Kohta ämmii sauna täysi

Joka ilmast' neljäst';
Maailmat kumoon juttelevat.
Sata sarvee seljäss'.

Kaisan huulet massahtelee,
Napsuttelee kirves,
Kreeta-muori Kaisan kynsiss',
Juttuu hampaat irviss'.

Mutta tuolla tarhan puoless',
Mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
Pikku-porsaat veisaa.

Miksi kyltät rähisevät?
Miksi naskit kirkuu?
Katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.

Hyvin Mikko kaikki teki,
Kaisa hyvin kaikki;
Sitten akka niinkuin ukko
Harjaisia naukkii.

Sitten taasen kulkemahan
Kohden kylää toista;
Mikko, aina lysti-poika,
Lähtömarssin soittaa.

Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
Itse olla tykkää,
Mikko, purren mälliänsä,
Sauvall' perään-lykkää.

Tuollapa jo retkeilevät
Uuden pellon alla,
Koirat heitä saattelevat
Kiivaall' haukkinalla.

Nallit vinkuu, Kaisa kiroo,
Mörää Mörökölli,
Mikko koirii kivittelee,
Santa tiellä pöllyy.

Mutta viimein loppu tulee
Hirveest' pauhinasta,
Kotihin jo koirat käyvät
Joukkoo saattamasta.

Loppunut on lasten tuska,
Kurjain itkuhyrsky,
Koska ompi ohimennyt
Rajamäen myrsky.

Kerran viel' tok' rähinätä
Korppimäelt' kaikuu;
Ukon-ilma pakeneva
Taivaan reunall' raikkuu;

Niinpä hirmurykmäntistä
Laskettelin laulaa;
Aika ompi kastamahan
Lauluniekan kaulaa.

Siihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja
aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat
veljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin
voitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka.
Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja
keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin,
Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen
naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa
täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten
seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin
heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein
määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti
irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan
kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa
atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä,
katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi,
vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun
tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa
pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin
kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten,
surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja
kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös
muut veljet yölliseen lepoon.

Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä
lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran
lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä
tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta
vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili
tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä.

JUHANI. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja
mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta?

MÄKELÄ. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla.

JUHANI. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken
esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan
herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun
itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti
ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä
on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa,
ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en
niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä
yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat.

TIMO. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin,
Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka
Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka
huudettiin: »Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä
Timoteeus!»

JUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen.--Niin,
Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.

MÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?

JUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme
oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.

MÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä
vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?

JUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä
olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti,
niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.

MÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause
on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.

JUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja
syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme
isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme
selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan
syvyyteen,--joka oliskin oikean tomppelin kysymys--mutta jos niin
kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin
suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin
voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa
kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin
pukki.

MÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä
Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä
koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että
se teiltä viimein kiskotaan ulos.

JUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina
nurkkakiviin asti.

MÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!

JUHANI. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme
meistä aattelee tähän aikaan?

MÄKELÄ. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten
huutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille
kuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän
tähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta
tulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa.

JUHANI. Karasoo!

MÄKELÄ. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä.

JUHANI. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut.

MÄKELÄ. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin
hirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? »Komppania
kasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa».
Niin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä
tulee, ei enemmin.

JUHANI. Anna heidän tulla.

MÄKELÄ. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua
päästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia
pitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta
niinhän on piispamme toimittanut.

JUHANI. Hyvin kaikki!

MÄKELÄ. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt!

JUHANI. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran
huomaan ja nimeen.

TUOMAS. Oliskohan tuossa aihetta?

JUHANI. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita!
Ota minua kohtuus, Ilvesjärvi!

AAPO. Epäilenpä kovin...

JUHANI. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa,
mulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi!

AAPO. Malta mieles, mies, ja älä riehu.

JUHANI. Sinä kuulit mitä hän sanoi.

LAURI. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko
ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.

AAPO. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan
ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia
miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän
pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari.

TUOMAS. Ja kuitenkin aina kunnian ukko.

AAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska
hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan
ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä
sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin
pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka
sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka
sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman
kömmähtänyt minäkin.

JUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin
jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta.
Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!

AAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja
tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian
aika lähestyy.

Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat
muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja
keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa
atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä
härkä.

EERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa.

JUHANI. Syö itse!

TIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan.

SIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän
silmäni tuonne pataan.

TIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!

JUHANI. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa!
Suttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu
on elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on
meidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia
sammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke.

TIMO. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten
kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen,
silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen
päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa
tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.

JUHANI. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie!
Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se
tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh!
Aatokseni kipenä syttyy.

TIMO. Mimmoinen kipenä?

JUHANI. No, noh!

TIMO. Mimmoinen kipenä?

JUHANI. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh!

TIMO. Oletko keksinyt keinon?

JUHANI. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja
tuhansittain ympärillämme.

TIMO. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto?

JUHANI. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää
tervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa.
Sen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos
Eerolle, joka eilen hänestä loilotteli ja saattoi nyt mieleeni tämän
tervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin.
Otuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä
riittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin
luulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee
piki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.

TIMO. Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäis sitten myöskin yhdistää tuo
Mikon toinen virka, jos uusi elämämme leiville löis. Minä kyllä tiedän,
että kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnöriin, jos heistä
kunnon tavalla pohdin otat, mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin
viisautta. Ja se virka pidetään vähän niinkuin häpeällisenä.
Muistakaamme se kanssa.

JUHANI. Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä,
ja keitän pikiä; ja sinun pitää vielä näkemän kuinka pikikäärämistä
rahasummia kiepataan. Aapo, mitä aattelet tuumastani?

AAPO. Olenpa sitä aivossani aprikoinnut, eikä ole se juuri ilman
järkevyyttä, mutta leipää ei helli siitä kylliksi. Kaikkein vähimmin
voimme rikasten herrojen kanssa lakia käydä pikijähkäleitten perustalla.
Ja onnettomat olemme, jos käymme viimein asiassa alle!

JUHANI. Niin, niin; mutta mitäs tehdään? Oikeuttansa kukin täällä etsii.

AAPO. Tehkäämme sovinto ja heittäkäämme keräjänkäynti.

JUHANI. Poika! millä sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme
härkänsä?

AAPO. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo
väheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy
aatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin
johtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot,
männistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea
kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja
leikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme
kuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille,
joita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin
ellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen,
tekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme,
puristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa
liha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden mutta koska huhdassamme
seisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä
kolkkeilemme, no niinhän silloin työskentelemme kuin oikeassa talossa.
Mutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä
kiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja
luulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa
huhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi.

TUOMAS. Sitä neuvoa kelpaa harkita.

JUHANI. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei
hatsaleen ämmän pääkkösestä.

AAPO. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy.

Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät,
veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät
puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian
muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa
palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan,
koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt
olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset
takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.

Meni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään,
kiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut
sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva
ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja
niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui,
ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi
Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui
ryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja
tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä
mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista
ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät
he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta
koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä
kellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia
koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven
varoiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa
tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan
toisenkaltaista elonkeinoa.

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli
kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa
lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta
puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä
pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta
kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein
reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean
taivaan alle. Niinpä kaislavuoteillansa viettivät uniset miehet sekä
päivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä
akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin
tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti
kauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja
sammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta
portilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta
himmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta,
ihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja
syytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan.

Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos
tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa
halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin
vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan
asujamista jonkun muun.--Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet,
jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti
koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian
kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi
ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt
kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä
piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät
kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa.
Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän
miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden
lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti
heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui
vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat
tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet,
koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös
kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei
kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat,
kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina
kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta
pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena
heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: »nyt
hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa
pian heidän mahansa viillettäisiin». Niin hän lausui ja kohta iskivät
muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja
ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen
reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet
kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja
temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta
toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni.
Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas
latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren
kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä
ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä,
jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho
sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät
suuntansa.

Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas,
hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea
rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä,
koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa.
Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä
enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa
se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.

Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi
summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille
sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset
polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi
jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin.
Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä
paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun,
vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin
veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta
voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän
kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin
löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa
ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan
pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: »housut
kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa
huhtokaamme!» Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan,
kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata
pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin
joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja
hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen
hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen,
huohoittaen tulisesta leikistä.

Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin,
risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja
aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa
oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä,
joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.




KYMMENES LUKU


Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa
kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty.
Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja
pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat
kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja
kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein
huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä
saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin
kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet
veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa
kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi,
antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja
saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset
suostuivat kauppaan.

Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli
saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi.
Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta,
noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja
kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa
kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto.
Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella
nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille
synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän
sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun;
sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon.
Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja
runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.

Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta
iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen
päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto,
kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän
silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului
hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin
tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin
jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen
perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin,
ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet.
Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset
riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin
miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin
iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.

Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä
humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei
sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän
myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten
vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän
myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön
poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen
asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean
elävän. Tyytyväisenä lausui hän: »Jumalan kiitos että ketun sain!» mutta
pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto:
»Viertolan ruskea kissa ja saatana!» Niin hän huusi, viskasi kissan
vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan
satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien
viileydessä, sill'aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa
pirtissä.

Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein
oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla
piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta,
nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten
liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja
aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki
tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen
heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean
aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja
Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja
kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko.--Mutta pirtissä
jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin,
ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta
matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet
arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti
viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä
viipyivät Simeoni ja Eero.

Aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja
voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta
äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia.
Siellä voimakkaasti lausuiltiin. »Poika niinkuin nurkanpää!» »Töppöset
taivasta kohden, koska mies lyö!» »Muistatteko, veljet, kuinka makeasti
Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai
kuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika».
Niin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin
helmeilevää nestettä haarikasta.--Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon
ja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä
Timo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti
vastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla
vertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät
tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty
karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos
aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin
puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo
seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä,
juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten
vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja
parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen
silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana,
lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta
viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät
kohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä,
riensivät rakentamaan sovintoa riita veljesten välille. Mutta pian
kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat
viimein matkaltansa, surkeassa tilassa.

Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan;
tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata
lakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös
miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla
kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta
sukat ja saappaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi
kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun,
ja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka
olivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty
viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin
pohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat
muut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat
peloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni
parhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä oli aikaa.
Loiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja
katosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän
toivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan
viattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea
esiin.

Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen
muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja
rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka
matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille
kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että
Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi
ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön
poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin,
ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen
muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä.
Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan,
ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun
havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla
kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty,
viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: »suokoon Jumala,
että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus
sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan,
sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan
parane». Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle
vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka
unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli
sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja
rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen
karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa,
kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.

Mutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä
ja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi
saanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden
kiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas
ahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja
autio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä.
Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä,
mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto
käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä
saleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja
pimeä kuoleman yö?

Mutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen
suuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena,
viheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen
hammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko
oli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin
seinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen
turhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin
äänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä
peiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla
tavalla: »Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä
ansion mukaan, jääräpässi? Peijakas? jos olisimme oikein ansiosta
sinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs
pirttiimme. Usko minua, ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla
hinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä
karhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee,
tarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein
ehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin
kalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen,
tyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla
sanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan,
vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut?
Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen
hedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin
ihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti
kiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen
olen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas
esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi
mieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa,
punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan.--Kas kun hän nyt lähtee ulos
raitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä
tyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni
keikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki,
poloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta
päättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja
kylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on
piikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein
ripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä!
Noh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta
tuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja
tyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin
välimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja
tipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin
tuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs
sitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja
laulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu
viikko, kunnes hän sunnuntainaamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon,
kömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla
kenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja
kulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu,
karautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena,
vakaana ja totisena kuin vasta palkittu sonni. Niin hän siellä kököittää
kuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja
ehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla,
tultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia
taas; ja nytpä ukko »maistaa että pohja paistaa». Niin hartaasti
naukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa
kimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja
samoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran
Härkämäen puukenkiin.--Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt
todenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei
taida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa
siipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman
lapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee