun sekä opettajat että
oppilaat nousevat minua vastaan! Eikö asemani ole kadehdittava, vai
kuinka?
_Pölkkynen_.
Kunnioitettava neiti, minä olen aivan kuin puusta pudonnut. (itsekseen.)
Nythän olisi pitänyt puhua tuosta asiasta, mutta tämän häiriön perästä
-- --? Mutta jos kumminkin koettaisin.
_Neiti Kortman_
(vilvottelee kasvojansa viuhkalla.)
Ja tätä minun on täytynyt kestää jo niin monta vuotta. Ja sillä ajalla
olen tullut tämmöiseksi »vanhaksi harpuksi» kuin tuossa kirjeessä
sanottiin. Ettekö te sentään vähän surkuttele minua, herra pastori?
_Pölkkynen_.
Mutta hyvä neiti, te saatatte minut todellakin hämilleni -- kuinka te
noin voitte puhua? Te joka olette niin nuorekas, niin täysissä sekä
sielun että ruumiin voimissa. Minun tapani ei ole koristella ja
imarrella, mutta jos saisin sanoa ajatukseni, niin -- --
_Neiti Kortman_.
Ei ei, sitä te ette saa, ei ollenkaan. Se on vaan teidän hyvä
sydämmenne, joka silloin puhuu. Kun näette kuinka sorrettu ja poljettu
minä olen, niin teidän ritarillinen luonteenne siitä kärsii ja te
tahdotte minua lohduttaa. Mutta sallikaa minun kumminkin teitä kiittää
hyvästä aikomuksestanne. Kiitos, herra pastori.
_Pölkkynen_.
Ooh, hyvä neiti, minun puoleltanihan se vasta kiitos on. Yhden termiinan
vaan olen täällä ollut, mutta kuinka te ette sillaikaa ole rikastuttanut
sieluelämääni ja maallisissakin asioissa ollut minulle niin antelias.
Eilen juuri sain taas sieltä Hyrynsalmelta kirjeen, jossa mummu raiska,
isoäitini parka, niin sydämmellisesti kiittää siitä minun viimeisestä
rahalähetyksestäni, josta kiitos teille -- --
_Neiti Kortman_.
Joutavata! Mitä niistä pienistä etumaksuista. Enhän minä ole niin köyhä
etten minä ystäviäni voi joskus auttaa. (lempeästi.) Ja tehän olette
minun ystäväni, eikö totta?
_Pölkkynen_.
Minä olen ylpeä siitä. Mutta -- mutta jos nyt en vielä kaikkeen tähän
tyytyisi, jos olisin kiittämätön kyllä että vaatisin vielä enemmän --
jos esim. kysyisin teiltä jos te tahtoisitte -- -- En, en voi sitä sanoa
-- --
_Neiti Kortman_.
Mutta miks'ei, herra pastori? Olenko minä niin vaarallisen näköinen?
_Pölkkynen_.
Ei suinkaan, tehän olette herttainen kuin aina, mutta minä pelkään, että
jos teen tuon kysymyksen, niin te annatte siihen kieltävän vastauksen.
Ja sehän olisi ikävää meille molemmille.
_Neiti Kortman_.
Te pidätte sitä siis niin tärkeänä ettei tuo hyvä sopu meidän kesken
millään tavalla rikkoutuisi. Niinkö?
_Pölkkynen_.
Aivan oikein, aivan oikein. Sillä kun ette voisi täyttää minun
toivomustani, niin suuttuisitte minuun että olen tehnyt niin tyhmän
kysymyksen ja minä taas en voisi antaa anteeksi itselleni etten ole
pitänyt suutani kiini. Sen vuoksi taitaa olla parasta etten minä mitään
puhu, vaikka niin monta kertaa jo olen sitä yrittänyt -- --
_Neiti Kortman_
(keikailevasti.)
Jaa, mitä me nyt sitten siihen voimme! Salaisuus on teidän ja se jää
salaisuudeksi, vaikka sen paljastaminen aivan varmaan tekisi ainakin
erään naisen hyvin onnelliseksi ja iloiseksi. Mutta te miehet, te olette
aina samanlaisia!
_Pölkkynen_.
No, koska neiti antaa minulle niin suuret toiveet, niin -- --
(Samassa kuuluu ulkoa Tapperin ääni.)
_Neiti Kortman_
(säikähtyy.)
Ah, mikä se on!
_Pölkkynen_
(itsekseen.)
