Vuorten jyrkis syksy-iltana,
Sydäntäni raskahaasti painoi;
Immen luoksi tieni käänsin taas.

Astelin mä vaivaloista tietä
Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
Jalol otsal maata polkien.

Illan tulles kodon portaal seison:
Allamielin impi laulelee
Majas yksinään ja viskeleevi
Laattialle lehtii helmastans.

Akkunat hän koristelee kauneiks
Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
Oksil pihlajan ja engelmillä,
Alat kiirehtien ankarast.

Huonees vallitsee nyt rauhallinen
Pyhä-aaton ehtohämäryys,
Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
Lännen lehtimetsiin vaipues.

Allamielin impi lauleleevi,
Pukee päällens niinkuin matkahaan,
Miehustallens esiliinan solmee,
Huivin päähäns, kiirehtien ain.

Miksi levotonna, kaunis impi,
Mikä kiire ilta-askareis?
Tässä olen kaukaisilta mailta;
Riemuten sua taasen katselen.

»Immen lähtöhetki onpi tullut,
Mutta ennen kuni siirryin pois,
Tahdoin kammiosi koristella,
Lehditellä valkeen laattian.»

Miksi jätät sinä kammioni,
Miksi lemmittysi entisen?
Kyselin mä murheellisel mielel
Immeltä, jo valmis lähtemään.

»Miksi himeys nyt otsallasi,
Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
Niin hän kysyi äänel vakavalla,
Hälle vastaukseks lausun mä:

Metsis autioissa vaeltelin,
Pensastoissa orjanruoskist täys;
Tuulen murheellinen ääni laaksois
Sydämmeni kovin synkisti.

»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
Puhtaus on lemmen asunto.
Lias lammikon ei ruusu kasva
Eikä saastaisuudes rakkaus.

Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
Jumalien suosimana tääl,
Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
Tunturille vasta lankenut.

Toki ei niin lieto, häilyväinen,
Tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
Mutta luja niinkuin pohjan tähti,
Luja, seisova ja kirkas ain.»

Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
Eron hetkes mielel synkeäl:
Ijankaikeksiko erkanemme
Joutumatta yhteen kerran viel?

Vastasi hän katseel kostealla:
»Tuhansien vuotten mentyää
Toinentoistam vastaan hymyilemme,
Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»

Impi, mikä hirmuhinen aika,
Aika pyörryttävän kauvallii'n!
Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
Seurastasi oljentelemaan.



SUOMENMAA

Maa kunnasten ja laaksoen,
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?

Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.

En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.

Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.

Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.

Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!

Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!

Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!



HÄRKÄ-TUOMO

Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
Teki työtä, uhmaili kuin peikko;
Milloin peltoa hän pöllytteli
Väsymättä, milloin möyriskeli
Soita, luhtia kuin korven karhu
Talvikontoansa rakentaissaan.
Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.--
Kuni mäkitammi oli varsi
Sankarimme, pojan palleroisen;
Kuhilaana hivus karhee peitti
Hänen päänsä, joka, huolimatta
Maailmasta ja sen pauhinasta,
Aina miestänsä vei omaa tietä.
Eipä syntiä hän kielin tehnyt,
Harvasanahinen Härkä-Tuomo;
Mutta mykkänä hän myöskin seisoi
Lukukinkerillä, jonne vaivoin
Hänet saatti kerran kirkonmiesten
Käsky sekä kylänmiesten voima.
Mutta siellä vakavana istui
Tarhapöllönä hän pöydän alla
Kuuman hetken; sieltä vakavana
Käyskeli hän kotihinsa taasen.
Oli hälle tuntematon vieras
Aina A ja O ja aapiskirja;
Eivät tuossa avittaneet ämmät,
Eivät puuhat lukkarein ja pappein,
Eikä mustan jalkahirren keino.

Lukemahan oppinut ei Tuomo;
Oli paljon, jota ei hän tainnut,
Johon luja luontonsa ei käynyt,
Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
Kirvesvarttakaan ei veistämähän.
Yksi oli toki työ ja toimi,
Johon iski aina miehen into:
Härkäparillansa peltosarall'
Ajeskella poudan pahtehessa
Käärittynä sakeahan pöllyyn,
Miehelle se huvi suurin täällä.
Ajeli hän: silloin kauas kuului
Luihkina ja halkaisevat huudot,
Räminätä, rähinätä kuului.
Toki tuolloin taasen jutteli hän,
Juhdillensa jutteli, kuin veikko
Veikollensa ilvehtien juttuu.
Mutta sitten taasen hirveästi
Miesi ärjäht ja hulja heilui;
Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.

