KULLERVO

Näytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

Aleksis Kivi


1919.




JÄSENET:

WÄINÄMÖINEN eli WÄINÖ.
ILMARINEN eli ILMARI.
ILMARIN EMÄNTÄ.
LEMMINKÄINEN.
KALERVO.
KALERVON EMÄNTÄ.
KULLERVO   |
AINIKKI    |  heidän lapsensa.
KELMÄ      |
UNTAMOINEN eli UNTO.
UNNON EMÄNTÄ.
TIERA.
KÄPSÄ      |
WIKSARI    |  Tieran metsäkumppania.
TIIMANEN   |
KIMMO.
KIILI.
NYYRIKKI.
Kaksi paimenukkoa.
Ilmarin palvelija (nais-).
Ilmarin miehiä.
Unnon miehiä.
Eräs sinipiika.
Ilmarin emännän haamu.
AJATAR.




Ensimäinen Näytös.


(Oikealla puolella Unnon huone, perällä vaihteleva luonto. Unto ja Kiili
tulevat vasemmalta).

UNTO. Siis kaikki hyvin.--Mutta tietäisitkö jotain Kullervosta?
Ihmettelen missä nyt oleskelee mies.

KIILI. Kaskea hän kaataa.

UNTO. Nyt muistan, että aamulla hänen, koetteeksi, käskin tähän
työhön.--Kuinka käyttelee hän kirvestänsä?

KIILI. Vimmatusti. Matkan päästä salaa katselin, kuinka hän hirsistössä
temmelsi.

UNTO. Hirsistössä? Viitaan, tuonne vuoren alle, hänen käskin, vaan en
hirsistöön.

KIILI. Parhaassa hongistossa hän kirveellänsä peuhasi: hän ristin rastin
hirret kaateli, ja sinkoilivat lastut ympärillään, kuin kipenät
tulikuumasta raudasta; ja riemuten katseli hän honkaa, koska ryskyen se
kaatui.--Mutta äkkiin taukoi hän, kirveensä kantoon iski, vihelteli
hetken ja sitten rupesi hän kiroilemaan, kiroili ihmiset, maan ja
taivaan; ja koska viimein hän vaikeni, niin äänetönnä hän seisoi
tuijotellen maahan, ja niinpä hänen jätin.

UNTO. Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän
kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän
ihminen, vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.--Lähe luoksensa ja
katso, ettei edemmäs hän kurjaa työtänsä jatka.

KIILI. Minä menen, ehkei hyvä kanssansa leikitellä. (Menee. Unnon emäntä
tulee huoneesta).

U:N EMÄNTÄ. Vielä sama synkeä muoto, jokohan ero meistä tulleen? Olkoon
menneeksi! enpä siitä hirteen läksis.

UNTO. Sinä naasikka, jos tietäisit, niin etpä ihmettelis, että muotoni
on synkeä.

U:N EMÄNTÄ. Etkä tahdo mulle tietoa antaa?

UNTO. Uskoisitko, että mietiskelen yötistä unta, joka ei tahdo
mielestäni mennä?

U:N EMÄNTÄ. Mitä uneksuit?

UNTO. Että komeasti häitämme vietettiin: kanteleet soivat ja ilovalkeat,
joita Kullervo rakenteli, pihalla leimuit.

U:N EMÄNTÄ. Tämä kaikki hyvin.

UNTO. Vuota!--Vieraita suuri joukko meitä kunnioitti, toki kaipasin
seassansa veljeäni Kalervoa ja vaimoansa, mutta muistin viimein,
etteivät löytyneetkään enään eläväin seuroissa, vaan että vuosia sitten
heidät kuolemaan saattanut olin.

U:N EMÄNTÄ. Sen ansainneet olivat. Maatkoot makeasti, niin veljesi kuin
kälyni myös. Niin kauvan kuin hengittivät, ei ollut meillä rauhaa,
mutta huoletoin on elomme ollut siitä asti kuin Kalma heidän suunsa
tukkei.

UNTO. Kahdenpuolin riehui vaino veljesten välillä ja rauhaa toinen
toiselle ei suonut. Ne ajat ja riidat veriset muistan ja tahtoisinpa
kaikki nyt toisin päättyneeksi.--Mutta loppuun asti uneni kuule:
Katosipa iloni kaikki näiden heimolaistemme kohtaloa muistaissani, ja
akkunasta katsahtelin ulos ilman rantaa kohden. Kova myrsky lähestyvän
näkyi; pimeitä pilviä idästä taivaslaelle nousi ja päivä hämärtyi.
Vaaraa mieleni aavisteli ja pianpa oli se päällämme myös hirveällä
muodolla.--Äkisti tuleen pirttimme leimahti, sisään ryntäsi liekki joka
reijästä ja raosta, suomatta meille auki yhtään pelastuksen tietä; ja
tämä oli Kullervon työ. Hän naurulla vastasi hätähuutoomme ja
tuimemmaksi vaan aina kiihoitteli tulta, joka viimein sieppasi meidät
korkealle kierroksiinsa. Hyypiöinä manalasta nyt riensivät siihen myös
Kalervo ja emäntänsä ja sinkoillen tulessa lentelivät, kunnes siipensä
kärvennyit, ja tempais myöskin liekki heidät, samoin lopulta
Kullervonkin, että sekamelskassa keskellä tulta ja sauhua niin kaikki
pyöreimme maan ja taivaan välissä. Kohisten nyt pilvet idästä
lähestyivät ja edellä kiiti tuima tuulispää, joka meidät, niinkuin
jostain korkeasta jyrkästä, viskasi ales pohjattomaan syvyyteen, mutta
silloin heräsin toki.--Tämän kaltainen uneni; ja unohtaisinko sen, koska
muistelen Kullervoa? Onhan ennustettu, että hän meille surman saattaa.

U:N EMÄNTÄ. Kullervo sun unissasi surmasi, siis surmaat hänen sinä;
niinpä selitetään unennäöt. Hän sinulta kuoloansa vartokoon, ja onhan
kädessäsi elinkautensa mitta.

UNTO. Ettei niin ole, sen olemme nähneet. Muista, koska häntä menettää
koetimme, niin pettyipä neuvomme kaikki ja henki ei lähtenyt Kalervon
pojasta. Eihän lapsi pieni loihtia tainnut, mutta kuolo, niinkuin
näimme, ei häneen pystynyt. Tästä kummastuimme ja ymmärsimme jumalten
surmaansa ei suvaitsevan; ja pelkäänpä heidän vihansa päällemme
lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa kohtaansa yrittäisimme
uudistaa. Varoitti myös eräs tietäjä.

U:N EMÄNTÄ. Miksi eivät tämän herjän kuolemata suvaitsisi?

UNTO. Vaiti tästä! sitä kohden ei tuumiamme enään teroiteta; hän
eläköön.--Mutta lähestyyhän taloamme vieras.

U:N EMÄNTÄ. Ken lienee hän?

UNTO. Käyminen on Ilmarin, hartiat ja musta tukka myös; siinä takoja
kuuluisa.

U:N EMÄNTÄ. Ankara vieras; huonettamme siivomaan riennän. (Menee).

UNTO (yksin). Että lähenee hän Untamoisen huonetta, joka vihattu ja
vainottu on! (Ilmarinen tulee). Terve tuloa vieraaksemme! Mitkä asiat
saattoivat seppä Ilmarisen näille tienoille? Kaiketi neitosten maitoa
sinä seliltä soitten ja tunturien lakeilta etsit; sinä teräs-ainetta
etsit?

ILMARI. Asiani arvaat, mutta niin hienoa kuin tahtoisin, en toki
käsittänyt ole. Käännynpä nyt taasen kotoani kohden.

UNTO. Ja siellä sua odottaa naises nuori, Pohjolan kaunis tytär.

ILMARI. Hauskalla mielellä kotihin käyn, sen todistan.

UNTO. Ja pian, niin toivoa mahdat, hän sepän pienen sulle lahjoittaa,
joka kerran alasinta kanssas kilistelee.

ILMARI. Enkö toivois sitä?

UNTO. Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.

ILMARI. Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota
isän kädellä hoitaa taidat.