No sun perhana, nyt kun kaikki oli niin hyvässä alussa!
Yhdeksäs kohtaus.
_Edelliset_. _Tapper_. _Juonas_.
_Tapper_
(keski-ikäinen roteva mies, työpuvussaan, esiliina edessä ja keppi
kädessä.)
Ei, minun täytyy päästä sisään, minun täytyy sen kanssa puhua ja sanoa
sille pirulle että minä -- --
_Juonas_
(koettaa häntä turhaan estää.)
Et saa mennä, minä kiellän sen sinulta -- viran puolesta -- --
_Tapper_
(seisattuu neiti Kortmanin eteen.)
Tehän se olette tämän koulun johtajatar? Tehän se olette, vai mitä?
_Neiti Kortman_
(ankarasti.)
Kukas _te_ olette, joka semmoisella melulla tunkeudutte sisään
rauhallisten ihmisten huoneisiin?
_Tapper_.
Minä olen makkarantekijä Tapper, kyllä te minut tunnette. Te olette
usein ostanut puodistani makkaroita, vieläpä haukkunut niitä
huonoiksikin, mutta se nyt ei tähän kuulu. Minä tahdon vaan tietää tekö
se olette tämän roskalaitoksen johtajatar?
_Neiti Kortman_.
Kyllä. Ja senvuoksi minä sanon teille -- tuoss on ovi! Ulos heti, sanon
minä!
_Juonas_.
Tapper, Tapper -- tule nyt --!
_Tapper_.
Jassoo -- vai niin! Te siis olette se joka on lyönyt ja hakannut
tyttäreni, antanut hänelle korvapuustin että poski punottaa kuin
savustettu kinkku ja häväissyt häntä koko koulun edessä. Suurta tyttöä!
lihaa omasta lihastani ja jota kyllä itse voin pehmittää jos tarvis
tulee. Se on sikamaista, se on -- --
_Neiti Kortman_.
Juonas, vie ulos tuo mies -- vie ulos hänet, sanon minä!
_Tapper_.
Ei kiirettä. Niin, se on sakramentskatun hävytöntä, se! Ensin maksetaan
suuret rahat siitä kunniasta että lapset pääsevät tähän kouluun, jossa
niille opetetaan kaikenlaista rimsramssua, josta niillä ei ole mitään
hyötyä ja josta ne viikon perästä eivät muista hölyn pölyä -- mutta tuo
nyt on muotiasia, joka ei tähän kuulu -- Niin, mutta sen sijaan että
teidän pitäisi olla iloinen ja kiitollinen siitä että lapsemme kautta
tienaatte niin monet markat ja kohdella niitä sen mukaan, niin te
päinvastoin reistaatte ja rimpuilette niiden kanssa niinkuin ne olisi
teille vaan rasitukseksi ja harmiksi. Se on helvetin väärin, sen minä
sanon! Ja sen vuoksi minä -- --
_Neiti Kortman_.
Mutta, herra pastori, ettekö te voi hänelle -- --
_Pölkkynen_
(joka on mennyt pöydän taakse, herittää sormellaan ja sanoo
varoittavalla äänellä).
Hyvä mies, hiljaa -- hiljaa -- --!
_Tapper_.
Vait siellä! Ja sen vuoksi minä olen tullut sanomaan että tämä ei
kelpaa. (opettajat tulevat näkyviin avonaiseksi jätetystä peräovesta.)
Minä kirjoitan siknaattiin, joka teille antaa niin suuren valtioavun ja
vaadin että se on otettava pois teiltä ja annettava toiselle henkilölle,
joka paremmin voi hoitaa asiat ja käyttäytyä ihmisten tavoin. Ja minä
saan monta mukaani, herrasväkeäkin -- jaa-a! Ja sen pitää tapahtua vielä
tänä päivänä, sillä nyt minä olen äkäinen enkä pelkää koko maailman
maistereita ja koulumamselia. Ja hyvästi nyt, koko töskä! Hyvästi!
(Menee Juonaksen seuraamana.)
_Neiti Kortman_
(joka on vaipunut tuoliin istumaan, käyttää viuhkaansa
kuumeentapaisesti).
Lasi vettä -- tuokaa minulle lasi vettä!
_Pölkkynen_
(aikoo kaataa vettä, mutta Liisi ehtii aikaisemmin).
Kantaali -- kantaali!
(Esirippu putoaa nopeasti.)
Toinen näytös.
