sotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein
heidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet,
huolimatta lain uhkauksista ja omantunnon äänestä.

SIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma'ata
pannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee
aivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja
tuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen,
huokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan:
»Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden». Tuho uhkaa
meitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja
ihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään
anteeksi, luvaten tästälähin toisin eleskellä?

EERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! »ei paljon puutu
ettet» ... jaa, ei paljon puutu. »Mutta mene tällä haavalla matkaas».

SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.

TIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä.

TUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta.

EERO. »Tuomiolle tullessamme» siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on
korppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin
veisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen
kuin tässä rukoukseen rupeemme.

JUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella
kuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa,
perkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät
sekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa.--Noita entisiä
hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin
synteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen
uskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä,
eikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä
täytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän
huhmaresta ulos.--Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään
pöllistystä.--Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, vaan
ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä ja
tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on
pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos
vilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy
kuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia
töitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja
käskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä
syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla
silmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata
kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä
keskivälissä, keskivälissä.

SIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee.

TIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja
Mäkelän emännälle.

AAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä
kuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti
meitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja
tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä
keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani:
mikä on synti?

JUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja
Ukko-Paavo Savosta? »Mikä on synti?» Aih! »Mikä on synti?» Kas kuinka
viisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. »Onpas siinä päätä, siinä
meidän pojassa», onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? »Mikä on
synti?» Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.

TUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka
ilmoitit, on pahanhengen oppia.

JUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani
lujasti. Muistelkaapas entistä Kirkon-kylän nahkuria. Mies tuli kummiin
aatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon
muuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta
vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhla-päivinä, huolimatta
siitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa.
Turhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä
vähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa
ehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: »minun kätteni työn
Jumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka
luulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein
niittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia
kunnioita». Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä
virsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin
Pommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen
tiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli
hänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän
käyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa.
Kerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä
hän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas
on laitanne, karvari? kysyin minä; »on niinkuin on», vastasi hän, kerran
katsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä:
kuinkas nyt mestari oikein jaksaa?--»Jaksan niinkuin jaksan», lausui hän
taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja loilottaen
jonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen
karvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä
kuolikin.

AAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä
käy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on
väärää oppia ja uskoa.

SIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.

TIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä
järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin
kirveen silmä.

JUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän
päästä.--»Väärät profeetat». En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen, ja
itse en varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää
kraatalilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina
kierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva
olisi jo kylliksi.

AAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään
ja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää.

TIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten
uskoon.

SIMEONI. Jumala armahtakoon häntä!

JUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla,
nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä
minulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta
viisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme.

AAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas.

JUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes
kiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän
paremmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on
täys.

TIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mies.

EERO. Mutta miksi en näe saunaa?

JUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen?--Mutta--onhan sauna mennyt
helvettiin!

EERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.

JUHANI. Olisiko se palanut?

EERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on
Jukolan isännän sauna, vaan ei minun.

JUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin
muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen.
Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan,
veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.

Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä
ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta
katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein
pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi
rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.

JUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.

EERO. »Ja saunaton talo ei käy laatuun», sanoi Juhani.

JUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat,
nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman
valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.

TIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.

JUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia
miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.

AAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä
täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.

JUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti,
mutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole
vielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot, pellot ovat tässä
ensiksi kynsiin otettavat.

TUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu,
jonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen
sivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen
niittämisestä, vastasit tuohon: »emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa
vielä että rotisee».

JUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet.
Aroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä.--Mutta kuka on mies,
joka astelee kohden taloamme tuolla pellolla?

TUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies?

JUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun
tappeluksen tähden Toukolaisten kanssa.

AAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä
katsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko.

JUHANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska
yhteinen etu on puheena.

AAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän
niinkuin vähän mutkistella.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli
hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.

MÄKELÄ. Päivää!

VELJEKSET. Päivää!

MÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne?
Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä
viheliäisiä!

JUHANI. »Kyllä koira haavansa nuolee», mutta katsokoot sudet itsensä.
Tästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt?

MÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen
toistansa tällä tavalla! Hävetkäät!

JUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa
kuin enkelit; tämä on naapurien työ.

MÄKELÄ. Kuka on sitten tämän tehnyt?

JUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt
meitä tervehtimään?

MÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.

JUHANI. Millinen on tämä päivä?

MÄKELÄ. Häpeän päivä.

JUHANI. Koska se nousee?

MÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä
tulevana sunnuntaina kirkolle.

JUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?

MÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.

JUHANI. Mistä syystä?

MÄKELÄ. Hänellä on monta syytä.--Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin
akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!

JUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.

MÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?

JUHANI. Ei kirpun kipeätä.

MÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon
avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata
rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä
ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea
rohkeus!

JUHANI. »Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon», sanoi Kakkisten
Jaakko, mutta niin en sano minä.

MÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto
kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.

AAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja
syvemmältä.--Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä
jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia
laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen
kunniaansa leikanneet.

JUHANI. »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan», se on
tietty se.

MÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa
hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on
vihoissansa käyttävä teitä kohtaan.

JUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö
sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut
meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton
asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä
hengenlahjat päämme päälle.

MÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja
jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki.--Isänne oli parhaita
lukijoita.

AAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja
kuitenkin oli hän totinen kristitty.

JUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala
siunatkoon muijaa!

MÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.

JUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistön-muorin kautta.
Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa
muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta
astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta
pohtaen.

MÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä
kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden
osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus
voi.--Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja
toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja
kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.

AAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa
sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta,
merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä
kuultelimme hartaalla mielellä.

JUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille
jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa
ja ilmestysraamatun ihmeistä. »Ja heidän siipeinsä havina oli kuin
ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat». Herrajesta! me tunnemme
paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä
pakanoita kuin luullaan.

MÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne
kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.

AAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat
ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia
kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä,
ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.

JUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle
kymmenykset kahdenkertaisesta ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen
kupistansa puuttuman lailliseen aikaan.

MÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukoukset ja koreat lupaukset,
koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.

JUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä!
Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin
ruiskuaman.

MÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista
ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.

JUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan
opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.

MÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne
tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.

JUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita.

MÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa
vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte
koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja
jääkäät hyvästi!

JUHANI. Hyvästi, hyvästi!

TUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistön-muorista ja
hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä
konttimaan provastin edessä?

JUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei
merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin.
Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo
naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin
varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole
miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa,
koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka
voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet
kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget.--Oh sinä
musta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä
kohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis
juoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi
rukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä
rääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin
nummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan
joulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä.
Mitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan
kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme
aherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh!
Kymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki.
Kirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie
partaveistä miehen kurkkuun, mikä sitten? Oh sinä sarvipää sonni!

EERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä.

JUHANI. Kuinka monta sitten?

EERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?

JUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän
poikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas
kuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan.
Seitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta!
Mutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme
läpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot
meitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin kärmeet, ja taivas satakoon
päällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen
hammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos
viimein kiskottaisiin meitä jalka-pihtiin kruunun voimalla, niin
ihanalla ilollapa istuisin kontti-puussa minä.

AAPO. Miksi ilolla?

JUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma
saattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän
tarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän
maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en
pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja
hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi,
tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein
maiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen
hengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin
piikki-tynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen.

AAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas,
kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä
kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa
eteenpäin, koukistellen hiljaa.

SIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee
silmäs. Armahda itseäs.

TUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän
istuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva.
Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt.

JUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan
päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne
purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.

LAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna.

EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa,
niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä
sadasta lammasnahasta.

TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.

JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?

JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään;
syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan
ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin
pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua
konnossansa.--Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan.
Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin.

SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi
sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.

JUHANI. Kaikki yksimielisesti!

AAPO. Kuinka päätät, Timo?

TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku.

AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan
pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet
teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä
retkestämme. Minä seuraan.

JUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa
tekemään. Kaikki yksimielisesti!

Läksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa
nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin
seuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen
vuotta, kolme ensimmäistä vuotta ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin
maksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja
rakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka
paikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia
hyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa
osassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa
mukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa
nahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin
miellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät
olivat pää-ehdot välikirjassa.

Tuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja
vastaan-otti talon hallituksen määrätyksi ajaksi. Mutta veljekset,
karttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven
enimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat
sysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä
oikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä
oli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo
tulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja
vierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle.

Niin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta
minkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän
heittänyt heidät kohtalon huomaan?




VIIDES LUKU


Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli,
maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.

Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran
välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla
ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampuma-varansa. Edellä astuu
Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja
Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana,
veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut
veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien
pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään
Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan
ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa.
Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi
tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin
kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä
täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui
pienessä pussissa Jukolan vanha kissa.--Niin läksivät veljekset
entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin
vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä
länteen juoksi jo auringon pyörä.

JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän
mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme
vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta
kohden. Ah!

TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltani, minä
sammakko kanssa.

JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen
hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina
kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt
tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.

TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän
vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.

JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!

SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.

JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. Totta!

TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta:
tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.

SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; mutta hän on
paatunut.

JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan,
Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme
täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun
kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme
lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme
pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä
lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.

EERO. Ja prameus.

JUHANI. Niin!

EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.

JUHANI. Niin!

EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.

JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?

SIMEONI. Hän veistelee taas.

JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos
nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en
totisesti oliskaan.--Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka,
sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?

EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.

JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas.
Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa
toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello
kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä
kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa.--Ja kissa sitten
tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja
heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. »Voi
äijä-rukka, vanha sukka!» eihän ole sinulla enää juuri monta päivää
täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta
kuuluu naukumises. Mutta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi
lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja
Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette
tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina
veljinämme. Ah kuinka palavasti katselette minua silmiin! Niin, Killi,
niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heittelette häntäänne noin
iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi
teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.

TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi
jykevänä.

JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.

TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä
pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.

JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin
rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla
pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on
jänöllekin rakas.

JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä
uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien
tieltä?

TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina
mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku».

JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän
taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli,
halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja
murheellisesti paistoi ilta.

EERO. Se oli Jänis-Jussi.

JUHANI. Anna olla vaan.--Niin hän läksi kodostansa ja niinpä lähdemme
myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella
nyt.

AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys
pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat
hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti