K:N EMÄNTÄ. Kiukkua kovaa osoitti tämä, mutta aika jo olis tämän tähden

torelemasta la'ata.

KELMÄ. Kaiken tämän hän jo unohtanut olis, mutta äsken huomaitsi hän
enemmin Kullervon koiranjuonia, joista vihansa uudestaan syttyi.

K:N EMÄNTÄ. Mitä vielä on hurja poika tehnyt?

KELMÄ. Eilen, ehtoon tullessa, koska isä häntä verkastelemisesta oli
nuhdellut, hän ongelle lähti, mutta palasi sieltä pian takaisin,
ylpeästi vihellellen, vaikk'ei hän kalaistakaan saaliiksi tuonut.

K:N EMÄNTÄ. Aina ei pyynnistä saaliin kanssa tulla.

KELMÄ. Mutta kalaretkestänsä havaitsi isä tänäpänä, että oli verkko
kappaleiksi tarvottu ja vene kiskottu syltiä kuivalle maalle, josta ei
sitä ilman työttä ja voimatta jälleen laineille saada. Semmoista hän
poikansa tekevän näkee, eikä ihme, että vihoissaan hän peuhaa.

K:N EMÄNTÄ. Onnellinen minä, jos en häntä enään nähnyt olis. Mutta tänne
hän heitettiin lisäksi murheillemme. (Kullervo tulee). Tuossa tulee
onnen heittiö.

KULLERVO. Rauha maassa! Mutta mikä on noin kallistanut muorin pään,
juuri kuin kuollut olis ainoa vaskansa?

K:N EMÄNTÄ. Että poikani ainoa syntynyt on, sitä, emo kurja, nyt
nureksin. Voi, Kullervo, voi että sun mailmaan saatoin ja kasvatin!

KULLERVO. Näistä eduista en kumpaistakaan sinulta pyytänyt. Oman henkes
pelastukseksi synnytyskipus toki sinun kärsiä täytyi, mutta kerran
kuormasta päästyäsi, mun olisit Hiiteen viskata tainnut, konttiin pistää
kitisevän penikkas ja seinään nuijata kuin kissan.

K:N EMÄNTÄ. Näin haastelevi hän, joka helleydestä ei tiedä. Kiittämätön
peto! jos emon tuskat ja huolet kuvailla taitaisit ja tuntea lempensä
liekin, niin näin et sanelis. Minä surmata sinua, koska helmassani
viatonna lepäsit? En, vaikka olisin sun tainnut kultaunilla kuolemaan
nukuttaa, vaikka olis mulle annettu maa ja taivas ja jumalan ikuinen
autuus, sitä en tehnyt olis. Ken lempeänsä murhata taitaa?

KULLERVO. Ellös lausuilko näin koreasti, muoriseni; sinne en nyt
korvaani kallistaa mieli.--Mitä sanoo Kelmä?

KELMÄ. Enpä hyvää hänestä, jonka käytös on näin hurja, järjetön; toki,
enemmin kuin vihata, sua täyttyy surkutella, koska veljeni olet.

KULLERVO. Surkutella ei tarvitse; hyvin kaikki on.

K:N EMÄNTÄ. Siitä kaukana Kullervo. Sä tuijottelet katsella kuin Kalman
vieras, ja oudosti äänes kaikuu. Mikä onnettomuus taasen kohdannut sua
on?

KULLERVO. Jotain tahtoisin tiedostani reväistä pois.

K:N EMÄNTÄ. Sinä Tuonen kansaa olet lisännyt, verivelkas suuremmaksi
tehnyt?

KULLERVO. En tehnyt, tein sen toki; mutta murhaa en nyt muistele, vaan
päinvastoin elon kipenän sytyttämistä. Mutta ken taitaa moittia tätä
tointa? Hyvin tehty, vaan ei pahoin, ja hän itseänsä syyttäköön, että
niin kuin mielipuoli Ahden saaliiksi hän lähti.

K:N EMÄNTÄ. Puhettas en käsitä.

KULLERVO. Eikä ole se käsitystäs ansaitseva. Mitätön tämä asia on, perin
mitätön ja turha, ja sopii sitä nauraa, vaan ei itkeä.--Niin on kuin
sanon, ja hyvin kaikki on. (Kalervo tulee). Tuossa tulee isä. Mitä sanoo
hän?

