Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa;

silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.

Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja
tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet
moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää
vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä
perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että
nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt,
kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa
liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa
Eriika lepää salin hiljaisuudessa.

Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet;
hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen
päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki
rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku
pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski,
kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja
katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se
pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa
kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös
vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia,
pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin
ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven
palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta
iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin
jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin
hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin,
sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame
hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa
käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee
vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa
leikittelee.

Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun
yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi
vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen
viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.--
Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja
jätti Muistolan ainiaaksi.

(1859)




VUORIPEIKOT

Tarina Nurmijärveltä

(1864)


Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka
kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria;
mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään
kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea
männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie
kirkolta Palojoen kylään.

Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa
löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia,
mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.--Näin kertoillaan:

Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli
tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi
kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä;
päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi,
ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin
vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä
ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen
kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen
kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä
olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa
suvaita tainneet.

Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan
kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä
kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi
joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa
Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta
kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.

Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä
hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas
vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä
kohden vei.--Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä
avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises,
ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin
haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan
miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi
siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä
unennäkö.--Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja
eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli
mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia
pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin
häntä unissa käskettiin.--Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama
uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla
pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt
hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden
tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti,
satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä
jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.

Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta,
astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko
teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle
matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla
astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta
astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja
tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla,
häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea
sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö
parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin
kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä,
hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän
vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän
hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa
laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli
olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän
astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden.
Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria
vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä
kuolemalla.

Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin
siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin
silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta
vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa
miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä
heidän kirkunastansa.--Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin
ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä
paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja
kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas,
ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja
ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin
peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon,
jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi
loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin
pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi
heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa,
mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen
kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä
jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja
pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin
uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta.
Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui
sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo
sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi
sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja
sankaria kunnioitti.

Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat,
heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin
sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla
sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin
kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla
Ristinpelloksi.

Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä
nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki
elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa
ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät
he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin
kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa
syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni
mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.

Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin
kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri
koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä
omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.

Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa
ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään
peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka
sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.