Niinpä uhmaili hän talon työssä,
Talon tantereilla tallusteli
Elämänsä päivät äänetönnä--
Äänetönnä ilman juhtiansa--
Kuni koira uskollinen aina.
Näki tuskin täällä toisen kylän,
Toista pitäjää ei milloinkana,
Mutta kerran toki Herran huoneen,
Kuuli kerran omat kirkonkellot,
Koska poika hikinaamoin istui
Jalkahirress' suvisunnuntaina.
Senpä täällä elon tanterelta
Ulkopuolla kodon vainioita
Päivänä hän pahteisena huomas.
Miellyttikö häntä kerran vielä
Mailmaa tuntemahan laajemmalta?--

Mitä huoli hän sen huminasta,
Yksin junnaili hän juhtinensa
Kuulematta kiusauksen ääntä.
Eipä koskaan täällä käsivartta
Kannun ääressä hän koukistanut,
Katsonut ei silmä milloinkana
Kohden naisen poven kukkuloita--
Miehen mieltä eksyttävä tieno.
Oli hällä toki elki pieni,
Tapa urohien muiden mukaan:
Pyhäsiltä pesällistä kaksi
Poltti lehteä hän venäläistä,
Koska härkiänsä katsomassa
Käyskeli hän talon härkähaassa.

Onpi ihanainen kesäpäivä,
Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa
Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
Ravittuna hauskalt' atrialta
Nuoret huviansa etsimähän,
Tuolta yksi, toisialta toinen,
Kuinka tila kunkin on ja luonto,
Sekä nuorukaisen että immen
Että lapsen tulihilpee mieli.--
Pian riemu käy, ja kaikkialla
Kuulet ilon hengen siipein iskut:
Tuolla kunnahalla kaltevalla,
Soimioisten kivisellä mäellä
Keinu korkealle ilmaan heiluu;
Keinu heiluu, huivit impein liehuu,
Kauas kaikuu kultahinen pauhu.
Taasen korvas toisialle käännä,
Kylän kujalta sä kuulet kiekon
Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,
Miesivoimaan jaettuina kahteen,
Karttujansa käyttelevät tiellä,
Visakiekkoinensa kiistelevät.
Mutta lapset missä liekiöitsee,
Missä elon aamukansa vilkas?
Katso: helmassa tuon peltokedon
Leikkiänsä kirkuen he lyövät.--
Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Eipä keinumäell' eikä tuolla
Kujallakaan kiekkotaistelossa.
Ei hän ole tuolla eikä täällä;
Kohden härkiänsä astelee hän
Härkähakaan jyrkkärintehiseen
Kosken kaatuvilla partahilla.
Sinne vakavana käyskelee hän,
Nysä taskussa ja tulusmaaru;
Korkeana kesäjuhlan taivas,
Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.

Pianpa hän kohtaa kumppaninsa;
»Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa
Veräjällä, nurmell' lakealla.
Myhäellen, tyytyvänä istuu
Juurelle hän koivuhisen kannon
Iskemähän tulta, polttamahan
Pesällisen lehtee venäläistä.
Iskee hän ja pian savu ryöhää;
Tuulettomass' ilmassa se kiirii
Pallosina miehen ympärillä.
Siinä mieluisasti katselee hän
Kohden Poikaansa ja Luikiansa,
Jotka itse on hän kasvattanut,
Vetohärjiks' opettanut heitä,
Tehnyt heistä verrattomat juhdat.
Ajan alasmäkeä jo vierii
Heidän elämänsä toikot päivät;
Vuotta kaksikymmentä jo lähes
Monessa he ovat kantanehet
Helteessä ja kylmäss' iestänsä.
Mutta eihän ydintä ja voimaa
Vielä jäsenistä jykevistä
Puutu; vielä vuosia he käyvät
Tuomon turviss' ikeen jynkän alla
Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika.
Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden,
Ahkerasti atrioitsee, purren
Lempeen nurmen mehukasta heinää,
Koska hiilakkaana juhlan taivas
Heidän päällään päilyy, päivän loimo
Lämmittäen loistaa, käen äänen
Ihanasti hymisevä kaiku
Riutuvana ympär' soi ja koski
Vahtoisena matkan päässä pauhaa.
Niinpä iltapäiväll' ihanalla
Suvisunnuntaina tyytyvänä
Tuomo koivukannon juurell' istuu,
Nysä suussa, katsoin härkiänsä,
Koska ilo telmeisenä liikkuu
Kylän tantereilla. Siellä keinu
Ylös heilahtelee räikynällä
Taivaan luhtihin ja visakiekko
Lentelevi tomuavalla tiellä.

