KIMMO. Kostoon sinua en yllyttänyt, vaan varoitinpa sua siitä.

KULLERVO. Asioja toki kertoilit, jotka väkisin synnyttävät koston himon.

KIMMO. Oi Kullervo! etpä tarvinnut sä kiihoitusta ulkoapäin; vihan
tulimeri kiehui sinussa jo kyynärän korkuinen ollessas. Kolmepäiväisenä,
niinkuin tietään, katkaisit sä kapalovyösi.

KULLERVO. Pois väitös tämä, koska päälles syytä kuitenkaan en heitä,
mutta vähemmin töistäni sanele toki.--Enhän päälles tahdo täältä
vierittää, vaan tänne kaikki virratkoon.

KIMMO. Käy kanssani heimoasi hautaamaan.

KULLERVO. Takaisin en käänny.

KIMMO. Isäs huoneesta et vielä kaukana ole.

KULLERVO. Ei takaisin, vaan suorasti Untolaan.--Mene sinä ja kuollees
maahan kätke, mutta jos et sitä mieli tehdä, niin maatkoot niinkuin
kaaduit.

KIMMO. Sinä sikiö villisuden!--Minä menen, mutta hitaasti kuin
kuolemaan. (Menee).

KULLERVO. Nyt Unnon luoksi; hän kaiken tämän syy ja alku.--Nyyrikki, käy
eteenpäin ja osoita tie.

NYYRIKKI. Mua Ukko suojelkoon! minä retkestänne jotain uumoon.

KULLERVO. Astu käymään.

NYYRIKKI. Olkaat puolellani, miehet, jos tahtoisi hän karata päälleni.

KULLERVO. Etkö tahdo meitä johtaa tästä?

NYYRIKKI. Lähdettehän sotaan, partiokulkuun Untolaan?

KULLERVO. Mitä huolit siitä?

TIERA. Ole hyvässä turvassa, Nyyrikki.

KÄPSÄ. Jos et mieli tehdä, mitä tahdomme, niin oravana keihäämme
kärjessä riiput.

TIERA. Ole hyvässä turvassa, sanon minä.

TIIMANEN. Miksi miestä peloittelet?--Meitä ensimmäiseen tiehen johda,
niin kiitämmepä sinua.

VIKSARI (erittäin kumppaneillensa). Päähän asti seuratkoon hän meitä,
niin pitää meidän ivata ja nauraa saaman. (Nyyrikille). Tämä
partioretki, johon nyt käymme, on oikea; joka ilmasta jo kosto Untolata
kohden huutaa. Tule vakaasti mieheksemme ja johdata meitä sinne. Kahakan
kestäessä siellä, kätke itses kivien, vuorten taakse, ja koska kaikki
tehty on, niin astut esiin olvijuominkiimme iloiseen, ja kullasta ja
hopeasta ansaitun palkkasi saat.

NYYRIKKI. Tahdonpa kumppaniksenne tulla, mutta sillä ehdolla, etten
tappeluksen temmellystä liketä tarvitse, koska eivät silmäni vielä sodan
kauhistusta nähneet ole.

TIERA. Onpa se lysti leikki.

NYYRIKKI. Ollaan mar siellä, luulen, välisti hyvinkin pääliskyttäsin?

VIKSARI. Pään päälläkin siellä seistään.

NYYRIKKI. Miksi siellä niin tehdään?

VIKSARI. Hän voittaa, joka kauvemmin näin taitaa seistä.

NYYRIKKI. Kas niin pian ei miestä pussiin pistetä. Enpä usko mitä
sanoit; mutta jos niin, että siellä päänkin päällä seistäis, jota
kuitenkaan en usko, niin olisinpa minä sodassa urhea sankari. Minulla on
niin vahva pääkallo.

TIERA. Hyvä nurkkakivi.

NYYRIKKI. Etten usko. Kuulkaatpas pieni tapaus: Sariolan tervanpolttaja,
Juurikko, häijy mies ja suuri juomari, hänpä minua kerran löi kangella
päähän, mutta enpä minä muuta kuin pikkuisen vaan kiljahdin ja läksin
juoksemaan. Eikö todista tämä pääkuoren vahvuutta?

TIERA. Paras sankarihan sinusta tulis.--Mutta nyt toimeen kuumaan ja
sitten huikeasti elämme kuin kuolisimme joka toinen päivä.

VIKSARI. Huikeammin: niinkuin joka päivä töppöset pystyyn kaatuisimme.

TIIMANEN. Vieläkin huikeammin: niinkuin ei löytyisikään sitä kuivanokkaa
kuolemata, vaan kestäisi olomme ikuisiin päiviin.

TIERA. Juuri niin. Nyyrikki, nyt jalkakapulasi liikkeille saata.

KULLERVO. Suorin tie!

NYYRIKKI. Tätä kohden, tätä kohden, niinkuin kaaresta ammuttu. Hih!
(Menevät).



Näytelmälaitokset muutetut.

(Eräs paikka Untolan pihasta; pirtti ei näy, mutta kuvaillaan olevan
vasemmalla. Unto tulee).


UNTO (yksin). Eipä kuulu miehiäni metsästä vielä; pahasti, luulen, on
tämä hirvenajo voimiansa koettanut, ja viimein ehkei sorkkaakaan
saaliina heillä.--He kotihin rientäkööt toki, ennen yön ehtimistä, sillä
aavistukset pahat mieltäni kiusanneet ovat: joka hetki kuin näkisin mua
lähestyvän villityn Kullervon, yön pimeyteen peitettynä.--Voi, että
syntynyt on tämä mies! tahi oikeimmin sanottu: voi että synnyin tänne
minä, minä Untamoinen, joka heimoni veren vuodattanut olen ja paljon
verta vierasta vielä!--Miksi en sovinnon äänelle korviani kallistanut,
ennenkuin riitamme sai tuon verisen muodon!--Mutta eteenpäin kulkee
kaikkivaltias aika. (Kiili tulee oikealta). Sinä kumppaneistas erinnyt
olet?

KIILI. Kohta ovat he tässä.

UNTO. Kuinka päättyi hirvenajo?

KIILI. Tyhjä käynti.--Mutta miksi nämät työläät retket, koska meille
melkein ilman vaivatta tarjona rikas aarre on? Solisevan ojan partaalla
se vartoo meitä, ja yksi kämäys, niin on se pivossamme.

UNTO. Jotain tarkoitat?

KIILI. Suorasti sanottu: Jonakuna pimeänä yönä saa Ruotus ja pöyhkeä
ämmänsä meiltä näpsäyksen, joka heidät ainiaksi nukuttaa, mutta
aarteensa ovat meidän. Pikaisesti, ennenkuin tiedämmekään, tämä tehty
on, ja rikkaita olemme, suruttomasti elämme aina kuolinpäivään.

UNTO. Suuri, Kiili, siinä kohdassa, jo velkani on.

KIILI. Velat uudet vanhat mielestämme saattakoot.

UNTO. Tunnenpa puheen lahjasi.

KIILI. Tosin elonpyörämme alesmäkeä jo kiiriskelee, mutta ehtoosen on
vielä matkaa. Taidammehan elää vuosia vielä, hyvin huikeasti viisi ja
kaksikymmentä, joka on aika kappale ajan tiellä.

UNTO. Sanotpa jotain.

KIILI. Mutta jos nyt viisaita olemme, niin hauskasti kuljemme tämän
matkan. Kulta on saakeli tuomaan nokkavuoria ja ilon pöhnää.

UNTO. Ha, ha, ha! sinä konna. Tätä asiaa harkita tahdon.

KIILI. Ja muistaa kuinka Ruotus rikkautensa ko'onnut on tästä yhtä ja
toista jutellaan--ja kuinka hän köyhiä ja vaivaisia armahtaa.

UNTO. Hän heille ei murenata anna.--Haa, Ruotus sinä! nyt katso aarteesi,
koska rupeavat kourani syhyilemään. Sinä köyhiä vainoot.

KIILI. Varkain, ryöväten hän tämän rikkauden itsellensä käsittänyt on.
Mutta sitähän jumalakin nauraa, koska varas varkaalta varastaa.

UNTO. Aarteensa mua tahtovat tykönsä vetää.--Ylihuomispäivänä, Kiili.--
Mutta tässä tulevat miehemme. (Joukko miehiä tulee oikealta, joista
kaksi pysäyy teaterille, mutta toiset katoovat vasemmalle). Kitsas onni
jo teitä seurannut on. (Unnon emäntä tulee vasemmalta).

1:N MIES. Tyhjä niinkuin tuulenpesä konttimme on.

U:N EMÄNTÄ. Te saamattomat miehet, jos päivän kalastaneet olisitte,
niinkuin tahdoin, niin olispa ehkä ruokanne nyt maksettu.

1:N MIES. Emmekö parastamme tänäpänä koettaneet ole?

U:N EMÄNTÄ. Eipä juuri näytä niin.

2:N MIES. Hiiteen, ämmä! Näinkö meille tiuskitaan, koska väsyneinä,
niinkuin koirat juostuamme, metsästä palajamme.--Laita meille
illallista.

U:N EMÄNTÄ. Illallista? Oletteko sitä ansainneet?

2:N MIES. Surma kitaas! Emmekö ole ansainneet?

UNTO. Eukko, nyt kielesi hillitse.

U:N EMÄNTÄ. Mitä haastelet sinä, sinä suotta-herra tässä?

UNTO. Vielä yksi sana ja vihani liekehtii. Käy koreasti sisään nyt ja
karhunkäpälä ehtoolliseksi pataan pane.

U:N EMÄNTÄ. Sammakkoja pataan teille. (Menee vasemmalle).

UNTO. Sua pitäisi mun kerran höyhentää, mutta ennen ohjaat kosken
juoksun kuin kieron ämmän mielen.--Nyt sisään, miehet, polvianne
levähtämään, atrioitsemaan ja sitten lepoon. Kuitenkin kaksi teistä aina
vartiana valvokoon ja kaikilla aseensa tietyssä paikassa olkoon, sillä
keltatukkainen peikko huonettamme uhkaa.--Mutta sisään kaikki. (Kaikki
menevät vasemmalle, hetken kuluttua tulee oikealta Kullervo, Tiera,
Käpsä, Viksari ja Tiimanen, jolla on tervas-roihu kädessä).

KULLERVO (itseks.) Nämät kivet, nämät nurkat ja sopet Untolata
muistuttavat; jo kirotun ilman sieraimissani tunnen.

TIERA. Onpa Nyyrikki jo seurastamme pois.

VIKSARI. Haastele hiljaa.--Hän jäi tuonne kannon taa.--Mutta kuinka
käymme nyt käsin?

TIERA. Kullervo, kuinka tuumailet?

KULLERVO. Käy tuonne luoksi akkunan, Tiimanen, ja viritä tervas-soittos,
että valoa pirtissä on, koska tappelemme. (Tiimanen menee vasemmalle).
Tee niinkuin sanoin, ja tahtoisiko joku akkunasta ulospyrkiä, niin anna
miekkas purra.--Nyt keihäs, kaari ja viini pois ja käteemme miekka, niin
pirtissä vapaammin taistelemme. (Panevat tykäänsä pois muut aseet paitsi
miekan).

KÄPSÄ. Ovi auki murtakaamme.

KULLERVO. Heräykööt ensin, emmehän elikkoja teurastamaan tulleet.
(Vasemmalta valon kajastus). Tiimasen soitto syttyy ja heittää
murhavalonsa Unnon huoneesen. Nyt siipiäsi rävistele, Untamoinen; koska
lennät täältä.

UNTAMOINEN (pirtistänsä). Mikä valo tämä? Ylös, mieheni! Ylös! Murha,
murha ja poltto!

KULLERVO. Nousipa hörinä ampiaispesään.

KÄPSÄ. Nyt ryntäämme sisään.

KULLERVO. Sen kohta teemme.

UNTO (pirtistänsä). Ken olet sinä, joka hämmennät huoneeni rauhan?

KULLERVO. Miksi kysyt? Kullervon äänen tunnet hyvin; Hiien kiljunata
hirveämmälle se korvissasi kaikuu nyt.

UNTO. Rosmo, mitä tahdot?

KULLERVO. Kaiman kasvot tänä yönä sulle näyttää tahdon.

TIERA. Unto, missä on kumppanini, missä on Korventaustan Kinnu? Hänen
tapoit sinä; mutta nytpä tilintekoon käymme.

KULLERVO. Nyt, Unto, kauhistu ja vapise. (Unto, miehinensä tulee
rynnäten vasemmalta).

TIERA. He tulevat.--Karatkaa kiin! (Kiivas taistelus; Unto pakenee
vasemmalle, Kullervo kiirehtii perässä, ne muutkin Untolaiset, paitsi
yksi, joka on kaatunut, välttävät ja Tiera kumppanineen vainoo heitä;
kaikki katoovat vasemmalle. Pirtistä kuuluu kova huuto, meteli ja
miekankalske. Kiili tulee vasemmalta ja kiirehtii perälle. Viksari
rientää jälessään. Ja kaataa hänen miekallaan).

VIKSARI. Tämä palkaksi pettäjälle, joka ystävänsä hädänhetkessä
ylenantaa tahtoo.--Meillä on voitto siellä sisällä, kiitos olkoon
Kullervolle, hän vimmatusti peuhaa. (Menee vasemmalle. Kullervo tulee
kiskoen kauluksesta Untoa--joka on verinen ja näyttää vaipuneeksi--ja
heittää hänen nurin keskelle teateria).

KULLERVO. Mikä on nyt aatukses?

UNTO. Ettei armoa Kullervolta rukoilla.

KULLERVO. Myöhäistä se oliskin, koska kerran mittas täysi on.--Ota
kuolos. (Pistää miekallaan Untoa, joka kuolee; Kullervo poistuu
vasemmalle).

TIERA (tulee). Tehty on askareemme, ja antoipa se meille kuumuutta
hieman. (Tiimanen tulee, palava tervasroihu kädessä).

TIIMANEN. Kuinka onnistui?

TIERA. Hyvin, mutta luulen toki, että Käpsä tästä löylystä kylliksi
sai.--Punertaa mar sinunki miekkas.

TIIMANEN. Kaksi heistä nukutin: kuin hiiret he itsensä akkunasta
viskasit ulos, mutta miekkani tämä heille satimeksi oli. (Viksari
tulee pidellen päätänsä).

VIKSARI. Sainpa aika kolauksen päähäni.

TIERA. Ja minä otsaani aika sarven; katsos. Mutta kiitos Ukon, että
tällä hinnalla pääsimme. Käpsä, luulen, on osansa saanut?

VIKSARI. Hengetön on mies.

TIERA. Siinä ihmisen loppu. Olkoot Hiiessä tämänkaltaiset partioretket.
Että näin ihmisiä tappaa kuin rottia, se ei sovistu luonnolleni. Se on
sanottu. (Kullervo tulee veripilkku otsassa). Tuossa tulee itse
pääjuutas.

KULLERVO. Tänne soittos, Tiimanen, sitä tarvitsen. (Menee, tervassoitto
kädessä, vasemmalle).

TIERA. Ken tappoi ämmän?

VIKSARI. Kullervo, joka taistellessa temmelsi kuin hullu.

TIERA. Kuin leimaus miekkansa vilahteli, ja nyrkkinsä, vieläpä
kyynäspäänsä ja jalkansakin aika survauksia antoi, ja näytti kuin olisi
hän uiskennellut vihamiestensä seassa, joita hän ympäriltänsä viskeli
kuin meren vahtoa. (Valo virtaa vasemmalta). Mutta mikä loisto tämä?

TIIMANEN. Hän on sytyttänyt huoneen.