UNTO. Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on,
ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy
hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman
saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä
surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen
ryvettää, sitä en mieli tehdä.

ILMARI. Koska näin loukkaus-kives hän on, niin miksi et häntä luotas
saata? Myy poika minulle, minä paimenta olen vailla ja tämänmoisen juuri
tarvitsisin.

U:N EMÄNTÄ (tulee huoneesta). Tule vieraaksemme, seppä Ilmari, ja elä
ohitsemme käy.

UNTO. Asiaa tuumailla tahdon.--Mutta astu kattoni alle, Kalevan poika!
(Unto, Ilmari ja U:n emäntä menevät huoneesen. Kullervo tulee ja
viskasee kirveen olaltansa).

KULLERVO (yksin). Kasken kaa'annasta tulen; mutta mitä siitä? Oi!
olisivat kaikki puut yksi puu, kaikki kirveet yksi kirves, niinkuin
tarina kertoilee, ja minä kirveellä ankaralla tämän taivaskorkean tammen
kaataa saisin, niin tietäisinpä mitä kohden.--Vereni polttaa tänäpänä,
ja mieleni riehuu koska isäni veljeä muistelen. Unto, kuinka kauvan
povessani säästelen sua kohtaan vihani tulta?--Mutta kohta sen teen,
teen koston työn, koska sovittaa vaan aika, että kerralla kaiken perhees
surmata taidan, niinkuin Kalervon perheen menetit sinä. Isäni ja emoni
murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin, josta häpeä
ja kirous paistaa. (Kimmo tulee). Tuossa tulee orjakumppanini, Kimmo.
Kimmo!

KIMMO. Mitä tahtoo Kullervo?

KULLERVO. Näetkö tätä merkkiä?

KIMMO. Näetkös tätä, joka tässä keskellä otsaani irvistää? Sinullepa se
ylemmäs on painettu, että keltaiset kiharas sen peittää taitaa, mutta
tämä tässä näkyy aina niinkuin pilkku härän ottikossa.

KULLERVO. Siinä, missä miehuus loistaa, istuu meillä tämä variksen-jalka
ja polttaa meitä ijankaikkisesti, polttaa vielä Tuonen maassa.

KIMMO. Orjia olemme, ikeen alle meidät notkisti kova onni.

KULLERVO. Ei iestä yhtään, mies.--Mutta miksi meitä surman päivänä
armahtivat, koska hävitettiin isäni huone ja sen asujamet, paitsi me.
Jospa miekka meidätkin silloin kaatanut olis!

KIMMO. Unto, kenties, asiaa ei enään verisemmäksi tehdä tahtonut.--
Muistatko tätä kauheata päivää?

KULLERVO. Niinkuin muistelee polvenkorkuinen poika. Synkeät ajat olivat,
kaksi veljeä sillon toinen toistaan verisesti vainoivat.

KIMMO. Ensinpä Unto eripuraisuuden siemenen kylvi ja viha kiihtyi
vimmatusti, kunnes miekan melskeissä verta laskettiin. Mutta viimein,
salaa niinkuin haukka, karkasi Unto joukkonensa isäs huoneen päälle ja
surmasi Kalervon perheen. Toki jätti hän meidät, jotka vielä kovempi
onni orjuuteen heitti; mutta eipä meistäkään sillon Kalma kaukana ollut.
Muistatko, mies, kuinka piennä poikana sinä sillon kuumassa melakassa
itses käytit?

KULLERVO. Se jo muistostani on kadonnut.

KIMMO. Koska ottelu kiivain oli, niin väkisin itses emosi käsistä irti
riistoit ja ryntäsit tappelijain sekaan, jossa kova vaara isääsi
uhkailevan näkyi, mutta tuskin ehdit miekkain vinkunan ennenkuin kaaduit.

KULLERVO.. Seisoinpa sillon lähellä Tuonen rantaa, mutta kiukkuinen
kohtalo mun takaisin veti näitä päiviä näkemään. Tapahtuipa niin; mutta
hävittäjää kohtaan koston vannonut olen. Kuoleman ja tulen heidät
menettämän pitää, ja äänettömyyttä ympäri entistä Untolaa elköön
hämmentäkö muu kuin huuhkain käheällä huudollansa.

KIMMO. Vaiti huuhkaimen huudosta. Sitä muistellessa läpi ruumiini
väristys käy.

KULLERVO. Sinua kamoittaa kurjan linnun ääni?

KIMMO. Malta! Koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt
on, niin asian sulle kertoa tahdon. Kuule, mitä sanon: minä murhamies
olen.

KULLERVO. Oi Kimmo, mitä ilmoitat!--Mutta mille tuntuu murhamiehenä
olla?

KIMMO. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon
kirkas päivä ehtooksi käynyt on.

KULLERVO. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut
mitä tekisin.--Mutta kenen kalmanhaisu sinua vaivaa?

KIMMO. Erään Untolaisen; sillä näiden kahden veljen vihan tähden moni
itsellensä toimitti pikimustan sydämmen; minä myöskin osani sain, ja
näin oli tapaus: Äskenpä Unto miehinensä pahoin isäs karjan riistänyt
oli, huhtansa polttanut, laihon juuri terää tehdessä ja kivistelivät
mieltäni nämät rosmotyöt, että kostaa tahdoin ja pianpa toivoni täyttyi
myös.--Metsässä käydessäni erään Unnon miehen kohtasin ja paikalla
vasamani läpi selkänsä ammuin, että kärki ulos rinnasta tunki.
Kiljahtaen kaatui hän ja vereensä nukkui, mutta suohon ruumiinsa
hautasin ja haudan sammaleilla peitin. Mutta tehdessäni tätä lenteli
ympärilläni huuhkain, ilkeästi huudellen, ja senpä tähden kamoittaa mua
vielä tämän linnun ääni. Sillä olenpa katala mies ja muistelen
levottomuudekseni, mitä tehnyt olen, vaikka tiedän, ettei käy sitä
parantaa.

KULLERVO. Teit sillon salamurhan, mies!

KIMMO. Tämä jääköön tähän; mutta kuule varoitukseni: kätes verestä
säilytä ja koston tuumat aivostasi poista; melkein aina työtänsä kostaja
katuu, mutta katumuksensa on myöhä.

KULLERVO. Malta: miten elää tässä palvellen sukuni surmaajata?--Mutta
Unnolle ei toki hyötyä työstäni oleman pidä, sillä orjana en hälle
siivosti askartele, vaan ylpeästi tässä ympärillä käyskelen ja katselen
muiden raatamista ja vaiti olen. Mutta tämä sappea tekee, polttaa
vertani ja silmät päästäni puhkaista tahtoo. Juuri niin, Kimmo, mutta
mitä hankkisi mies? Karkaisinko? Mutta merkityn orjan vangitsevat ja
omistajansa käteen tavaran jälleen tuovat. Rupeisinko rosmoksi, metsän
vallattomaksi pojaksi? Talven kylmyys rosmon metsistä pakoittaa. Emmehän
taida siellä eleskellä sekä kesät että talvet, niinkuin sinipiiat
Havulinnan liepehillä? Mutta orjanako tässä Unnon sarkaa kaivaisin sekä
sateessa että päivän kuumassa paisteessa? Kiusa ja kuolema! Mutta
taasen tässä verkastella näin ja ajan juoksua katsahdella poven
halkaista tahtoo ja tukehuttaa vihaisen mielen. Kimmo, oletko vangista
vuoressa kuullut? On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen
kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen levyys ja pituus.
Keskellä tätä vuorta, sen sydämmessä löytyy komero, niin pieni, että
vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan,
eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse
tästä tulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi
tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja
ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauvas kätketyssä
kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska.

KIMMO. Ääretön.

KULLERVO. Oletko ennen tätä kuullut?

KIMMO. En.

KULLERVO. Sen näet. Tässä tukehtua tahdon ja sentähden raikasta ilmaa
himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen
tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin. (Kiristää
Kimmoa kurkusta). Mies, oletko tästä vangista vuoressa ennen kuullut?
Oletko kuullut hänestä?

KIMMO. Mitä tarkoitat?

KULLERVO. En tiedä mitä tarkoitan. Mutta inhoittavan salamurhan kerran
teit, niinkuin itse tunnustit.

KIMMO. Kullervo!

KULLERVO (aina kiristäen Kimmoa kurkusta). Annas kun kostan sen;
paikalla tahdon sen kostaa.

KIMMO. Murhaatko minun?

KULLERVO. En, mutta suo, että kuristan sinun, likistän ryysyksi maahan.
Olethan salamurhan tehnyt?

KIMMO. Hellitä, ystäväni! (Kullervo hellittää). Malta mitä teet, ja
asiasta, jonka sulle ilmoitin, elä sanaakaan hiisku. Sinä kurjan tilani
vielä kurjemmaksi tehdä tahdot.

KULLERVO. En tahdo, ja tiedä, että salaisuutes minulla on kuin
kätkettynä vuoren alle.--Miksi kohtelen sinua näin?

KIMMO. Tyynillä teillä aatukses käytä, että veres jähtyä sais.

KULLERVO. Tyyni olla tahdon ja kylmä, kuin jää: Untoa ja väkeänsä
tästälähin katselen, kuin lumiäijä lapsia, jotka hänen tehneet ovat,
mutta vaikka oma kättensä teos, se yöllä heitä kuitenkin kamoittaa kuin
kuolleen haamu.--Ainiaan tyyni! Elköön rävähtäkö silmä, vaikka järisis
ja kukistuis maa! Niin tyyni!--Mikä on tänäpänä tehtäväs ollut, koska
näyt niin väsyneeksi? Kenties viljaa puinut olet tai vetänyt nuottaa
kivisellä rannalla?

KIMMO. Karjan jälessä metsässä juosnut olen. Nyt sieniä on kosolta ja
sienet karjan hajottaa.

KULLERVO. Siivo mies on Kimmo; toki muistan hänen toisenkaltaiseksi,
hurjaksi ja itsepintaiseksi, koska isääni hän palveli.

KIMMO. Vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä aina
jotain alkuluonteestamme.

KULLERVO. Mitä muistelet isästäni?

KIMMO. Hän kiivas oli, mutta rehellinen.

KULLERVO. Nuottaako olet tänään vetänyt?

KIMMO. Päivän karjassa käynyt olen, niinkuin sanoin.--Mies, muotos
kauhistaa; tämä terävä ja kylmä katsanto on kärmeen. Kelmeäksi poskes
käy ja hammasta puret, että kovin paisuu leukas jännelihat. Heitä
Hiiteen tämä muoto; mykkä peikko meitä kamoittaa enemmin kuin se, joka
kirkuu ja peuhaa.

KULLERVO. Kuinka kauvas luulet vielä iltaan olevan?

KIMMO. Ei kauvas. Mutta jotain vielä sanoa tahdon. Liian pitkän ijän
kiusoillemme annat, jos luulet niiden ulettuvan toiselle puolelle
hautaa. Tosin Väinö Tuonelasta haastelee ja sen kuumista paateroista,
mutta ne tarinoita ovat, ystäväni.

KULLERVO. Kuinka lienee?

KIMMO. Kaikki synkeä kuolo päättää; tämän veliriidan myös, josta nyt
kärsimme, se viimein sovittaa ja ikuisen rauhan tuo.