Mutta katso: jopa muuttamahan
Käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
Tuonneppa he astelevat alas
Alhoon lomass' ojan-puurtamien;
Likemmäksi koskea he siirtyy.
Heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle:
Alahalla juhtansa hän näkee.
Siinä istuu, nysän toisen lataa,
Karkullansa tulta lyö, ja taasen
Savun sinisiä kierroksia
Ympärillensä hän hellittelee,
Katselevi myhäilevin huulin
Alas kohden härkähempujansa.
Alhossapa kosteassa härjät,
Ojan äyrähällä miesi viipyy,
Nysä hampahissa, joka vihdoin,
Pohjaan poltettuna, savun kieltää.
Mutta aurinkoisen iltalämmin
Lempeä ja kohiseva koski
Maanittelevatpa härkämiestä
Unen syliin vaipumahan viimein.
Vasten kiveä hän sammaleista
Tuossa kallistunna huoahtaapi,
Unta uneksuen rakkaimmista.
Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Kuules: Luikillensa luihkaisee hän,
Taasen parahtaa hän Pojallensa;
Milloin makeata maikausta
Juttelee hän tovereille taasen,
Uhmaellen unen vainioilla.

Mutta laskenut on päivän loimo,
Yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
Kesä-yösen valon himmentäen.
Yösen levolle jo vaipunehet
Ovat juhdat pajistohon alhon;
Mutta kuorsatenpa aina Tuomo
Sammalkiven suojass' uneksuvi;
Koski hälle univirttä veisaa.
Vielä hetki vierii. Korven ukko,
Hyypiöinen, istuimensa heittää,
Kohden kosken pauhua hän lähtee
Hienoisilla siivill' lentämähän;
Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,
Lentää yli uneksuvan miehen,
Siinä huutaa kerran huikeasti,
Katoo avaruuteen öisen taivaan.
Mutta silloin herää Härkä-Tuomo,
Ylös pöllähtäen maasta lentää,
Löyhähtääpä kerran miesi taaja.
Tuossa hän nyt tuijottelee hetken,
Harjastoa kyhnii; toki viimein
Kotihinsa astelemaan päätyy.--
Niin hän vietti juhlan iltapuolen
Härkiensä kanssa härkähaassa,
Hälle parhaat elon kannikalla.

Mutta Tuomon metsäss' astellessa
Kerran, kirveskynä kainalossa,
Tuli teurastaja taloon, tuima
Verkatakki herra; kysyi miesi:
»Onko myytävänä Kaimalassa
Teurasnautaa mulle oivallista?»
Huomasi hän härjät, valtahiset,
Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
Lehtikammioissaan Metsolassa.
Kohta heihin herra kaupungista
Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
Silloin tuumiskeli isäntäinen
Tuonne tänne; rakas oli raha,
Rakas myöskin jalo juhtapari,
Talon verrattomat vetohärjät.
Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
Kolikkoja lisäten, ja katso:
Eihän enään Kaima tuossa kauan
Tuumiskellut, mutta heitti härjät,
Tuiman teurastajan haltuun heitti.

Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
Riensi talliin kohden tovereita
Ainoisia. Toki, tyhjänäpä
Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen
Muistopatsahana murheellisna.
Siinä, pahintansa aavistellen,
Uros seisoi, kasvot kalveana
Kuni kylmän tulisijan tuhka.
Mutta hänen tuossa arvellessaan.
Tuli piika, sanat jyrkät lausui:
»Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
Koska marssivat jo sarvijuhtas
Kaupunkihin kohden kuolemaansa?»
Silloin Tuomo, sanat kuultuansa,
Sanat korvillensa kamalimmat,
Kelmeänä kuni aave astui
Talon pirttihin ja huolimatta
Ilta-atriasta vaipui alas
Vuotehelle, kohottaen peiton
Korkealle yli kiirehensä.

Meni päivä, meni vitkoin viikko,
Tuomon aina maatess' äänetönnä,
Huohottaen helteisessä työssä,
Kunnes kerran, tulless' illan lempeen,
Vaaleana makas vuoteellansa
Miesi milloinkana heräämättä.
Niin hän päätti elämänsä päivän;
Pian pois hän räikynällä vietiin,
Talon korske'illa hevosilla,
Talon vainioilta haudan helmaan.
Tyhjinähän tallissa nyt seisoi
Härkähinkalot, pois oli Tuomo;
Muistopatsahana murheellisna
Vajan loukoss' ies seisoi tuolla.
Itkemähän silloin emäntäinen,
Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi,
Koska hartaall' äänellä hän lausui:
»Olipa tuo uskollinen miesi,
Teki työnsä täyteen mittaan aina;
Mistä löydän hänen vertaistansa?»--
Mutta pohjan puoleen kirkonmaata
Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot
Hälle soineet eikä murhejoukko
Hänen haudallansa huokaellut.
Missä miesi lepäs, osottihan
Ajan maassa musta multapilkku.
Mutta kohos toki tanterelle
Heinä viherjäinen taas; ja katso:
Pian kenkähän ei tiennyt täällä,
Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.



PAIMENTYTTÖ

Katri, pieni karjanpaimen,
Askartelee ahol laakeal,
Karjankello korven rannal
Kilahtelee kaulas Helmiken.
Pieni »Jalli», jörönaama,
»Turkin» luppakorva penikka,
Venyy vieres pienen piian,
Yksitoikkohinen, äkeä.
Äkeänä, ärmättinä
Päivää ensimmäistä karjassa,
Istuu Jalli väsyneenä,
Poros karvahiset tallukat.
Miksi otti pentun kurjan
Katri karjaan, kiusankappaleeks?
Miksi vastoin taaton tahtoo,
Vastoin äitin armaan kieltoa?

Mutta mitä askartelee,
Mitä laitteleevi lapsinen?
Hattua hän valmistaavi,
Komeata »krullaa» tuohesta,
Kaunistaa sen kukkasilla
Oikein herrashatun muotoiseks.--
Viimein törttö päähän pannaan,
Krulla ankar, kukkashehkuva,
Niistinhuiviks hieno tuohi
Vielä kuverretaan kourahan.
Ja niin seisoo nipahuulin
Hepenissään herrashempukka.
Sievästi hän asteleevi
Tanterella edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee
Kenokaulahinen fröökinä.

Keksahtaa hän varjollensa,
Varjo kiltist vastaan keksahtaa,
Keksahtaa hän Jallillensa,
Tomppelina Jalli töröttää,
Väsyneenä, voipuneena,
Pörrönaama, porotallukka.
Impi ylpee, niuskanokka
Tuosta veikkarians nuhtelee,
Häristäävi huivillansa,
Kilakoiten äänel kileäl,
Mutta taasen tapsuttaa hän
Salissansa edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee,
Niistinliinallansa liehuttaa
Arvokkaille kasvoillensa
Kenokaulahinen heilakka.--
Niinpä herrashepenissä
Käy hän kaupungissa Metsolan.

Aurinkoinen aleneevi
Kohden tutkaimia kuusiston,
Likka raukka leikissänsä
Unohtaavi karjan kirjavan.
Hellansa ja Helmikensä
Viimein toki muistaa hän.
Sillon seisoo niinkuin seiko,
Äänel helottaval huuhelee,
Kuulteleevi korval tarkal,
Ei hän kuule kelloo Helmiken.
Kiirehtii hän kiepomahaan,
Hatasarviansa hakemaan,
Kutsuu Jalliansa, kurja,
Pelko poskella jo kelmeä.
Paimen hyppää, huuheleevi,
Karjan ammumista matkien;
Äyhkinällä äkeällä
Peräs haarustellen tallustaa
Pieni penttu pörrönaama,
Kieli ulkona hän läähättää.
Ja hän astuu miten jaksaa,
Miten julkee laiska lalluttaa.
Astuu jäles Katrin kiltin
Korven juurikkoista kamaraa,
Mutta Katri, soma sorsa,
Lentää kuni Lemmon leimaus;
Jalli kontii kahnustellen;