TIERA. Liian varhain. Peijakas, hän hätäilee. (Kullervo tulee).
Kullervo, nyt tyhmästi teit, saakelin tyhmästi.

KULLERVO. Tämähän ihanata on.

TIERA. Periköön sun Hiisi, mies! Mahdotonta mitään enään pelastaa, koska
jo käy joka lävestä ulos tuli ja sauhu. (Kova valo vasemmalta).

KULLERVO. Päreetpä katossa tulen näin pikaisesti levitit.

TIERA. Näinpä sinä aarteet käsistämme temmasit.

KULLERVO. Eipä aarteet siellä; niitä muualta etsikää, jos heitä
ensinkään Untolan tienoilla löytyy.

TIERA. Mutta olvi meni, emmekä nyt kaulaamme kastaa saa.

KULLERVO. Nauriskuopassa, nummen töyryllä tuolla, olvitynnyrit
käsitätte.--Mutta enemmin puita tulelle. Tässä on aika halko. (Kiskoo
Unnon ruumiin vasemmalle.--Tultuansa takaisin). Tule lisäksi loimoon
sinä myös. (Kantaa pois sen kaatuneen Untolaisen).

VIKSARI. Yhteen iloon kaikki. (Vie Kiilin ruumiin vasemmalle). Tiimanen.
Tästä nousee ankara palo. (Kullervo ja Viksari tulevat).

KULLERVO. Nyt riehu, tuli, pimeässä yössä! Sua katsella tahdon tuolta
vuoren harjanteelta. (Menee).

TIERA. Hurjaa, ilkeätä tämä leikki, jo mieleni käy karmeaksi.

VIKSARI. Olvi lievittäköön mielen.--Tule, Tiimanen, kanssani oltta
kuopasta tuomaan. (Viksari ja Tiimanen menevät; Nyyrikki tulee).

TIERA. Mutta tuota rahia, joka makaa tuossa kedolla, nyt tarvitsemme.
(Menee oikealle).

NYYRIKKI (yksin). Tämä hirveätä on katsella; mutta nytpä sodan
nähneekseni sanoa taidan. (Tiera tulee kantaen rahia, jonka hän asettaa
keskelle teateria ja istuu). Tiera, jos totta sanon, niin karvani
pöyhistyy tätä katsellessa. (Tulipalo vasemmalta valkaisee aina).

TIERA. Kumppanini, käy istumaan, niin haastelenpa sulle jotain. (Istuvat
vastuksiin, jalat kahdenpuolen rahia). Kernaasti myönnän, että juttelet
oikein ja lausun kerran vielä, että on tämmöinen menetys koiramaista;
mutta jos toki asian oikein harkitsemme, niin luulenpa täytyvämme
peräänantaa, että olivat mar Untolaiset ansainneet pienen löylytyksen.
Heidän menonsa, liionkin näinä viimeisinä aikoina, olivat kovin
nuhteenalaiset, sitä ei kieltää taida.

NYYRIKKI. Verta imeviä petoja he olit.

TIERA. Mutta teoistansa ei enään sanaakaan; he palkkansa saaneet ovat.
Emmehän tiedä, ystävä Nyyrikki, missä meidänkään nahkamme viimein
naulitaan.

NYYRIKKI. Emmepä tiedäkkään.

TIERA. Ei yhtään.

NYYRIKKI. Mutta toiset kumppanimme, he pääsit kaikki ehjin turkin
vihaisen sodan hampaista?

TIERA. Oi Nyyrikki ystäväni! Käpsä ei tämän yösen perästä enään leipää
jäyrä; kaiken tarpeensa hän saanut on.--Mutta tuossa on olvi. (Viksari
ja Tiimanen, toinen kantaen haarikkaa, toinen kiulua, tulevat). Kaikki
istukaamme, ja tehköön olvi parastansa. (Viksari ja Tiimanen istuvat
maahan likelle rahia. He juovat). Mutta pois on Kullervo seurastamme.

TIIMANEN. Hän vuorelta tulen loimotusta katselee.

NYYRIKKI. Se taitaa häntä ilauttaa! Eikö osoita tämä miehen peikollista
sisua? Hiien sukua se mies.--Uskotteko, että ilman näitä vikkeliä
jalkoja, jo minäkin häneltä olisin surmani saanut? Noin korkean kiven
hän perääni viskasi. (Osoittaa kädellään). Noin korkean. Uskottenko
sitä? Mutta silloinpa kelpasi Nyyrikille maa.

VIKSARI. Se konna mieheksi.

TIERA. Hän pahoin siinä teki, pahoin.

VIKSARI. Mutta kuinka korkea se kivi?

NYYRIKKI (osoittaen kädellään). Noin korkea.

VIKSARI. Täynnä koiruutta se mies.

TIERA. Paljasta koiruutta.

VIKSARI. Hänen tunnen.--Mutta sen kiven korkuus taasen?

NYYRIKKI (aina osoittaen kädellään) Noin korkea, sanoin minä.

VIKSARI. Juuri niin korkea?

NYYRIKKI. Juuri niin.

TIERA. Ha ha ha! Tarkka silmä, joka noin tuuman päälle määrätä taitaa.
(Juo ja tarjoo muille).

NYYRIKKI. Asia on, niinkuin sanon.

VIKSARI. Ja vakaasti haasteltu, niin onpa hän suuri vintiö, tuo
Kullervo.

NYYRIKKI. Senhän sanoin ja sanon vielä, ettei sinä ilmoisna ikänä
hänelle kunnian kukko laula. Minä Nyyrikki olen, mutta jos
käytettäisiinkin minua vaikka tunkiona, kuin vaan siivosti ja kunnialla
halki mailman vaellan, niin kenpä on meistä viimein ensimäinen, hänkö
Kalervon poika tuolla, vai minä?

VIKSARI. Se, joka tunkiokasana kunnian loisteessa halki mailman vaelsi.

TIERA. Oikein! Saas tästä, Nyyrikki.

NYYRIKKI. Nyyrikki Karjalasta.

TIERA. Sielläkö sukusi suuri?

NYYRIKKI. Likeltä Venäjän rajaa kotoisin olen ja olenpa vanhempaini
ainoa poika. Mutta emo kurja humalaan kuoli ja karkasi isä pojastansa.
Läksinpä viimein tietä tallustelemaan ja tapasi mun muuan härkäkarjan
ajaja, joka turvattoman penikan huomaansa otti ja eräälle
ruokakauppias-ämmälle mun orjaksi myi, myi pojan kolmeen piirakkaan ja
yhteen lihamakkaraan.--Mutta tarvitseeko mun hävetä sitä?

TIERA. Ei tarvitse. (Tiimanen nukkuu).

VIKSARI. Se on sun kunnias.

NYYRIKKI. Orja tahi vapaa, yhtä kaikki, kuin onnemme osaan tydymme vaan;
ja suruton on orjan elo.--Mutta häijy naasikka oli tämä eukko, äkeä kuin
suola kuumassa uunissa. Toki palvelin häntä vuosia seitsemän, kunnes
viimein kohtaus juuri kummallinen mun siirsi hänestä ainiaksi. Näinpä
tapahtui: Muija kerran pesoansa huuhtomaan läksi ja minä kohta kirnusta
maidon-kuorta koukkeilemaan. Mutta, hyvät ystävät, kuinka kävi? Kirnu
kaatui--no sinä suuri Jumala! kirnu kaatui, minä luihkasin ja katselin
kauhistuen, kuinka ympäri permantoa lainehti maito.

TIERA. Hirveä kohtaus!

NYYRIKKI. Te, silloin nahkaani pistettyinä, mitä olisitte tehneet?

VIKSARI. Katkerasti itkeneet.

NYYRIKKI. Auttoiko itku siinä, ystäväni, auttoiko itku siinä? Ei, vaan
karata päätin ämmästä ja onneani koettaa. Mutta ennen lähtöäni, söinpä
parhaat palansa, söin itseni täyteen kuin kiiliäinen ja mitä en jaksanut
tuhkaan viskasin, särjin astiansa, vesisaavinsakin vielä kaasin, kaikki
sekamelskaan myllersin ja sitten pois, mitä käpälät kestit.

VIKSARI. Mikä rohkeus!

NYYRIKKI. Mitäs teki?

TIERA. Mutta sitten?

NYYRIKKI. Jouduinpa paimeneksi äveriäälle pohatalle; myös ankaran kiivas
mies: mutta kuitenkin, häntä palvellessani vuosia kymmenen, vaan kerran
selkääni sain. Mitä todistaa tämä?

VIKSARI. Isäntäsi hyvää kärsiväisyyttä.

NYYRIKKI. Se luontoni vikkelyyttä todistaa. Jos, toisen orjana, selkääsi
säästellä mielit, niin elä siinä kuhnaile eläkä kahnaile, vaan pujehtele
kuin salakka, ja kerkeä, kuin tulen leimaus, vastaamaan ole, koska
jotain sulta kysytään.

VIKSARI. Parempi vielä, jos vastaat jo vähän ennen kuin kysymys
tullutkaan on.

TIERA. Ha ha ha! veitikka, sinä.

NYYRIKKI. Vikkelyyttä siinä tarvitaan.

TIERA. Mutta sitten, sitten?

NYYRIKKI. Kaatoipa multa kontio naudan, ja karkuun lähdin taas ja aina
seurasi mua onni. Nyt on virkani lintuja murhata ja, sitä harjoittaissa,
viimein, luulen minä, kiikahdan rakohon mustan mullan. (Viksari on
nukkunut). Usko minua, ystäväni, meitä kaikkia kerran musta kuolo päähän
koppaa.

TIERA. Yksi toisensa perään hän meitä maahan nuijii, juuri niinkuin uni
tällä hetkellä tässä nyt; ja uni on kuoleman esikuva. Tässä taidamme
selvästi nähdä, kuinka se kuoppasilmä täällä kanssamme peuhaa. Vähän
aikaa sitten, keikuit vielä pystyssä meidän kaikkein päät, mutta onpa
meistä kaksi jo kumartunut, ensiksi Tiimanen, Viksari sitten, ja nyt
siis on vuoro meidän, mutta kumpi meistä kahdesta nyt ennen koukistuu,
sitä nyt haarikan kanssa koettaa tahdomme.--Saas tästä. (Juo).

NYYRIKKI. Me juomme. (Juo).

TIERA. Iloinen mies.

NYYRIKKI. Joka päivä iloinen ja huviksi kaikille, joilla edes luskakin
lämmintä verta sydämessä on. Tarinoita taidan yöset läpitse ja
arvoituksistani ei loppua tule.--»Taivaan kiero vei meilt' päivän
tiedon pellon voiteen päältä»; siinä on yksi kohta. »Viisi pitää, viisi
pieksee tiaisen nokkaa kannon päähän»; arvaas se. »Hevoinen hyppää
hyrskyttää, pitkin rantaa rouskuttaa, suovesi hulisee, kultavesi
kulisee»; mikä semä? »Kilkkaas kalkkaas, kivinen pelto, rautanen äes
koivun kuorest siemen»; entäs semä? Mutta mitä sanot muistostani?
Taidanpa laulaakin. (Laulaa).

Saappas täältä, ystäväin,
Sä kurja Keikkaveikko,
Kumauta poskehes
Ja irvistä kuin peikko.

Jo karjassa käydessäni tämän laulun opin. Mutta mitä äänestäni lausut?
Mutta juodaan, rakas veljeni, Tiera, oma ystäväni, juodaan!

TIERA. Näinpä juomme. (Juo ja tarjoo sitten Nyyrikille). Vedä naamaas,
että naukuu. Kas niin, sinä poika iloinen. (Itseks.) Olvi, näen, tekee
totta, tekee.

NYYRIKKI. Iloisia molemmat. Usko minua, niin pidänpä sua korkeassa
arvossa ja ylistän sua aina, sillä kunnon mieheksi sun tiedän. Kuinka
hävyttömästi, kovin hävyttömästi Majamäen Kyynikiltä, että syyttää sinua
poika-nallikkansa isäksi sinua, nainutta, kunnian urosta! Sentähdenpä
minä, jutun korviini saatuani, lausuin kohta ja vannoin, että on se vale
ja väärä puhe.

TIERA. Häh?

NYYRIKKI. Näpäkärsä lunttu, tämä Kyynikki; mutta kuiva raiska karisee
hännästä.

TIERA. Mikä olet sinä miehiäsi?

NYYRIKKI. Me juomme ja iloitsemme!

TIERA. Majamäen Kyynikki! Olisiko sinun tekemistä tämän asian kanssa?

NYYRIKKI. Ei yhtään, mutta onpa minulla kaksi korvaa, joilla mailman
maineita kuulen; mutta aina, koska tämän asian kuulin, niin olinpa sun
puolusmiehes.

TIERA. Puolusmieheni, sinä? Kokkare.

NYYRIKKI. Huolisinko siitä?

TIERA. Rääpäle.

NYYRIKKI. Olkoon. (Nousee istumasta).

TIERA. Lurjus.

NYYRIKKI. Vaikka.

TIERA. Sinä muistuttelet minua Kyynikistä?

NYYRIKKI (laulaa).

Saappas täältä, ystäväin,
Sä kurja Keikkaveikko...

(Nyyrikki poistuu, sillä Tiera, kovin päissään, nousee istumasta).

TIERA (yksin). Nyyrikki! Mihin pujotit itses, kärppä? Jos puoleksi niin
paljon oltta juonut olisit kuin minä, hurja poika, niin etpä nahkaasi
näin vikkelästi pelastanut olis, vaan niskaharjaksista sinua nyt vähän
kiristäisin, kärppä.--Majamäen Kyynikki!--Tieran oma asia. (Kullervo
tulee oikealta; muotonsa osoittaa kauhistusta).

KULLERVO. Jos toki sammuis tämä palo!

TIERA. Senpä itse sytytit.--Mutta missä olet viipynyt?

KULLERVO. Vuoren harjulta katsellut olen tuota punerrusta taivaan
kumossa päällä tämän lainehtivan tulen, ja Untolaisten vereksi se näytti
ja tämän tiesin työkseni. Vielä katsahtelin, muiston silmällä, kuolon
saalista isäni huoneessa ja tiesin tämän työkseni; näin tuskasta
punehtuvan Ainikin, näin Ilman emännän pihallensa kaatuvan ja kaikki
teokseni tiesin. Silloin, Tiera, huokauksen kuulin, kuin monen kosken
pauhun, pohjoisesta käyvän; myrskynä se ohitseni meni, murheellisesti
valittaen ja valituksellansa pimeän avaruuden täytti. Männyt vuoren
kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen
vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja
kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä
mua painaa, enkä päältäni sitä viskata voi.--Tiera, tehty ompi koston
työ, tehty kaikki ja mihin käyn nyt enään käsin? Tyhjyydessä kauhun
mieleni huohuttaa, hirmun merta pohjatonta mittailee, mutta eipä pohjaa
löydä, vaan taasen takaisin kiirehtii ja väkivaltaisesti henkeänsä vetää
eikä rauhaa saa.--Mutta ettei jo sammu tämä palo.

TIERA. Anna palaa vaan.

KULLERVO. Nouse sateen hattara ja tukehuta hurja liekki!

TIERA. Tässäpä nyt mahtisi lukeaksi näemme; annappas, jos hattara sua
kuule.

KULLERVO. Mies, elä pilkkaa tee, mieleni on kuin ukonpilvi synkeä ja
kamoittava.--Tiera, tämä valkea mua vaivaa.

TIERA. Sinä hullu, sen itse viritit.--Mutta peijakas! koska vaivaa sua
liekki, niin mene Hiiteen sen vaiheilta, koska ei hattara sua tottelevan