KASPER. Minae tiedaen komppanissani eraeaen uljaan uroon, joka eilen teki
kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekoe taitaisi pitaeae vielae
toisesta miehestae.

MAURA. Hm.

KASPER. Jaa, mitae sanotte?

MAURA. Siihen vastakoon sydaemmeni koska silmaeni on taemaen toisen naehnyt.

KASPER. Saattakaat Faustus taenne. (Eraes sotamiehistae menee. Max
kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa taessae?

GILBERT. Onpa meillae taessae kaksi vankia.

KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmaerraen taemaen?

MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinae makaa, kaksi sotamiestae Max ja Fuchs,
jotka kuluessa kolmen kuun eivaet ole naehneet yhtae ainoata selvyyden
hetkeae; mutta nyt on jaerki sanonut liittonsa yloes ja paennut heidaen
aivonsa kammareista, ja nytpae he alati naekevaet ympaerillaensae ainoastaan
petosta ja kavaluutta ja pieniae olentoja, jotka vaesymaettae vaivaa heitae.
Aesken, koska painoit he itsensae tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
sauvussa, ja ettae he itse olit kaatuneet sen rynnaekoessae ja oljentelit
nyt kuolleitten haemaeraeisessae maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
Niinpae he uskoit, onnettomat, ja siinae uskossa lyyhistit itsensae vasten
maata kuin kaksi kurjaa jaeniksenpoikasta itsensae lyyhistaeae ruohistoon
kuultuansa korvesta haukan aeaenen.

KASPER. Ha ha ha! No siinaepae kaksi kummallista veitikkaa.

GILBERT. Luulenpa keksivaeni heitae kohtaan sukkelan juonen, herra.

KASPER. Hyvae. Mikae on taemae? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)

FAUSTUS. Mitae tahtoo herra kapteeni?

KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?

FAUSTUS. Naein, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
aviosiipakseni ensimmaeisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
sen teen vaihka olis haen se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinae
seison.

KASPER. En tiedae syytae taehaen paeaetoeksees, mutta yhtaekaikki kuin sen vaan
taeytaet.--Mitae tykkaeaette taestae miehestae, frouvani?

MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta naein vilauksessa en taida paeaettaeae
mitaeaen.

FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtaevae, jaa aekisti kuin leimaus. Ei yhtaeaen
yloeslykkaeystae, muori, vaan jos ei kaey kauppa taessae, niin kiepoonpa
kohta toisille markkinoille kuin luoti.

MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
kuin Herkkules. Haa! mitae teen?

KASPER. Taemae arveluttaa teitae kovin.

MAURA. Ah!

FAUSTUS. Kerran kysyn vielae: otatko minua, eukko?

MAURA. Astukaamme edes sisaeaen vaehaen keskustelemaan. Kunnioitettava
herra kapteeni, tehkaeaet niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
vaelimieheksemme taessae asiassa.

KASPER. Frouvani, minae vaan esitaen teille pojan kaeymaettae toki
puhemieheksi, hyvin tietaeen vanhastaan kuinka huonon onnen siinae annan.
Mutta sinae ja sinae, menkaeaet heidaen kanssansa vaelipuheesen. (Maura,
Faustus ja kaksi sotamiestae menevaet sisaeaen) Niin, eukkoni, saatpa nyt
miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman aemmaen kuin sinae,
haenpae sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
olisit nyt itse saatana ja haenen emonsa.

GILBERT. Taessae saamme kenties pian juoda pestiaeisiae.

KASPER. Niinpae naeyttaeae. Mutta, poikani, mitae on mielessaes tekeillae
noita kohtaan tuolla?

GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset taessae vaehaen
oleskella ahtoeoereinae?

KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelaesti tehtaevaes teet.--Mutta
valoa taenne, yoe kaey pimeaeksi.

GILBERT. Ei, herra; taemae pimeys kuuluu asiaan; sillae nyt seisomme
varjoen haemaeraeisessae mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
Miellyttaeaekoe teitae, herra, asettaa itsenne seisomaan taehaen? (Osoittaa
vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)

KASPER. (Tekee niin) Taessae seison.

GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskaeaet taessae. (Asettavat
itsensae makaavien paeaepuolelle) Te toiset seiskaeaet taessae alakuloisina
ympaerillae; minae asetan itseni taehaen heidaen oikealle sivullensa, ja
johtaja itse pelaa teidaen kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heraeaevaet samassa
mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensae varjoina kaeyskelevaen,
Kimmeerien synkeaessae maassa; he heraeaevaet, naekevaet ympaerillaensae meidaet,
jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussilaeisten, joille he itse
annoit katkeran kuolon rynnaekoensae Berlinin portilla. Me moitimme heitae
taestae, haastelemme entisestae elaemaestae maan paeaellae ja nykyisestae taeaellae,
laehellae monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minae olemme
puheen kannattajat, te kaksi siinae sanotte sanan ainoastaan sillon
taelloen, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
puhumasta itsemme saekkiin ja sillae kurilla haevittaemaestae koko ilveemme.

KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No paein
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!

GILBERT. Nyt moeraekoeoen torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs heraeae, nostavat vitkon
paeaensae maasta ja jaeaevaet istumaan, tuijotellen ympaerillensae)

FUCHS. Hoh hoo!

MAX. Ketae olette te?

GILBERT. Huu huu! Etkoe minua tunne enaeaen? Minae olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihaestit kuoliaaksi laehellae porttia Berlinin
kaupungin. Taehaen paikkaan syoeksit sinae sisaeaen painettis, ja haava taellae
kohdalla on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.

2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yoetae pitkaeae taeaellae! Etkoe minua tunne,
sinae Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla laehellae nahkuri Koehlerin taloa, siinae minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isaettoemaeksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!

FUCHS. Paras ystaevaeni, minun taeytyi tehdae niinkuin kapteeni kaeski.

3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minae olen sen miehen
varjo, jonka paeaen sinae halkasit Berlinin palossa laehellae kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinae kirotun miehen kirottu varjo
taeaellae haemaeraen alhossa, voi!

KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yoe ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elaemae taeaellae. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinae katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpae minua armahtanut, vaihka polvillani edessaes rukoilin, naein
sanooden: saeaestae henkeni, jaetaenpae muuton taenne suojattoman tytoen, jolla
on seittemaen minun siittaemaeaeni poikaa, haenen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minae, mutta
etpae armahtanut sinae, vaan iskit minua taehaen, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minae kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisvaeikkyi pakeneva sielu. Taessae seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitae ettaes olet
nyt tyhjae sumukuva; jos olisit vielae lihaa ja luuta, niin sydaemmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.

FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllae
kiipaleissa. Pieniae kiusanhenkiae, kuin vihainen ampiaisparvi, taessae
kiheloeitsee ympaerillaemme ehtimiseen ehtimiseen.

MAX. He eivaet suo meille rauhaa enemmin taeaellae kuin teit sen siellae.

FUCHS. He ovat semmoisia pieniae-ruhtinoita, kovin naelkaesiae; jos tahdon
viedae luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitae sieppaavat osansa, ja
jos en antais, imisitpae minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
laitamme. Sentaehden katsahtakaat nyt vaehaen armeljaammin paeaellemme. Minae
tapoin sinun, sinae olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidaen
miehistae viimein tekikin. Ja taessae istumme nyt, tapettuina kaikki.
Mitaes tehdaeaen, veljeni?

KASPER. Jaa, taessae ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystaevistae.
Oi minun entinen elaemaeni!

GILBERT. Mikae ollee tuo taehti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
katsanto niin kernaasti kiitaeae?

KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.

GILBERT. Mutta se on pyrstoetaehti tulisella haennaellae.

KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestaeae vielae,
sille antaa taemaen tulisen haennaen.

GILBERT. Oi kaersimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
mahdamme sinusta olla?

KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
kymmenkymment ja kymmenen paeaeskoesen paeivaenlentaemaeae, niin kuiskasi
minulle eraes henki-aeaeni.

GILBERT. Onpa se kappale matkaa.

FUCHS. Kauhistava matka.

MAX. Haa!

FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen taemae? Mitae sanoo henki-aeaeni?

KASPER. Vaiti!--Mutta haen ei sano mitaeaen nyt. Sen tahdon toki
yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.

FUCHS. Saammeko taeaellae kuitenkin jotain ravintoa?

MAX. Mitae sorttia taeaellae murheen ja ikaevyyden maassa?

KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi paeaelle.

MAX. Haa!

FUCHS. Onko taemae ruokaa ja juomaa!

GILBERT. Aina varjoille, ystaevaeni.

FUCHS. Mutta voi! missae ollaan toki? Sanokaatte, hyvaet miehet; sillae
sydaemmeni kaey kovin murheelliseksi. Missae ollaan? Portillako tuomittuen
kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!

KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettaes uskallat niin
arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistae syystae? Sinaekoe siellae siitae, ettaes
olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minaekoe siellae
siitae, ettae naisia halaillut olen vaesymaettae kuin Turkkilainen? Voi
veikkosein, kuinka taidat naein aatella?

FUCHS. Me olemme siis...

GILBERT. Keskellae leukoja sen suuren traakin; se kohta meidaet nielee
mahaansa, taeys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.

MAX. Kauhistunpa.

FUCHS. Minae kauhistun ja vapisen.

KASPER. Tyyntykaeaet toki vaehaen, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinae
keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen vaelillae, yhtae kaukana heistae
molemmista. Taessae taeytyy meidaen oljentella kunnes tuomiomme aikojen
lopussa ylitsemme langetetaan. Taessae seisomme seurassa monen muun,
seurassa monen mahtavanki miehen.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
joka seisoo maeen rinteellae tuolla?

KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikae yhtaikaa
peloittava ja ihastuttava sankarvoima vielaekin haenen olennostansa
virtaa ulos.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeae haenen
rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.

KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevae sankari. Katso haenen
olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei loeydae uroen joukossa.
Siinae haen liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmaellae oeiseen,
kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Minua miellyttaeae kysyae ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
kolmas haamu, joka kaeaentaeae kasvonsa puoleemme nyt? Minae vapisen haenen
katsantonsa edessae.

KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
haen, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesae-aurinkoinen
saeteile, niin peloittavasti ei kivaeaeri leimahda vasten kuolemaan
tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristaejaen nuoli kuin
katsanto taemaen miehen, joka seisoo siinae, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Jaa, se on haen, mies, jonka vaekevae povi on kuumempa kuin Etnan
kohtu.--Mutta vielaepae mielin kysyae ja tutkistella. Ken on tuo
kunnianarvoinen haamu pitkaellae parralla ja silmaellae niin liepeaellae,
haen, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeaen tammen?

KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinae, vyoellae
ankara miekka. Siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.

GILBERT. Kerranpa vielae mielin kysyae ja tutkistella. Ken on tuo haamu
kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta haenen tunnen nyt.

KASPER. Etkoe tuntis haentae, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
poikaa. Siinae kaesivarret ristissae rinnoilla haen seisoo kylmae ja
aeaenetoen, syvissae mietteissae haen seisoo kuin tahtoisi haen kaesittaeae
elaemaen arvelon. Jaa, siinae haen seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpae
taeaellae varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja naeetpae
heitae loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
rannalla. Niinpae vietetaeaen pitkae yoe taeaellae yoeseen synkeaessae,
ihmeellisessae maassa.

GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllae taidan kutsua taemaen maan.
Eihaen kasva tanner taeaellae ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.

KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet taeaellae eivaet ole
tavallisia lehtiae.

GILBERT. Ei, vaan yoesiikon sulkia ja hoeyheniae, ja itse puu on
kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot taeaellae kalliot ja vuoret
paeaellaemme longottaa. Huu! tuolla naeen pimeaen luolan, joka ahneesti
ammottaa taenne.

KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie kaey alas onnettomien asuntoihin. Sae
kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.

GILBERT. Kuin myrskyssae musta aukio hirmuisen tynnoerin kyljessae.--Mutta
minkae maan, kaukaisuudessa sinertaevaen, naekee silmaeni tuolla vuorten
tutkaimilla? Siellae kuni vallitsisi aamu lempeae ja ikuinen, niin
saeteilevae ja niin ruusuhymyvae. Oi! taemae naeky mun sydaemmessaeni heraettaeae
riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran paeaestae sinne. Mikae on taemae maa?

KASPER. Siellaehaen on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
sen ehtii toki. Sae kaunis maa!

GILBERT. Jos kaiken taemaen ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
olisi elaemaeni muodostunut. Oi! jos lievitettaeis mulle vielae elon
langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
salokunnahalle viheriaeiseen maennistoeoen, jossa kaeyvaet raikkaat tuulet,
ja siellae paastoen ja rukoillen mae aikani viettaeisin, puettuna
lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyoellae itsekiellon anturanahkanen vyoe,
ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpae, huolimatta
petollisesta mailmasta, elelisin siellae, vakaana aina ja totisena kuin
tuomiokirkko; eipae sillon suuni naurahtais.

KASPER. Niinpae elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpaeaellae
helmasyntini oli.

3:S SOTAMIES. Niinpae elelisin, enkae valehtelis ja vielae vaehemmin
varastaisin.

2:N SOTAMIES. Niinpae elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
kallistaisin, niin kohtapa tyhjentaeisin kannun palavaa pikiae, itseaeni
rangaisten.

MAX. Kuinka olen minae elaenyt? Haa! Vetaenyt kitaani oltta kuin
puutiainen verta. Haa!

FUCHS. Voi minua! kuinka olen elaenyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennae, kaikki.
Oo, oo!

MAX. Minae janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)

FUCHS. Tippa vettae janomme sammutteeksi, kallihimmat ystaevaet!

KASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin kaeteen) Taessae! Nyt
sammuttakaat janonne niiden sankarten verellae, jotka te surmasitte
Berlinin kaduilla. Juokaat!

MAX. Haa!

FUCHS. Olkaat armelijaat!

KASPER. Juokaat! Onpa taessae laehellae kuoppa syllaen syvae, syllaen leveae ja
pitkae ja taeynnae verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistae ja muista
meidaen onnettomista veljistaemme. Juokaat!

MAX. Ah!

FUCHS. Voi meitae!

GILBERT. Juokaat! muuton teidaet paikalla viskasemme tuonne syvyyden
pimeaeaen kitaan.

KASPER. Tahdotteko juoda!

FUCHS. Me juomme, hyvaet ystaevaet, me juomme. Oo, oo! (Vievaet molemmat
tuopit huulillensa)

MAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetaeen suunsa suureen ilveeseen) Das ist
Bier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan
kaesivarresta, tulevat, ja seuraa heitae ne kaksi sotamiestae, lamput
kaesissae)

KASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.

FAUSTUS. Kihlatut olemme.

KASPER. Faustus, sun tiedaen mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka
repeisi allansa maa.

FAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin
kerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenae, ja jospa haenen lupaisin
raejaeyttaeae ilmaan tynnoerillae kruutia, kuin sihisevaen raketin, sen
tekisin heti, tulenleimauksella haenen kyydittaeisin pilvistoeoen yloes.
(Maura vetaeae itsensae aekisti haenestae irsi)

MAURA. Uu! Sinae kauhea mies!

FAUSTUS. Peraeytkoe?--Yhden kerran kysyn vielae ja sitten taestae niinkuin
vuoripaessi. Peraeytkoe?

MAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.

KASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!

SOTAMIEHET. Hurraa!

MAURA. Uskallanpa kaeskeae teitae kaikkia tyhjentaemaeaen kihlausmaljamme
taenae-ehtoona taessae.

KASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista kaeskyaenne. (Muutama
Preussin sotamiehistae tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)
Ketae tuodaan taessae?

MAURA. Hoo! (Kaey Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvaeaen heidaen
eteensae) Noeyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!
Kaikin noeyrin palvelijanne!

KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis
heitae katsella saeaelin silmaellae, muistaen, ettae pyoerae pian taitaa
kaeaentyae ympaer.

4:S SOTAMIES. Naemaet kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja
tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.

TIMOTEUS. Haen on minun morsiamen...

MAURA. Ah sinae!

TIMOTEUS. Se on haen. Minae olen invalid, siis voimaton sekae pakoon ettae
taisteloon ja sentaehden olen nyt vanginne. Mitae tahdotte? Minun surmata
ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkaeaet, jos teitae miellyttaeae.

KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin laehetys on nyt, ei hajottaa vaan
kokoa ja yhteenliittaeae, vaihka taeytyykin sen taessae toimessansa tehdae
syviae leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on
hyvin.--Sano, tyttoe, onko taemae mies sun sulhases?

MARIANA. Sitae en haepee tunnustaa.

MAURA. Sinae mailmanlintu!

KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykaeaet onneenne. Saittehan
miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat taelle
tytoelle myoes. Ja sen teette, minae tiedaen sen, vaihka mielenne nyt
kipenoeitsee hieman.--No, kaesi kaedessae nyt seiskaeaet molemmat
kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellae sodan ryminaeae; ihanata,
katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka
muureilta kanuunat irvistelee; siinae sekae taistelo ettae sovinto. Oi
ettae veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he kaeyvaet kerran
vielae, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt taemae Preussin impi ja taemae
uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!
(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinae, tunnetteko jo maailman
ympaerillaenne?

MAX. Minun taeytyy itkeae.

FUCHS. Samoin minun.

KASPER. Miksi niin?

FUCHS. Olemmehan vielae elaevien joukossa, vaihka aesken jo luulimme
itsemme varjoina naeaentyvaen kuolon maassa.

KASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen
tuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistae siirraemme kauvas kuin
pohjoinen myrsky jyvistae akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska
paeaellaemme lepaeae sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian taehti kirkkaana
loistaa taas.

MAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on heraettaenyt unestani ja
kaikki kaesitaen nyt. Oi mennettae elaemaeaeni! Nyt se kauvas poistukoon!
Minae haepeen. (Peittaeae kasvonsa)

FUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minae haepeen. (Peittaeae kasvonsa, ja
istuvat niin loppuun asti)

GILBERT. Olenpa kuullut, ettae niinkuin peloitus saattaa viisaan
hulluksi, niin taitaa se myoes tehdae viisaaksi hullun. Sen naeemme nyt.

KASPER. Hyoetyae siis matkaansaattoi ilveemme.--Jaa, kaikki hyvin! No,
emaentaemme, mielimmepae kaikki nyt tyhjentaeae onneksenne maljan.

MAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympaer. Maura taeyttaeae myoes
Marianalle ja itsellensae pikarillisen oltta)

KASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!
(Juovat torvien pauhinassa.)






LEO JA LIINA

Naeytelmae yhdessae naeytoekessae



HENKILOeT:

LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jaeaekaerimestari.
ANNA, kartanon emaennoeitsijae.
ELIAS, palvelija kartanossa.

(Tapaus on Suomessa laehellae Helsingin-Haemeenlinnan rautatietae.)



(Tuuhea puisto, tuolla taeaellae viheriaeinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillae peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)


LIINA. Leo, ennustakoon taemae korea aamu sinulle onnellista matkaa!

LEO. Minae kiitaen teitae! Ja eihaen milloinkaan mene muistostani taemae
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistae
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.

LIINA. Mutta metsaehaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.

LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielae haenen kaettaensae, koska heitaen
naemaet metsaet ja vuoret; siellaehaen ennen, veljinae kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.