KALERVO. Kysyt vielä mitä sanon. Kirous ja rutto päälles, konnan sikiö!

KULLERVO. Minä konnan sikiö? Mitä siis hän, joka minun siitti?

KALERVO. Pureksitko sanojani?

KULLERVO. Sana sanasta, niinkuin tapa on.

K:N EMÄNTÄ. Kanssansa, Kalervo, ellös haastelko; hän on kiukkua täynnä.

KALERVO. Mukailisinko itseäni herran mieltä myöden ja kärsisin? Surma ja
kuolema! miksi ruuheni ylös mäkeen kiskoit, riivattu, miksi teit sen?

KULLERVO. Siinä aalto sitä ei liikuta, vaikka vinkuisi pohjoinen ja
järvi kiehuis.

KALERVO. Huoneestani pois!

K:N EMÄNTÄ. Minä onneton! Malta, Kalervo, kenen kanssa tekemisissä olet:
hurjan miehen, vallattoman metsäläisen kanssa.

KALERVO. Pelkäisinkö häntä? (sieppaa seinästä miekan, jolla uhkaa
Kullervon). Ulos huoneestani, kehno orja, ulos!

KELMÄ. Isäni!

K:N EMÄNTÄ. Oi jumala! Verinen riita tästä nousee.

KALERVO. Ulos, merkitty juhta!

KULLERVO. Merkitty juhta?

KALERVO. Ulos! sun muutoin miekallani lävistän.

KULLERVO. Elä uhkaile mua miekallasi, tämä keihäs on kaksi vertaa
pitempi.

K:N EMÄNTÄ. Edestänsä hetkeksi vältä, Kullervo.

KULLERVO. Nyt en juuri mielly siihen, vaan uhkausta uhaten kohtaan, ja
taitaisin nyt tehdä, mitä kauhistuis täällä tämä autio maa, sillä
mieleni hurjaksi, sokeaksi käy. Merkitty juhta! Tämä sana, niinkuin
kärmeen kieli sydäntäni pistelee ja myrkyllänsä sekoittaa miehen
aivon.--Sama leikki aina, mihin käännyn, mutta silmäniskun, jota ei
nauraa tule, siinä leikissä näyttää tahdon.--Tänne mustat pilvet joka
ilmasta ja kauhistuksen yö, jossa huhkaimena Kullervo kuolon sanomia
huutelee! Kuulkaat, kuulkaat mitä teille ilmoitan: Tyttärenne Ainikki,
joka eksynyt oli, itsensä vihasen kosken kuohuun viskasi, ja nieli hänen
ahne pyörre.

K:N EMÄNTÄ. Oi! tämäkö armaan lapsen loppu?

KELMÄ. Oi, sisareni onneton!

K:N EMÄNTÄ. Kuinka tiedät tämän murheen asian?

KULLERVO. Mitä nyt ilmoitan, sen kaksi paimenta vielä todistaa, jotka
näkivät nuoren neidon kuolon.

K:N EMÄNTÄ. Toki tiedän sun vaivoista pääsneeksi ja rauhassa makaavan;
kuitenkin tuntee sydämmeni kivun, koska Ahden hirmuista linnaa
muistelen.

KELMÄ. Hän uponnut on, vaan ei itseänsä upottanut.

KULLERVO. Taiten juuri hän itsensä pyörteen kitaan syöksi, ja kuin
viattomuutensa hän kadotetuksi näki, sentähden läksi hän, hourupäinen,
Ahden jyrisevään kartanoon.

KELMÄ. Se leikinlasku tässä ei sovelias ole.

KULLERVO. Totuutta haastelen, jumal' avita! pimentymätöntä, auringon
kirkasta totuutta.

KELMÄ. Saastainen loka senkaltainen totuus.

KULLERVO. Sinä siveä impi.

K:N EMÄNTÄ. Sinä murheen riutuvan häpeän vimmaksi muuttaa tahdot.

KULLERVO. Totuutta ilmoitan.

K:N EMÄNTÄ. Oi kauhistus!

KULLERVO. Pimeys tulkoon pimeyden päälle! Loppuun asti teille asian
kertoa tahdon, ja kuuluu se näin: Hän, joka immen päälle iski niinkuin
kotka ja väkisten neitsyytensä kunniankruunun vei, ken oli hän?
Kalervon ainoa poika hän oli. Juuri niin; miksi tuijottelette minua
noin?

KELMÄ. Auttakaa äitiämme, hän pyörtyy. (Kelmä ja Kalervo rientävät
emännän luoksi, joka pyörtyy ja kaatuu).

KULLERVO. Koskisko se minuun?

KELMÄ. Tämä kaiketi on kuolemansa.

KULLERVO. Kuolema ja umpipimeys.

KALERVO. Rosmo, miksi meitä rääkkäät? Jos kipenäkin povessasi sääliä
löytyy, niin käy käsin keihäälläs tahi miekalla tällä. (Viskasee
miekkansa Kullervon eteen). Vuodata veremme ja pikemmin meistä loppu
tee.

KULLERVO. Niin armelias en ole, merkitty juhta ei ihmissydäntä kanna.
Mitä kanssanne mun tekemistä olis, koska piiriinne en kuulu?

KELMÄ. Hän elää, avaa silmänsä ja virkoo. Emon' armas, katso ylös!

KALERVO. Se muoto ei ole järjen.

KELMÄ. Elä siirry, elä siirry hänestä, järjen kirkas loimo.

K:N EMÄNTÄ. Lapseni, missä olemme?

KELMÄ. Huoneessamme. Emoni, kaikki vieraat aatokset nyt poista ja
hillitse kuvailukses: tee niin, tee niin ja minuun katsahda niinkuin
ennen, muutoin näännyn murheesen.

KALERVO. Lapsikas tyttö, auttaisiko siinä keskusteleminen?

K:N EMÄNTÄ. Mua taluta rahille tuohon. (Kelmä taluttaa häntä istumaan).

KELMÄ. Kadonnut on hämmennykses, luulen.

K:N EMÄNTÄ. Jo taasen muistostani kiinni saan ja murheen perimmäisimmän
pimeyden näen, joka kohta kuolon yöksi käy, ja levon ehtii väsynyt
sydän.

KULLERVO. Nyt olin sua kohtaan paholainen, emoni, niinpä olin, mutta
sanaakaan ei siitä, ei yhtään. Mutta mistä tiesin, että äitini tytär hän
oli?

K:N EMÄNTÄ. Poikani, tästä kauvas pakene ja elä outona vieraissa maissa,
siksi kuin päättyy elinkautes onneton.

KULLERVO. Nyt sen päätän, nyt on aika ales Tuonen uumentoihin mennä
niinkuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin ales mustaan
syvyyteen, että silmät tulta lyö.--(Itseks.) Mutta vielä elää Unto, syö,
juo ja mässää ja vihdoin, töittensä palkinnoksi, ehkä nukkuu makeasti
unehensa viimeiseen. Soveltuisko tämä? Mies saakoon kuolon verisen jo
ennen huomispäivän laskua; siinä, Unto, tuomiosi on, ja niin kauvan
elää vasikka, kuin veistä hiotaan. (Ääneensä). Isä, sun rautapaitas jo
kauvan ruostunut on; nyt tahdon sinulta sen lainata ja kirkastaa sen
sodan kuumuudessa.

KALERVO. Taitaisiko ukko heikko, harmaapää mitään ryöväriltänsä
kieltää, jonka kädessä henkensä on? Ota sotapaitani, sen paino sinun
upottakoon.

KULLERVO. Untolaisten vereen. (Menee).

K:N EMÄNTÄ. Hän sotaan aikoo ja tietyn surmansa kohtaa. Mitä voi hän
ehkä väkeväkin, ajan pitkään yksin paljouden voimaa vastaan?

KALERVO. Häntä surkutella! Kirouksen hänelle annan kumppaniksi
retkellensä, toivoen toki, että ilkeä Unto miekastansa kuolon saa.
Iskekööt yhteen kuin lennossa kaksi noidannuolta ja toinen toisensa
lävistäkööt ja, yhteennaulittuina näin, kaatukoot tappotanterelle.
Silloinpa yht'aikaa mailma kahdesta pedosta pääsisi.

K:N EMÄNTÄ. Tämä onneton toki oma lapsemme on.

KALERVO. Hiiteen jo lapsioikeutensa mennyt on. Hän lapsemme? Peto,
rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä! Tätä lapsenamme pitäisimme? Ne
siteet hän jo ijäksi on katkaisnut, niinkuin kehdossaan hän kapalovyönsä
rikki reväisi. Mutta mikä merkki tämä? Että samoin hänen kopeasti
katkaiseman piti liitteet kaikki, jotka toinen toisiimme ja jumaliin
meidät yhdistävät. Sen hän tehnyt on, ja hirveällä tavalla, että
ansainnut hän olis kuolon monenkertaisen, jonka kädestäni hänen saaman
pitäis; en toki omaan vereheni itseäni tahraa, mutta siirtyköön hän
silmäini alta.--Me taidamme täällä elää vielä, vaikka armaan
tyttäremmekin kadotimme; ja on minulla Kimmo, jonka seura metsissä ja
vesillä mulle hauskuutta antaa. Missä ollee miesi nyt?

KELMÄ. Hän nuottaa paikkaa järven rannalla, jota työtä hän on tehnyt
päivän pitkän.

KALERVO. Ahkera kuin muuriainen, se mies.--Ainikki! Mieli kauhistuu sun
loppuasi muistellessa. Sinä peikko mieheksi, kuinka hävytön sun
tunnustukses! Se väkisin veitseni rintaas kiihoittaa.

K:N EMÄNTÄ. Ainikki, missä olet nyt? Tuonen autioilla ahoilla sä
käyskelet, synkeästi ympärilles katsahdellen. Varro, tyttäreni, varro!
Kohta luonas seison. (Kelmä itkee).

(Kullervo tulee puettuna rautapaitaan ja varustettuna keihäällä ja
miekalla, ja hartioillaan riippuu kaari ja viini).

KULLERVO. Nyt sotaan, isä.

KALERVO. Kiroukseni myötäs ota, ja surman kitaan lähde suoraa tietä.
Itkisinkö sinua?

KELMÄ. Enkä itkis sinua minäkään, vaikka sun kuolleeksi kuulisin,
sotahan kaatuneeksi, sinä hirmuinen veli.

KULLERVO. Huolisinko siitä?

K:N EMÄNTÄ. Oi Kullervo! minä sinua itken enkä ennen lakkaa kuin kuolo
kyynelteni lähteet tukkii. Mutta mitä haastelen? Hän tulee jo ja
uneliaan silmän ummistaa. Ainikki!

KULLERVO. Nyt hyvästi jää.

K:N EMÄNTÄ. Poikani, elä sotahan lähde. Vanhan emosi rukous nyt kuule ja
tottele.

KULLERVO. Vaisu äänes on ja sekaisesti haastelet. Mitä tahdot sanoa?

K:N EMÄNTÄ. Miksi seisot minusta niin kaukana? Etäällä sun näen ja olet
silmissäni niinkuin tumma, verinen kuva.

KULLERVO. Edessäsi seison.

K:N EMÄNTÄ. Kuoleva silmäni juonittelee.

KELMÄ. Emoni, emoni!

K:N EMÄNTÄ. Elä sotahan lähde.

KULLERVO. Kieltos turha on, mun emoni. Sotaan kiirehdin. Nyt tyyneys ja
rauha sodan melskettä on tuhat kertaa tukelampi.

K:N EMÄNTÄ. Sinä sodassa surmataan.

KULLERVO. Enpä silloin suohon sorru, kuin kaadun sotatiloille,
vainotanterille vaivun; soma sotahan kuolla on, kaunis miekan
kalskehesen, sorea on sodan tauti: äkin tulevi poika pois, laihtumatta
lankeavi.--Emoni, nyt ainiaaksi hyvästi jää! (Menee).




Neljäs Näytös.

(Metsänen tienoo; Tiera, Käpsä, Viksari ja Tiimanen, varustettuina
karhunpyyntiin, tulevat).


TIERA. Peijakas! nyt parempi maata panna, kuin harhaillen näin rämeitä
hukkaan sotkea.--Miehet, kuinka seisovat ilmat nyt?

KÄPSÄ. Tämä juoksu Hiiteen!

TIIMANEN. Tuolla, arvelisin, pohja on.

VIKSARI. Ei, vaan tuolla, sen kuusista näet.

TIERA. Samoin luulen minä. Tuolta tulee viimein vastahamme Lappi
leivätön ja sentään parhaaksi näin ajoissa takaisin kääntyä.

TIIMANEN. Metsänkäyntiä näin tyhjää en äsken tehnyt ole.

VIKSARI. Kitsas meitä kohtaan metsän emäntä on.