Neiti Kortmanin yksityinen asunto. Mukavasti ja aistikkaasti sisustettu
huone. Tauluja, bystejä ja kasveja. Oikealla puolella sohva ja sen
edessä pöytä, jolla on kukkiva ruusupensas. Vasemmalla kirjoituspöytä.
Tuolilla sen vieressä pari sjaaleja. Ovi oikealla ja vasemmalla. Perällä
kaksi ovea, joista oikeanpuoleinen on avonainen ja vie lasiverandalle,
jossa myöskin on kasveja, niin ettei huoneesta verandalla olevia
henkilöitä selvästi voi eroittaa.
Ensimmäinen kohtaus.
_Neiti Kortman_. _Liisi_.
_Neiti Kortman_
(istuu mietteissään kirjoituspöydän ääressä; katsoo sitten kelloonsa).
Jo viittätoista vailla kaksitoista, eikä häntä vielä näy. Sinä kutsuit
siis kommersserodinnaa k:lo 11, Liisi?
_Liisi_
(joka järjestää kahvikupit toisella pöydällä).
Niin tein.
_Neiti Kortman_.
Ja muut vasta k:lo 12?
_Liisi_.
Kyllä minä toimitin niinkuin täti käski.
_Neiti Kortman_.
Ja ne lupasivat varmaan tulla, niinkö?
_Liisi_.
Hyvä täti, johan minä sen sanoin -- --
_Neiti Kortman_.
No, jos nyt tulisi kysymykseen mitä vasten niitä on kutsuttu eri
ajoilla, niin se tuli erehdyksestä, kaikki oli kutsuttu 11:sta, vaikka
sinä ymmärsit minua väärin. Muista se.
_Liisi_.
Täytyykö minun siis valehdella?
_Neiti Kortman_.
Et tarvitse sanoa mitään, kyllä minä puhun. Pääasia on, että olet vait.
No, näyttikö siltä kun olisivat epäilleet että tuo ruusupensas oli vaan
tekosyynä ja että minulla tällä kutsumuksella oli toinenkin ja tärkeämpi
tarkoitus? Huomasitko sinä?
_Liisi_.
Mistä minä niiden ajatuksia voisin -- --
_Neiti Kortman_.
Niin no, mistä sinä -- sehän on luonnollista. Kysyivätkö josko olen
hyvin levoton ja alakuloinen?
_Liisi_.
Surkuttelivathan ne teitä ja päivittivät ihmisten pahuutta ja minä
sanoin ettei se suinkaan mahda tuntua tädistä hauskalta kun kaksi
valitusta tällä viikolla jo on hänestä mennyt kouluhallitukselle,
sanoin.
_Neiti Kortman_.
Menkööt vaikka kolme, minä en niistä välitä. On minullakin ystäviä ja
tänään sitä koetetaan mitä me voimme. (Nousee.) Mutta ensin täytyy
valmistaa Liinaa, kyllä loput sitten menee itsestään. -- Mutta eikö
sinne joku tullut tambuuriin? Meneppäs katsomaan, se on varmaan hän.
_Liisi_
(mennessään vasemmalta peräovelta).
Tahi telegraaffivahtimestari, jota täti kysyi -- -- (Tulee takaisin).
Täti, se on kommersserodinna.
_Neiti Kortman_.
Hyvä! Nyt takomaan raudan kuumana ollessa. -- Tuo sisään kahvikannu --
appelsiinit ja omenat syödään sitten verandalla niinkuin tiedät. (Liisi
menee oikealle.)
Toinen kohtaus.
_Neiti Kortman_. _Kauppaneuvoksen rouva_. _Liisi_.
_Neiti Kortman_
(menee vierastaan vastaan).
No, terve, terve tuhannesti, rakas Liinaseni! Kuinka hauskaa että tulit
kun jo pelkäsin että olet saanut esteitä. Käy istumaan, kultaseni.
_Kauppan. rouva_
(noin 65 v. lihava ja flegmaattinen sekä silmiinpistävän yksinkertaisen
näköinen).
Hyvää päivää, mutta eihän ne muutkaan vielä ole tulleet. (Istuutuu
sohvaan.) Puh, puh! (Osoittaa ruusupensasta.) Vai tuoko se nyt on se
ruusu, jota kutsuit meitä katsomaan. Jaa-a onhan siinä kukkia. Se on
sarmant.
_Neiti Kortman_.