KULLERVO (huoaten äkisti ja syvään). Miksi eivät käyneet sovintoon,
koska elon päivä vielä molemmille paistoi? ja kaikki olisi nyt toisin.
Iloisesti nyt asuisimme Kalervolan avarassa pirtissä, joka keskellä
peltoja lakealla kunnaalla seisoi, ja metsät, joissa murisit karhut ja
kuhertelit terret, ympäröitsivät tämän tienoon. Hauskasti, Kimmo, siellä
eläisimme.--Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude,
joka kahdesta veljestä siihen revittiin! Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä
se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla,
kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!
Siinä pyöräs pysähtyä saisi ja kääntyä taasen pyörimään eteenpäin pitkin
ääretöntä avaruutta; mutta tietäisinpä sillon kuinka häntä seuraisin.
Kahden veljen viha sillon vielä äänetönnä idäntyis, ja koska ulospuhjeta
se tahtoisi, niin Väinön kannel, niin matkaan saattaisin, sen kohta
tukeuttaisi, rauhan tekisi ainiaksi ja kättä puristaisit Kalervo ja Unto
ikisovinnoksi. Silloin vuoden kierrellessä vuoden perään miehistyä
kelpais isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroita, kirkas
keihäs kädessä. Sodalla tulisella kävisimme Pohjolaan, perikatoon
hävittäisimme ylpeän suvun ja voiton pauhinalla sieltä kääntyisimme,
eikä kenkään enään rohkenisi Kalevan kansalta veroa vaatia, vaan
nousisi meille aina vapauden jalot päivät. Silloin, Kimmo, sillon
kelpais täällä elää tämän korkean sinertävän katon alla, jonka pielet
kaukarannalla seisovat.--Mutta näinpä itseäni kiusaan, katsellessa
löyhkäävältä tienoolta onnen kaukaista maata, joka eteeni nousee, kuin
korkea, kultainen hongisto, mutta toisella puolella mahdottomuuden
merta. Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on
kirouksen, sumu ja kaasu. Mutta väsyneeksi tunnun ja uni silmäkansiani
painaa: nyt maata menen sammalvuoteelleni metsässä, kaikki unohdan ja
nukun. (Unto ja Ilmari tulee huoneesta).

UNTO. Kullervo, nyt huoneeni jätät ja Ilmaria seuraat, sillä hänelle
myin sinun orjaksi, hän tehköön kanssas mitä tahtoo.

ILMARI. Paimenen viran sinulle annan, ja jos siivosti itses käytät,
niin hätä päällesi ei käymän pidä, mutta mielisitkö juonitella, niin
kyllä sun ohjata tiedän.

UNTO. Kaunokautoiset kenkäs tästälähin--pahasti kyllä--soihin sotkea
saat ja puitten oksiin kiharasi repiä, joita nyt niin ylpeästi
ravistelet.

KULLERVO. Koska vielä kerran sinun tapaan, niin sillon niinkuin Hiisi
niitä ravistelen.--Mutta mikä oli hintani?

UNTO. Mitä huolit sinä siitä?

KULLERVO. Mitä miehestä maksettiin?

U:N EMÄNTÄ (huoneen ovelta). Viisi viikatteen terää hintas oli, sinä
kehno orja. (Katoo).

KULLERVO. »Vähässä paljo seisoo».

ILMARI. Nyt tielle itses varusta, Kullervo!

KULLERVO. Minä seuraan sinua: tässä vaate-aittani on, kalukätköni ja
raha-arkkuni, tässä ovat kaikki. Tämä veitsi vyölläni tässä, muisto
isältäni, on tavarani ainoa. Minä seuraan sinua niinkuin uskollinen
rakkis. (Unnolle). Nyt jätän sinun, mutta kohtaan sinun kerran vielä, ja
siihen asti elä yhtään yötä rauhassa makaa, kunnes viimein lähestyn ja
nukutan sun ainiaksi.

UNTO. Mene, ja elä koskaan enään tule.

KULLERVO. Kerran tulen.

ILMARI. Lähe nyt ja elä keskustele! (Menee).

KULLERVO. Tässä olen. (Seuraa Ilmaria).

UNTO (itsekseen). Musta sanansa syvälle mieleeni painuu ja öitten levon,
sen tiedän, multa vie. Surma ja kuolema se mies murhan himossa kerran
päälleni ampuu. (Menee huoneesensa).

KIMMO (yksin). Niin erosit meistä ja ehkä näimme toinen toisemme
viimeisen kerran.--Niin yksi kaupaksi pantiin, toinen ehkä toistaiseksi
säästettiin, sillä onhan onnemme osa seisoa myytävänä kuin naudat. Mutta
mitä ei auttaa käy, se sillään olkoon, sen mukaan itseänsä asetella
tulee ja muistaa, että ehtoo päivän perii. (Nyyrikki tulee).

NYYRIKKI. Päivää, mies!

KIMMO. Sinäkö näillä seuduilla? Kuinka onnistuu linnustus?

NYYRIKKI. Nyt ei huolita siitä.--Minä tiedän ihmeitä.

KIMMO. Kertoopas ne.

NYYRIKKI. Mitähän tekisit, jos sinulle jotain ilmoittaisin, sanoppas?

KIMMO. Enhän tiedä mistään vielä. Ketä kosevat asiat?

NYYRIKKI. Kolmea miestä kumminkin: Kalervoa, Kullervoa ja Untamoista.

KIMMO. Kenties on Kalervo manalaisena silmissäsi kummitellut?

NYYRIKKI. Ei manalaisena, vaan täydessä lihassa ja veressä niinkuin
mekin. Hän elää ja vaimonsa myös, ja onpa heillä kaksi tytärtäkin vielä.

KIMMO. Miksi haastelet noin?

NYYRIKKI. Haastelen, mitä olen nähnyt omilla silmilläni.

KIMMO. Missä olet heitä nähnyt?

NYYRIKKI. Erämaassa. Kalalammin niemen kärjessä mökkinsä seisoo. Siellä,
vieroitettuina mailmasta, he asuvat ja Tyrjöseksi kutsuu Kalervo
itsensä. Minä tiedän sen, koska olen tuvassansa maannut kaksi yötä.

KIMMO. Kuinka tiedät hänen Kalervoksi?

NYYRIKKI. Satuinpa, heidän huomaamatta kuulemaan kanssapuhettansa, josta
tulin asian jäljille. He istuivat sillon järven rannalla ja haastelit
keskenänsä menneistä ajoista, muistuttelit pientä poikastansa Kullervoa,
jonka luulevat kuolleeksi. Tästä kummastuin minä, mutta tunsinpa nyt nuo
kasvot entisen Kalervon ja emäntänsä kasvoiksi. Jos ei tämä ole tosi,
niin leikkaa kurkkuni poikki.

KIMMO. Mutta annoitko jotain heille ilmeiksi?

NYYRIKKI. Enhän ollut mieletön. Olis pian tullut perässä ja tappanut.

KIMMO (itsekseen). Tämä taitaa olla mahdollista. (Ääneensä). Mutta mitä
ai'ot tehdä nyt?

NYYRIKKI. Ilmoittaa kaikki sekä Kullervolle että Untamoiselle.

KIMMO. Kullervo ei kuulu enään Unnon väkeen; hän myyty on toiselle
isännälle.

NYYRIKKI. Peijakas! Mutta Unnon kuitenkin täytyy saada asiasta tieto.

KIMMO. Et sanaakaan tästä kellenkään hiiskua saa, et Kullervollenkaan.
Minä tahdon lähteä tiedustelemaan, kuinka laita on, ja olisko niinkuin
sanot, niin parhaaksi kaikki toimitan minä, mutta sinun täytyy olla
ääneti. Muista mitä sanon!

NYYRIKKI. Mutta asia on tätä laatua...

KIMMO. Ei yhtään väitöstä. Jos kirahdat tästä yhdellekin auringon alla,
niin oletpa kuoleman mies, koska sun kohtaan; sen vannon.

NYYRIKKI. Hyvä ystävä, minä olen ääneti kuin kiiski kiven alla, en
jalkani alustallekaan kuiskaa tätä tietoa.

KIMMO. Tee se ja lähe matkoihis!

NYYRIKKI. Kas kas, kuinka olet äkeä, veljeni! Etkö salli mun pikimältään
pistää itsiäni sisään Untolan pirttiin?

KIMMO. Sitä, Jumal' avita! en salli. Paikalla nyt jatka tiesi!

NYYRIKKI. No no; voidaan hyvin sitten. (Nyyrikki menee).

KIMMO (yksin). Varman tiedon asiasta tahdon. Erämaahan nyt kiirehdin ja
löytäisinkö entisen isäntäni, niin enpä tänne takaisin käänny, vaan
yhdessä siellä Kimmo, Kalervo ja Kullervo kalastelevat ja metsissä
käyvät.--Luulenpa vielä pilvisen taivaan kirkkaaksi käyvän ennenkuin
iltaan kallistuu päivä. Se valkenee.--Untamoinen, hyvästi jää! sillä
aaveksinpa, etten näe sua enään. (Menee).




Toinen Näytös.