LIINA. Oi, haen tulee kyllae, mutta kaiketi vasta laehtoehetkellaes. Sillae
taemaenkaltaisissa kohtauksissa ei ole haen koskaan paljouden tekijae.
Pitkaet ja kyyneleiset jaeaehyvaeiset eivaet juuri miellytae haentae. Ja
siinaehaen soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)

LEO. (Erikseen) Sinae korskea nainen, ole huoleton. Minae en vaesytae sinua
laehtoevirsillae, en kyyneleillae, vaan katsahdan aina yhtae kylmaesti
puolees kuin sinaekin taenne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivae tuli!--Pois kauas taestae! Tule, aava valtameri, ja
viileytae sydaemmeni kuume! Ole unohdukseni virta!

LIINA. Mutta katso, haen seisoo kuin uneksuva. Leo!

LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein taehtaeilin sen kiireeltae
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpae sieltae kerran vielae katsahtaa ympaerille. Mutta aikani on
lyhyt.

LIINA. Ehdithaen kyllae siihen kaeyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennae vaan!

LEO. Minae riennaen! (Menee oikealle.)

LIINA. Onpa haen vihdoin kuin hieman levoton. Mutta naeyttaeaepae kuitenkin,
ettae mielii haen meistae pois.

ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimaeisen kerran. Mutta enhaen ihmettele.

LIINA. Et ihmettele?

ANNA. Jotain kuiskataan.

LIINA. Mitae kuiskataan?

ANNA. Tuossa kirjeessae, kirjeessae Leolle haenen sedaeltaensae Amerikasta,
loeytyi eraes korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!

LIINA. Hoo!

ANNA. Setae kasvatti vauvan ja viimein paeaetti haenen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.

LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; haen juuri voi lemmistyae
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistae! Melkein uskon, mitae
kerroit.

ANNA. Niin; ja taemaehaen kuva nyt taehtenae laennessae viittaa nuorta
sankariansa luokseen.

LIINA. Ehkae tuhatkihara nainen on anastanut haenen katalan sydaemmensae,
joka nyt liekehtii paeaesoen himosta. No, haen menkoeoen ja saavuttakoon
onnensa.

ANNA. Ah, parhaan onnensa on haen nauttinut juuri taessae teidaen kaetenne
alla!--Haen laehtee meistae ja jaeae ehkae iaeksi. No, haen jaeaekoeoen; mutta
ainahan kolkompaan yksinaeisyyteen me itse jaeaemme taenne, kurjat.

LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.

ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta haelinae ja
meno, siinaehaen elaemae ja ilo.--Tehkaeaet haeitae, froeoekinaeni!

LIINA. Haeitae! Minae?

ANNA. Niin pyydaen vaan haeitten taehden, haeitten taehden, ah niiden
hyoerinaen ja pyoerinaen taehden! (Nauraen) Tehkaeaet haeitae!

LIINA. Pieni voitto yhden paeivaen liehunnasta, oi sinae haellaekkae!

ANNA. Laskekaa vielae lisaeksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
paeivaet.--Mutta sallitteko pientae kysymystae?

LIINA. Minae sallin.

ANNA. Onko vaenrikkimme, tuo oeljyviiksinen, tuo kilisevae, helisevae
herra, noeyraesti kumartanut teille?

LIINA. Haenen taipuva selkaensae kumartuu usein.

ANNA. Salskea sankari pyysi teidaen sydaentaenne, mutta sai kiellon.

LIINA. Miksi kantelee haen koulusta ja omalle niskallensa, narri?

ANNA. Ehkae vimmoissansa parhaille ystaevilleen.

LIINA. Lasin aeaeressae kosteasilmaeisenae narrina.--Mutta enintaeaen pidinkin
haenen kumarruksensa leikkinae vaan.

ANNA. Ei! haen teki vakuuden kysymyksen. Minae tiedaen sen.

LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.

ANNA. Ja niin aeveriaes mies.

LIINA. Minun kaeteni ja sydaemmeni! Mikae rohkea haevyttoemyys!

ANNA. Vaenrikiltae?