Niin, eikö se nyt sitten olekkin viehättävä. Katsos, neljä
vastapuhjennutta ja viisi nuppua! Kannattaa se pitää pienet
kahvikekkerit sen kunniaksi, jos itse saan kerskaella, vai mitä?
_Kauppan. rouva_
(joka ei sen koommin katsele ruusuja).
Miks' ei, kannattaahan se. (Haukottelee). No, kuinka sinä olet voinut?
Sinulla on ollut ikävyyksiä.
_Neiti Kortman_.
No, kellä niitä ei ole. Varsinkin niillä, joilla on niin huomattava
paikka yhteiskunnassa kuin minulla. Mutta mitäs siitä, (työskentelee
kuppien kanssa) omatuntoni kumminkin on puhdas.
_Kauppan. rouva_.
Minä surkuttelen sinua. (Liisille, joka tuo kahvikannun.) Päivää,
lapseni! Mutta johan minä sinua tervehdinkin. Miks et sinä ole käynyt
meillä niin moneen aikaan. Tule nyt joskus soittamaan, tytöillä on
siellä uusi polkka Beethovenilta, joka on hyvin nätti.
_Liisi_.
Kiitoksia paljon, kun vaan joudun. (Menee oikealle).
_Neiti Kortman_
(kaataa kahvia ja tarjoo).
Niin no, eihän minun pitäisi puhua näistä tyhmistä koulurettelöistä kun
ne ei sinua huvita ja kun ne koskevat vaan minua yksityisesti, mutta sen
verran minulla kumminkin lienee lupa sanoa että surkeata se on huomata,
että kun koettaa pitää hyvää kuria ja säilyttää nuorison sydämet
puhtaina ajan turmeluksesta, niin sekä opettajat että oppilaat ja niiden
vanhemmat liittäytyvät yhteen ja tekevät valituksia minua vastaan. Niin,
jos ei asia olisi niin vakavata laatua, niin sille melkein voisi nauraa.
Mutta minnekkä me joudumme jos tuommoinen vahingollinen ja levoton henki
saa jalansijaa kouluoloissa, minä vaan kysyn?
_Kauppan. rouva_.
Niin, sen minäkin olen huomannut että nuoriso ja alhaisempi väki on
tullut hyvin vaativaksi ja uppiniskaiseksi. Ajatteleppas kun sille
meidän konttoristillekaan ei enää kelpaa kuorittu maito, vaan pitää
sille junkkarille olla aamumaitoa, niinkuin meillekin. Miehelle jolla on
vaan 200 markkaa kuukaudessa! Hävetköön! (juoden kahvia.) No, mitä ne
sinulle sitten aikovat tehdä, nuo valittajat?
_Neiti Kortman_.
Saada valtioapu minulta kielletyksi ja sillä tapaa pakoittaa minua
lopettamaan kouluni, tietysti. Ja varmaan ne luulevat onnistuvansakin
juonissaan, koska niitä kuuluu olevan noissa listoissa niin monta nimeä
sekä virkamiesluokasta että porvaristostakin. Mutta en minä sentään
luule että koko kaupunki on niiden kanssa yhtä mieltä -- ainakin elän
siinä toivossa. En voi uskoa että kaikki vanhat ystävät minusta nyt
yhtäkkiä olisivat luopuneet. Pitäisihän niitä vielä yksi ja toinen olla
jälellä, joka tuntee minua paremmin ja joka ei tulkitse asiata sen aivan
pahimmalta kannalta. Vai mitä luulet?
_Kauppan. rouva_.
Olenhan minäkin sinun ystäväsi.
_Neiti Kortman_.
Kiitos niistä sanoista, senhän minä jo kauan olen tiennyt ja olen siitä
iloinen. Mutta mitä sinä ja ehkä joku muu sinun kanssasi voitte
ylivoimaa vastaan? Teillä on hyvä tahto ja te surkuttelette minua, mutta
te olette liian rauhaa rakastavaiset, joka nyt on aivan luonnollista --
eihän naiset mielellään sekaannu yhteiskunnallisiin asioihin, joissa ne
aina joutuvat alakynteen. Niin, eihän sitä siis siihen mitään voi.
Täytyy alistua vaan kun kaikki jotka minua haluisivat puolustaa ovat
siihen voimattomia, tuiki voimattomia. (Huokaa.)
_Kauppan. rouva_
(suorittaa selkäänsä).
Vai niin. Mitä siihen tarvitaan?
_Neiti Kortman_.
Puolustaakseenko minua?
|