(Metsänen seutu. Kullervo paimenena tulee, sivullaan vyössä riippuu
tuohikontti ja torvi).

KULLERVO (yksin). Tässä lakeus, jota jo kiivaasti nähdä himosin,
tunkeissani läpi tiuhan metsän. Äärettömäksi sen luulin, mutta vapaasti
hengitän taas ja lepään kunnes jähtyy otsani; sillä olihan metsässä
kuumempi kuin tässä paistavan auringon alla.--Aurinko, pyöri kiireesti
lännen alesmäkeä ja päivästä päätös tee! Tätä pyytää paimen, joka
loimostas ja kääntelevästä varjosta ajan kulkua mittailee. Varjo
lännestä itään kiertyy, päinvastoin sinun tarhas juoksua, joka
koillisesta alkaa ja päättyy luoteiseen, piirtäen avaruuteen ankaran
kaaren. Heleä loimo, sinä kultaisia säteitäs ... ... Oi Kullervo! käytkö
polkuja kurjan paimenen? Niinpä käyt, mutta pilkaksi käyt tämän yhden
päivän ja vihasi aittaan, sydämmeesi, kokoilet myrkkyä myrkyn päälle,
ja tämä ihanata on.--Mutta kuinka seisoo varjo nyt? Ihan pohjaa kohden;
nyt puolipäivä on ja paimenen syödä pitää. Syön, mutta pilkaksi syön,
pilkaksi.--Mitä annettiin evääksi paimenelle? (Ottaa leivän
kontistansa). Oletpa sileä päältänähden, mutta sisässäsi ehkä silkkoa
löytyy. (Leikkaa veitsellänsä leipää). Mikä vastus siinä? Kivi leipääni
leivottu on, ja siihen veitseni pilasin, veitseni, muisto isältäni.
Sinun juones, sepän äkeä emäntä, tämä oli ja pistosanat, eilenehtoiset,
näin kostit; sillä purema ja pistos puheeni olkoon, missä orjana mua
katsellaan. (Viskasee leivän pois). Tyhmästi kostit, mutta paha oli
tahtos toki mua kohtaan, sinä Hiien portto; mutta koston vannon kostoa
vastaan.--Paimen itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi,
Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee
konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi
jätän.--Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin
nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket
lyhensi ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa
on karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa.--Tämänmoista jotain
toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä
kaikki!--Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta
saattaisin tänne ja aterian heille rakentaisin. (Ajatar tulee). Ken
sinä, jonka muoto niin hurja on ja hävytön?

AJATAR. Se, joka toivos täyttää taitaa.

KULLERVO. Mitä toivoin?

AJATAR. Metsän petoja tänne.

KULLERVO. Miksi?

AJATAR. Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka
kiveä sun antoi leipänä kantaa.

KULLERVO. Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja
toimitukses?

AJATAR. Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja
virkani: ihmisiä vainota. Lempo ja maahiset mua palvelevat ja heidän
avullaan voin paljon matkaan saattaa.

KULLERVO. Sinä Hiien heimoa olet?

AJATAR. Emoni isä ankara Hiisi on.

KULLERVO. Sukua näin suurta, niin ehkä olet harjaantunut loihtimisessa.
Tee, mitä taidat, noidu tänne kaikki metsän pedot, ja mässätkööt
karjassani!

AJATAR. Sen kohta teen, mutta elköön pysäykö kostos siihen, vaan vanno
minulle, ettäs Ilmarisen koko perheen hävität!

KULLERVO. Vannoisinko sinulle, ämmä?--Mutta totuus on, että sepän
huoneen jo itse polttaa päätin. Sen tänä ehtoona teen, mutta verta en
toki vielä laske. (Sinipiika tulee vasemmalta). Ken tulee tuossa? Ken
olet sinä houru, joka kannat muotoa näin armasta ja hymyelet niin
makeasti mailmalle, jonka menoa viisaan kirota täytyy?--Pois tämä muoto,
tyttöseni! se ei maksa vaivaa, usko minua, ei maksa se vaivaa.

SINIPIIKA. Murhetta nähdessäni, sen muodon kannan; mutta iloitsenpa,
koska täällä iloa havaitsen.