TIERA. Tavaransa pitäköön, ryysyinen ämmä; me kotihin tallustamme,
miehet.

TIIMANEN. Laiskasti kuin härkä teurastettaa käy kotihinsa saaliiton
pyyntimies.--Ken lähestyy meitä? (Kullervo tulee vasemmalta).

KULLERVO. Olkaat ketä tahtonsa, mutta osoittakaa eksyneelle tie.

TIERA. Sokea ei sokeata johdata; me itse eksyksissä käymme, mies.--Mutta
oletpa sä Kullervo.

KULLERVO. Ken olet sinä?

TIERA. Nimeni on Tiera. Mies, sinä Untolan korvessa mun kontion kynsistä
kerran pelastit.

KULLERVO. Sen muistan.

TIERA. Enkö sulle kiitoksia velkaa ole?

KULLERVO. Hyväntekeväisyydestä en sua toki silloin auttanut, vaan tein
sen huvikseni.--Mutta kuinka seisovat ilmat?

TIERA. Teit sen vaan huviksesi?

KULLERVO. Tiedätkö pohjoisesta?

TIERA. Tuolta luulemme hänen puhaltavan, koska palkeensa käyvät.--
Eriskummallinen mies!--Mihin tarkoitat?

KULLERVO. Untolata kohden.

TIERA. Mitä asiaa käyt?

KULLERVO. Omaa asiaani. Velan maksoon lähden.

TIERA. Asias arvaan. Etpä ole siellä juuri tervetullut vieras.--Ja yksin
käyt sinä tuimaan kahakkaan?

KULLERVO. Kuinka löytäisin taasen ihmisten sotkemia tantereita?

TIERA. Metsien takaapa niitten tulla täytyy.--Mutta jos toisiamme
seuraisimme aina Unnon kontoon?

KULLERVO. Vihamiesnä sinne tarkoitan. Verinen kosto mielessäni palaa,
mutta eipä kuulu asia muille.

TIERA. Ehkä yhtä paljon muillekin. Tiedä, että eräs kumppanimme,
Korventaustan Kinnu, karhunampuja hyvä, Untolan peikkoin pesässä
surmansa sai. Hänen murhasit he ja viskasit kurjan kujalle kuin koiran,
saaliiksi korpeille; mutta meidänpä surmansa kostaa tulee. Mies, eikö
asiamme ole yhteinen?

KÄPSÄ. Meitä ankara velvollisuus vaatii.

TIERA. Miehet, jos tallustaisimme tästä Untolaan?

VIKSARI. Minä valmis olen.

KÄPSÄ. Samoin minä kumppanimme kuolemata kostamaan.

TIIMANEN. Käymmepä oivalliseen partioretkeen. Oltta Untolassa kylliksi
löytyy ja ehkä kultaa ja hopeata myös.

KÄPSÄ. Me lähdemme.

TIERA. Mutta, ystäväni, asia tuumattakoon tarkemmin ja juuresta
jaksaen.--Untolassa, kenties, löytyy viattomia myös.

KÄPSÄ. Ei yhtään viatonta; kaikki he kuoleman ansainneet ovat.

VIKSARI. Susien luolassa ei karitsa menesty eikä kotkien pesässä
kyhkyinen.

TIERA. Asia käskee toki arvella.

KULLERVO. Hiiteen jääkäät arveluksienne kanssa, ennenkuin soman
askareeni raiskaisitte. Täyteen mittaan kostotyöni tehdä tahdon.

TIERA. Ellös kiivastuko; eihän heitä itseänsä uros noin ylisniskoin
vehkeisin, hän ensin tuumailee.--Mutta seuraanpa teitä Unnon kotiin,
vaikka löytyisi se toisella puolella kuolemata. Teitä seuraan, kuin vaan
vakaasti astelette; juoksu ei ole Tieran työtä. Mutta ken lähestyy
meitä? (Nyyrikki tulee). Jumalan rauha sinulle, joka tapsuttelet siellä!

TIIMANEN. Tule luoksemme, mies!

NYYRIKKI. Hyvät ihmiset, ketä olette?

VIKSARI. Olemmepa ihmisiä hyviä.

TIERA. Hyvää hyvällä, mutta pahaa pahalla kohtaamme.--Mutta astu tänne
ja sano ken itse olet.

NYYRIKKI. Nyyrikki.

TIERA. Siis tunnemme toinen toisemme.--Käy esiin ja ole hyvässä
turvassa.

NYYRIKKI. Uskonhan teitä kunniallisiksi miehiksi.

VIKSARI. Seuraamme ei tarvitse sun hävetä.--Mitä kuuluu muuten?

NYYRIKKI. Ihmeitä kuuluu. Kalevalan uroot, Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen
nyt miehissä ovat lähteneet Sampoa ryöstämään Pohjolasta. Sillä onhan
ankara viha taasen meidän maan ja Pohjolan välillä ollut siitä asti kuin
se vintiö ja lurjus Kullervo tappoi Ilmarin emännän. Hänen sanotaan
kuleksivan näillä tienoilla. Oletteko nähneet tätä miestä?

KULLERVO (jonka pensas on verhonut Nyyrikin silmistä, astuu esiin).
Hän on tässä; mitä tahdot?

NYYRIKKI (pelästyen). Ei minulla mitään asiaa ole. (Itseks.) Jumal'
varjel' minua!

TIERA. No, elä pelästy noin surkeasti, Nyyrikki. Sinä näet, ettei hän
sanoistasi lukua pidä.

NYYRIKKI. Anteeksi pyytämään valmis olen.

KULLERVO. Sinä kehno penikka!

NYYRIKKI. Ja heikko, kovin heikko; sillä enpä ole sinun hirveätä voimaas
osakseni saanut.--Mutta muistanko oikein? Me ennenkin olemme yhdessä
olleet, ja viimeiseksi, luulen, seppä Ilmarisen pihalla. Tapahtuipa
siinä silloin jotain ikävätä ja minäkin vähän päällesi närkästyin, mutta
asian oikein kuultuani, niin enpä ensinkään ihmetellyt, ettäs sepän
ämmää vähän nuijasit päähän. Leipoihan se hävytön eväsleipääsi kiven?

KULLERVO. Sinä vaivainen!

NYYRIKKI. Vaivainen, vaivainen. Mutta olipa hän juonikas ämmä, tuo sepän
ämmä.

TIERA. Panetusta taasen, ja kuollutta kohtaan? Mies, usko minua, tämä
on huono virka. Heitä semä saakeliin, lupaa se ja sanassasi kiinni
riipu, ja sinä itses väkistenkin tunkeet läpitse tämän mailman joka
soppeen ja solaan.

NYYRIKKI. Totta sanot. Tämä mailma on petosta täynnä ja sentähden
minäkin itseni varota tiedän; kuultua ripsauksen pienenkin metsässä,
kohta juoksemaan.

TIERA. Arka henkensä pitää.

VIKSARI. Ja henki on kallis lahja.

NYYRIKKI. Henki on kallis lahja.

VIKSARI. Jota ei pistetä juuri kaikille.

NYYRIKKI. Oikein!

TIERA. Riepas mies.

VIKSARI. Eipä taida kerskata. Toki sanoo sananlasku: vähäinen, mutta
terävä.

TIERA. Ja viisas mies.

NYYRIKKI. Eipä taida kerskata.

KÄPSÄ. Oletko kala vai lintu?

NYYRIKKI. Mikä tahtons', kuin vaan kunniallisesti tieni päähän kuljen.

VIKSARI. Erehdyt; virkaasi hän tarkoitti.

NYYRIKKI. Linnustus on ammattini.

TIERA. Missä kaares ja nuoles?

NYYRIKKI. Ansailla pyydystelen.

TIERA. Siis tunnet nämät metsät hyvin?

NYYRIKKI. Joka suuremman kivenkin.

TIERA. Mitä kohden Untola tästä?

NYYRIKKI. Tuonne niinkuin nuoli; katso sormeni mukaan.

VIKSARI. Totisesti, siellä on Untola.

NYYRIKKI. Minä sanoin sen.

TIERA. Mies, johdata meitä sinnen vastaan runsasta palkintoa.

NYYRIKKI. Kahdenpuolen hiottakoon kirves, jos sen pystyä pitää.--Mitä
maksatte, jos johtaan teitä Untolaan?

TIERA. Päivän oltta naamaas vetää saat ja saat mar' kultaakin, jos asiat
onnistuu.

NYYRIKKI. Untamoisen taloon teidät tästä vien, vien oikeestaan, kuin
kotka lentäin halki ilman, havaittuaan kaukana saaliin. (Kimmo tulee.)
Mikä ryökäle sinä olet? Suitatpa olla juuri se mies, joka toisen pussin
viet ja pian kurkkuunsaki karkaat. Katso, ettes saa sauvastani!

KULLERVO. Miksi olet tässä, Kimmo, ja mitä etsit?

KIMMO. Sitä ruohoa etsin, joka murheen mielestä poistaa.

KULLERVO. Mikä murhe on sua kohdannut?

KIMMO. Sinuakin, jos sydän sulla on.

KULLERVO. Kerro mitä tiedät.

KIMMO. Kuollut on isäsi.

KULLERVO. Kuollut haudattakoon.

KIMMO. Mutta viimeiseksi kerron mitä ensimmäiseksi tapahtui: Emos
kuollut on.

KULLERVO. Emonikin armas kuollut! Kaksi kuolemata ajalla tällä, jona
päivä tuskin puolen tietänsä laella vaeltanut on! Onko puhees vietos
vaan?

KIMMO. Muistele sanomia, joita metsästä kotihis saatoit, niin uskoa sun
täytyy, mitä nyt kerron. Kaukana et isäsi huoneesta ollut, koska
ummistuivat emos silmät; sillä tekosi hirveä--kaikki tiedän--ja
tyttärensä vimman kuolo olivat taakkoja, joita lempeä sydämmensä ei
kestänyt. Hän kuoli; mutta koska vieressänsä vaikeroitsimme minä ja
sisaresi Kelmä, niin metsäpuukollaan isäsi kurkkunsa puhkaisi, ja
päätetyt olit Kalervon päivät.

KULLERVO. Nyt siis Kelmän vuoro?

KIMMO. Hän, nämät hirveydet nähtyänsä, eipä enään mieltänsä hallita
tainnut, vaan raivoi, niinkuin järjetön: hän kiljui ja hiuksiansa
riistoili, juoksi sitten ulos kuin tuulispää ja katosi samalle tielle.
Niinpä tapahtui; mutta muotos murhetta ei näytä kuullessasi sanomia
näitä.

KULLERVO. Olkoon mailman meno näin ja valitus ja murhe pois! Hyvin
kaikki!

KIMMO. Mutta malta toki, että tämä kuolon rikas niitto isäs huoneessa on
sinun tekos, Kullervo.

KULLERVO. Sitä parempi vielä. Ihanata! Enemmin tämänkaltaista kerro,
minä kuulla himoon.

KIMMO. Jos enemmin en tapahtuneesta kertoa tiedä, niin ennustanpa mitä
tapahtuman pitää.--Kullervo, sinä surmas pian kohtaat.

KULLERVO. Sepä parhain kaikista, sitä kohden riennän nyt; mutta sinä
kuolleitasi hautaamaan lähde.

KIMMO. Siihen huoneesen nyt käyn, missä hopeahiuksinen Kalervo
veressänsä makaa ja emäntänsä kelmeänä olkivuoteella. Aatteles, että
kaiken tämän saatoit matkaan sinä.

KULLERVO. Kimmo, elä mua härsyttele.--Taitaisinpa sanoa, että kaiken
tämän saatoit matkaan sinä.--Muisteles, kuinka, ollessamme Untolassa,
sinä mieltäni alati kuumentelit, mulle vihan kielellä kertoen Unnon
koiruuksista isääni kohtaan, ehkä syytä löytyi heissä molemmissa.--Se
ikä, jona sauhuuvasta kodosta ma vietiin Untolaan, se vielä kerkeästi
unohtaa menneet pahat. Siis arvelenpa nyt, että ilman sinua toisiin
suuntiin elinkauteni juosnut olis, luulen, että kaikki menneet pohjahan
sydämmeni laskeunut olis ja aika unohduksen kalvonsa sen päälle vetänyt,
minä siivosti käynyt ikeen alla, vihdoin kuollut ja kuopatuksi tullut,
maa hautani päällä taasen kedoksi viherjäksi kamartunut ja mailma ei
Kullervosta tiennyt olis. Niinpä, kentiesi, kaikki käynyt olisi, jos
vihan sytytetyn kipenän sinä povessani sammumaan laskenut olisit;
mutta katsos, päinvastoin sä puhalsit sen liekiksi, joka riehuu vielä.