Aina kauvemmaksi köntti jää.
Lahorunko, koivu kääpänen;
Yli muurin päästäksensä
Karvakölli kerran koettaa.
Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
Alas takasinpa tuupahtaa.
Tuosta nousee meno tuima,
Tuhattulimmainen rähinä.
Kuulee Katri kiusaksensa,
Että käydä tie on takasin,
Pauhaa, itkee, kiitää kohden
Jallin kiljunata kiukkuista.
Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
Löytää tallin koivun kyljeltä,
Häneen kouran kiivaan iskee,
Häntä ravistellen raapottaa,
Niskaturkist nytkäseevi,
Laskee tanterelle tallukan.
Tuosta Jalli julmistuuvi
Eikä paikastansa pakene,
Makaa, musta kilpikonna,
Killistellen kohden taivasta.
Killistellen kohden taivasta.
Tyttö häntä turhaan kutsuu,
Turhaan pistäyy hän piilohon:
Jalli lepää, läähättäävi,
Kuulematta Katrin huutoa,
Tuijottelee taivahalle,
Taivahalle tassut torkottaa
Takasinpa tyttö juoksee
Vihan jupinalla Jallin luo,
Peikon sieppaa sylihinsä,
Kerran niskanaavast nytkäsee;
Tuosta toinen tiuskaseevi,
Vallan riivatusti rähisee.

Sylissänsä karvakölli
Tyttö korves kolkos kiitelee;
Hattu päässä, herrashattu,
Krulla koristettu kukkasil
Kahahtelee kuusten oksis,
Kilvan keikahtelee kukkaset.
Huuhelee hän, huutelee hän,
Karjan ammumista matkiilee.
Kelloa hän kuulteleevi
Korval tarkal, eikä hengähdä:
Kyhkyläinen hyyhyäävi,
Ikävyyden oksal istuen,
Kylkeen salon kuivan kuusen
Tikka punaharja paukuttaa;
Sen hän kuulee, vaan ei kuule
Karjan kileätä kelloa,
Koska päivän aurinkoinen
Iltariutuvana alenee.
Niinpä syämmel surusella
Salos synkeäs hän samoilee,
Huuhelee hän, huohottaa hän,
Murheen metsäs itkee hyryttää;
Taakkana viel sylissänsä
Karjasankarinsa katala;
Kiikkuu kölli jörötellen
Lapsen helmassa vaan, huoleton.

Kuuluu korves kirveenpauke,
Metsä mäikyy, tanner tömisee;
Hakkaa siellä »Hanko-Heikki»
Juuret visakoivun kaarevan.
Hankoa hän hankkiileevi,
Sivakasta sahranhankoa
Isäntien ihasteeksi,
Monen miehen mieliteoksi;
Onpa äijä parkkiposki
»Hankoniekka Suomes parahin».--
Hänpä korves kalkuttaavi;
Kohden häntä likka liehtomaan.
Tuulosena tultuansa
Ukon luoksi koivun äärehen,
Kyselee hän kyynelsilmin,
Huokaellen kurja haikeast:
»Sano, miesi, metsän ukko,
Anna mulle armas vastaus:
Näitkö karjaa kadonetta,
Helmikeä, kellolehmääni,
Kyytöäni, Koivoani,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa ukko uhkee,
Pidättäen kirvest kiiltävää:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.»
Mutta tyttö tuskissansa:
»Voi mua, lasta onnetonta, voi!
Kadotin mä kodon karjan,
Saatoin ehkä Mehkon kitahan.
Hakien nyt hukkuneita
Samoelen ympär saloja;
Mutta vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi kurja käydessänsä
Päivää ensimmäistä Paimelas.
Ota häntä huomahaasi,
Ukko sinä, avullinen ain,
Että voisin vilkkahaasti
Etsii kadonetta karjaani;
Tuo hän kotja illan tulles,
Hankonesi kylään palaten.»
Tuohon vanha vastaeli,
Ukko moukkiposki, leikkisuu:
»Suostuisiko sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan?
Tulpas tänne, töllökuono,
Sedän vanhan seurakumppaniks.--
Mene hiiteen; vihakiiski,
Mene viistosilmän vietäväks,
Murhanainen 'Muuri-Jussi'!
Kuka käski sinun puremaan?
Purit paukon peukalooni,
Ukon peukalohoon, peijakas.--
Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
Piti sulle! musta murrisuu,
Että saapi saivaristos,
Tukkas pöllytyksen pienoisen.--
Onhan tuota kerraks tuossa;
Piisaa jo, mun Katri-piikasein!
Mitä tietää turriainen,
Mitä äkeissänsä ärmätti?
Nytpä toki tietäköön hän
Purreheensa ukkoo uhkeaa,
Purreheensa peukalooni
Punapaukon, peni peijakas!

Eihän suostu sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan;
Kontis metsäkyöpeliksi,
Paistikaksi pedon poskehen.
Pidä hän viel poikanasi;
Pian itse taas hän talluttaa;
Eihän pila paljon paina,
Viisi kuusi naulaa korkeintaan.--
Vitkommin sä varvastele,
Noinpa ällös tulta pyrskien,
Heitä suru Helmikeistä,
Kyytöseljistä ja Koivopäist;
Kyllä jälleen lehmät löytyy,
Löytyy säästäminä susien.»
Tuohon lausui tyttö vieno,
Rukoellen äänel haikeal:
»Huuda kerran huikeasti,
Huuda, Hanko-ukko kultanen,
Anna pauhaa partakuusten,
Että peto kauvas pakenis;
Huuda kerran huimaavasti,
Valta-äänelläsi luihkase.»
Tuohon lausui ukko uhkee,
Moukin poskestansa painaen:
»Pianpa on tuokin tehty,
Pian pantu julma jolaus»;
Ja hän huusi hirveästi
Ammottaen kohden korkeutt',
Huusi kerran, huusi toisen,
Huusi kerran kolmannenkin viel:
Kaiku ympärkiiriskeli,
Metsä, maa ja pilvet jylisi.
Huuttuansa lausui äijä,
Ruttoruskeana poskiltaan:
»Tekee työnsä moinen huuto,
Kolme jolausta julmaa näin.
Mutta ellei tuostakana
Vetonaulaks oikein olisi,
Kyllä keinon toisen tiedän,
Jolla soitan suren sukkeloon,
Hiien hakaan hallaturkin,
Tahi leukaluunsa lukkoon lyön
Lappalaisen lukemilla,
Sanasilla vallan sarvipäil.
Kuules nyt, mun kynäseni,
Kuinka Mehko meiltä manataan:
'Marssi, poika, muille maille,
Korven kammo, konnan sikiö,
Häntähurri, Hornan halli,
Vilkase kuin tuli turkanen!
Ellet mielis melkotella
Pojes tuntureille tuulien,
Äläst pure Katrin karjaa,
Äläst sarvipäitä peljätä,
Pure puuta, pure maata,
Pure murhamielin paasea;
Noidun muuton leukas lukkoon,
Silpaan turveturkkis seljästäs,
Viskaan rankas Rutjan koskeen,
Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
Niin sua tahdon kuranssata,
Elles koreasti kuljeskel,
Tassuttele taitavasti,
Koskematta kirjo-karjahan.'--
Moiset sanat työnsä tekee,
Tekee Susilassa teposet.
Ole rauhas, likka leiska,
Ilman yhtään huolen huokaust;
Kohtahanpa lehmäs löydät
Säästäminä suren hampaitten;
Käyppäs taasen huuhelemaan,
Kuultelemaan kilikelloa.»
Niin hän lausui, ukko uljas,
Lausui, painoi moukin poskeheens,
Kääntyi taasen kirveinensä
Kimppuun visakoivun kaarevan.

Mutta läksi likka liesuun,
Halkasemaan sammalsaloa,
Huuhelemaan, kuultelemaan,
Turhaan kuultelemaan kelloa,
Riipotellen retkellänsä
Karva-köllii käsivarsillaan.--
Mitä huomaa tyttö tuossa?
Pienen metsähiiren hyppäävän