sen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen
ovea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt
minäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee
ja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi
tuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi
yhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan
ja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi
hallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee
vasemmalta tuskallisella muodolla)

SELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?

TAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?

SELMA. Herra Kiliania.

TAAVETTI. En ole.

SELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.

TAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä
missä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,
fröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.

SELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?

TAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?

SELMA. Onko herras lyönyt sinua?

TAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja
kuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.

SELMA. Miksi?

TAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi
hän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, »uskotko löytyvän helvettiä,
Taave-poika?»

SELMA. Mitä vastasit sinä?

TAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa
helvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin
perässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän
julmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista
parrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.
Ahnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän
peevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.
Mutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.

SELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!

TAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?

SELMA. Ken huolisi houkon unista?

TAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,
pieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin
kirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.

SELMA. Minusta?

TAAVETTI. Teistä.

SELMA. Mille kuului tämä?

TAAVETTI. Tuon houkon unista.

SELMA. No kerro se kuitenkin.

TAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: »Uni heinäkuussa
yöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä
murheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt
muuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi
erämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.» Ha ha ha! hän
rakastaa teitä salasesti, luulen minä.

SELMA. Mahdollista kyllä.

TAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.

SELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista
unta.

TAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo
kaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna
varhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme
profeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,
onnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!

SELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!

TAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,
fröökinäni?

SELMA. Helvetiksi!

TAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen
kaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,
niinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän
taikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.

SELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!

TAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,
jonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.
Kuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan
venosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä
palvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.

SELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,
ja minä kiitän sinua aina!

TAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)

SELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni
peikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun
unohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä
miehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,
paeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen
kohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi
akkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!
(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,
jos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen
muoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda
ja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,
kaunis Kilian!

KILIAN. Miksi riehut?

SELMA. Oi Kilian!

KILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.

SELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.

KILIAN. Mitä on hän päättänyt?

SELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!

KILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?

SELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme
mahdottomuuden muuri.

KILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea
Gallian sankari.

SELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen
pyövelin-käsi. Pois!

KILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,
heittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?

SELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan
onnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet
minua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!
Mahdotonta!

KILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.

SELMA. Ah!

KILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.

SELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta
ei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman
käsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi
itsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä
usein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen
huudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla
kuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!

KILIAN. Selma!

SELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin
sievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.

KILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles
pistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja
huoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,
tuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen
alla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.

SELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!

KILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon
pyhästi: me emme koskaan eroo.

SELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään
meitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien
esteitä allansa.

KILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä
patsas, seisoo haamussa sun isäs?

SELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran
hetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni
hiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen
siivillä löydän minä pelastuksen tien.

KILIAN. Sano, mun impeni!

SELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni
edessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon!--Rakastaako hän
minua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään
naista? Ei ketäkän!--Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,
minä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,
kuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?
Hän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi
hänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme
yhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä
vaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.

KILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?

SELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,
luottaen vaan rikkauksiinsa.

KILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt
tuumasi.

SELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on
taikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän
tarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen
palvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa
päiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä
unestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen
unen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on
päättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,
kutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman
palvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän
lähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt
astuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän
tuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa
ja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden
hänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs.--Huoma tämä.

KILIAN. Siinäpä aate!

SELMA. Eikö oiva?

KILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.

SELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.
Muistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi
isäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on »Herraa
pelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies». Mikä sokeus!--Mutta ken
lähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)

THEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!

KONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!

SELMA. Konrad! (Syleilevät)

KILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.

SELMA. Olethan siis tullut, veljeni!

KONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.

SELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!

KONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se
huomaa.

SELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit
itses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?

KONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?

SELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas
hymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)

THEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin
lapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista
kohtaamista, aatteles!

KONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen
morsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.
Hyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen
jotain oppineeksi maailman markkinoilla.--Mutta sisäreni, onpa
seurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.

SELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!

KILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.
Terve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.

KONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve
tuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä
kamppailtuaa hänen kanssansa.

KILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,
tiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon
kirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.

KONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan
vielä ripustele huulta.

KILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan
kaiken elämän elämä!

KONRAD. Mitä, poika?

KILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura
sinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs
toinen impi. Enköhän?

SELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.
Tässä seisoimme koskas tulit.

KILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri
kaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä
kohtasit meidän tässä.

KONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?

SELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,
jonka sydämmeni hylkää.

KONRAD. Ken on mies?

SELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,
niinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen--Fokas!

KONRAD. Hän! Fokas?

SELMA. Se kilpikonna!

KONRAD. Mitä aattelee isämme?

SELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta
tekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?
Mahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha
karkotetaan pois!

KONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?

KILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen
mahdan olla eremiitti!

SELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin
emäntänä Fokaksen pöydäs.

KONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman
kielillä.

SELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin
sinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt
tulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin
sinua kaipanut ja murehtinut.--Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta
pelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen
oikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi
Konrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.

KONRAD. Mikä on aikees?

SELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!

THEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!

KONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?

SELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa
vielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani
oikein.

KONRAD. Melkein niin.

SELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.
Ilosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä
suurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?

KONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.

SELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen
tuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä
tässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen
pitää saaman rollinsa myös.

THEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?

SELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,
kuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)

THEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.

KILIAN. Kuinkapa hän asetellee.

THEKLA. Varmaan onnistuisitte.

KILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.

THEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän
luottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla
myrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja
lähde.

KILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille
taivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon
hiljasta autuutta.

THEKLA. »Tällä hetkellä», sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä
ihmettele?

KILIAN. Onhan se teille verraton hetki!

THEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo
vallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma
käyvät esiin)

KONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!

KILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?

KONRAD. Kaikki vielä hyvin!--Haa! teenpä pienen katselman herra
Fokaksessa ja näytän missä tauti istuu.

SELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla
yksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,
ja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.

THEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!

KONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen
kepposen.

SELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa
haamussansa.

KONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,
kuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän
meille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän
pysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.

KILIAN. Sinä viivyt vieraanani.

KONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni
noita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!

SELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.

KONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?

KILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan
kaukana.

KONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!

THEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin
noitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.

KONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän
valttimme kanssa!

THEKLA. Herra varjele minua!

KONRAD. Ha, ha, ha!

SELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja
teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.

THEKLA. Nonoh!

KONRAD. Minä myös tahdon kohtani.

SELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista
oikeasta reitistä pois.

KONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?

SELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!

KONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.

SELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.

KONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä
mitä lupasi, mikä rangaistus?

KILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!

KONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.

SELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi
jääkäät!

THEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein
körrinä, tiedän minä.

KONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.

THEKLA. Ui!

KILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy
käsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi.--Hyvästi! (Syleilevät ja
poistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)




Toinen näytös


Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.

TAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan
viritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää
tuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon
nauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)

SELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?

TAAVETTI. Hän tulee.

SELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän
suusta?

TAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin
itseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä
ukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän
kaikki mitä sanoo tämä ukko.

SELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy
Konrad?

TAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on
hirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki
päässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen
kummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta,
harmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja
sauva kädessä)

THEKLA. Herra minua...!

TAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!

KILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.

SELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)

KILIAN. Meidän tietäjämme.

KONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen
sauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!

SELMA. Julmettunne itseäskin!

KONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen,
kanssani livertelemään!

THEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo
häntä syliinsä)

SELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)

KONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.

THEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)

SELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.

KONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni
leikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.

SELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto
nähtyäsi isäni tai herras.

TAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)

SELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?

KILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad,
sillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?

KONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. »Sinä
saat omas ja minä saan omani.» (Haparoitsee Theklaan päin, joka
vikkelästi väistyy syrjään)

SELMA. Mutta »noita jäi ilman», luulen minä.

THEKLA. Ha, ha, ha!

KONRAD. Tule tänne!

THEKLA. Häpee!

KONRAD. Minä käsken!

THEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)

TAAVETTI. Patruuni Herman!

SELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska
sun isäntäs tulee.

TAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)