SAKERI. Seittemän sataa riksiä!

IIVARI. Seittemän sataa riksiä! (Menevät).




NELJÄS NÄYTÖS

(Metsänen seutu. Vasemmalla tienhaara ja siinä viitta-patsas. Sepeteus
ja Topias tulevat oikeata haaraa).

TOPIAS. Tämä tienhaara, hyvä kanttoori, on minulle merkillinen esikuva.
Tuo oikea, katsokaas, on kaitasempi vasempaa tuossa, ja tuolta vartoon
Eskoa ja häitä, mutta tuolta tulee meitä vastaan Iivari ja krouvien
helvetti. Se juutas on vielä kaupunkimatkalla, jonne hän lähti jo viikko
takaisin. Aatelkaas kiusausta, jonka hän saattoi meille. Häätavarain
ostoon hänen lähetimme kaupunkiin, ja vartosipa Martta aina eilänaamuun,
mutta silloin kävi muija liesuun, kaapasi kuin pyry naapurista naapuriin,
toimittain yhtä sieltä, toista täältä, ja valmiina seisoo nyt
harjallinen hääpöytä vieraitten tulemaksi. Toimikas eukko, se meidän
eukko, sitä ei taida kieltää.

SEPETEUS. Mutta tulkaamme takaisin siihen nuorempaan poikaas, joka,
murheellista kyllä, povestansa kaikki siveyden henget karkoittanut on.

TOPIAS. Hänen ylitsensä en ensinkään sure, koska tiedän, kuinka elämänsä
viimein kääntyy. Hän tulee setäänsä, joka myös nuorena villitysti klasia
kallisteli, mutta nyt kolmekymmentä vuotta takaisin ei pisarata
maistunut ole. Setäänsä hän tulee, sen näen kaikista kujeistansa, ja
sentähden toivon hänestä vielä paljon hyvää. Kuitenkin vartoo häntä nyt
kotiin tultuansa aika pieksiäiset, jaa-ah, saakoon hän oikein Sipin
saunan, ja sitten aatelkoon hän vähän asiaa. Mutta unohtakaamme se
kanalja ja muistelkaamme vanhempaa poikaani, Eskoa, joka saattaa meille
tänä ehtoona iloa ja riemua. Hän lähestyy kohta korean vaimonsa kanssa.
Tässä tienhaarassa lupasi kraatari Antres vartoa heitä, ja sitten pillin
pauhinalla nuoren parin nummitölliimme tuoda. Me riennämme valmiiksi
vastaanottamaan heitä. Te, kanttoori, veisaatte ruokavirren juhlan
korotteeksi poikani häissä.--Me menemme! (Menevät. Mikko ja Esko tulevat.
Eskon eväspussi on tyhjä. Mikko istuu kivelle).

MIKKO. Väsynyt kuin koira!

ESKO. Ja minä nälkänen kuin talvinen susi, mutta ennenkuin tiedänkään,
muistuu taasen mieleeni tämän hääretken monet kiusaukset, ja nälän kita
on hetkeksi tukittu.

MIKKO. Unohda menneet asiat ja kiitä, ettäs pääsit sillä hinnalla.
Olisivat sun saaneet kiinni Karrin kujalla, josta eivät juuri kaukana
olleet, niin luulenpa, ettes tassuttelis tässä nyt.

ESKO. Enpä kadu vielä mitä tein, koska hierottiin minua kohtaan siellä
niin hävytöntä petoskauppaa. Karrin kumottu ruokapöytä ja särjetyt
akkunat ja Teemun murskattu viulu, ne asiat eivät ensinkään tuntoani
soimaa; mutta olentoni käy synkeäksi, muistellessani kotoa, josta olen
ollut pois enemmin kuin kolme viikkoa.--Mikko! onpa mieleni melkein kuin
miestappajan. Juttele minulle jotain hauskaa, Mikko Vilkastus, ja
ilauta ihmissydäntä.

MIKKO. Tahdotko kuulla jotain herra Munkhausista ja hänen matkoistansa?

ESKO. Jutteleppas!--Ei, elä mistään juttele, nyt en siedä kuulla mitään,
vaan mykistän itseni äänettömäksi murhepatsaaksi tienviereen tähän,
nukun ijäksi enkä tiedä ihmisten naurusta tämän hääretken
ylitse.--Tuhannen sarvipäätä, Mikko! Olisin nyt mäkimökkiläinen jossain
vuoren vinkalossa Amerikan maassa.

MIKKO. Sinnenpä pian tultais, jos minulla vaan vielä olisi jälellä
parooni Munkhausin noitalinko. Sen omistaja olin muutama vuosi sitten ja
tein sillä monta lystireisua; sillä tiesinpä käyttää sitä vielä paremmin
kuin Munkhausi, minä linkoilin itseäni mihin tahdoin.

ESKO. Nyt valehtelet, ja tällä valheellasi on, niinkuin sananlasku
sanoo, hyvin lyhykäiset jäljet.

MIKKO. Ei yhtään jälkiä. Läpi ilman menin vinkuen kuin nuoli.--Olisi se
nyt tässä vaan, niin pianpa seisoisimme molemmat Amerikan mantereella.
Minä linkoisin itseni sinne ensin, sinä kohta perässäni.

ESKO. Maltas, poika: kuinka pääsisin perässäs, koska sinulla olis linko?

MIKKO. Sinä tulisit sen perään minulta ja linkoisit itses sitten tästä
Amerikkaan.

ESKO. Jos näin sinä haastelet vakaasta mielestäs, niin Jumal' järkeäsi
varjelkoon, mies! Mutta enhän ihmettele, jos oliskin aatuksen voimas
hieman hämmentynyt, koska en ole itsekään kaukana siitä, ja molemmat
olemme samassa puristimessa. Sinun tulee tili tehdä rahoista, ja minun
kaikesta muusta, ja nyt on kysymys, kuinka rohkenemme lähestyä kotoa.

MIKKO. Ketä pelkää mies?

ESKO. Sinä tiedät, että on minulla karhu äitiksi, jonka kanssa ei ole hyvä
leikitä.

MIKKO. Jaa-ah, naaraskarhu kaksi penikkaa hännässä, sen kanssa ei ole
juuri hyvä leikitä.

ESKO. Tiedänpä hänen kanssaan harvan miehen vertoja vetävän, mutta
tiedänpä toki, että voittaisin hänen minä, mutta enpä tahdo häntä kohden
kättäni nostaa; sillä olla äiti, se on pyhä ja korkea asianhaara.

MIKKO. Hänpä, luulen, teidän huoneen pitää kurituksessa ja Herran
nuhteessa.

ESKO. Yhden asian sinulle salaisuutena ilmoittaa tahdon.--Äitilläni on
patukka, tuon pituinen terva-pamppu, jota meidän kaikkein, niin isän
kuin poikien, syystä pelätä tulee; sillä totta sanoen, niin saammepa
silloin tällöin--milloin yksi tahi kaksi milloin koko nummisuutarin
huone--tuntea tämän pampun pienempää päätä. Ja aavistanpa siitä nousevan
taasen aika pampputanssin, ehdittyäni kerran kotiini vaan. Selkätauluni,
siitä olen varma, saa tämän onnettoman hääretken maksaa.

MIKKO. Mutta vanhempasi, niinkuin järjelliset ihmiset, muistakoot asiain
ei aina käyvän toivon mukaan. Luoti ei satu aina pilkkuun.

ESKO. Haasteletpa oikein. Luoti ei satu aina pilkkuun. Mutta kuinka
selitämme tämän kauvallisen viipymisemme, koska olisimme tainneet
kääntyä takaisin kohta, nähtyämme millä kannalla asiamme seisoit, ja
olla kotona kolmantena tahi neljäntenä päivänä, luettu siitä asti, koska
läksimme häihin? Aatteles, nyt olemme viipyneet kolme viikkoa ja juuri
sinun tähtes, Mikko. Niinkuin ruoto-ukko olet sinä kulkenut sukulaisista
sukulaisiin ja krouvista krouviin, ja minä, näethän, en ole tahtonut
jättää puhemiestäni.

MIKKO. Esko, minä sairastuin tiellä ja sentähden viivyimme.

ESKO. Mutta rahat, mihin sanottaisiin niiden menneiksi?

MIKKO. Sööterskalle.

ESKO. Mutta mitä olisin tehnyt minä sairauteni aikana?

MIKKO. Istuit vuoteeni ääressä ja itkit etkä tahtonut jättää uskollista
puhemiestäs.

ESKO. Se vale ei auta meitä kauvas, ja toiseksi, tiedäthän lupaukseni
pyhän, etten koskaan valheen kengillä kuljeskele.--Totta puhukaamme ja
olkaamme sitten valmiit ottamaan vastaan mitä annetaan.

MIKKO. Ota sinä; minä en ole äitisi pampun alaa.

ESKO. Et siis aio tulla kanssani kotia?

MIKKO. En selkääni saamaan. Mutta jos tulen, niin totta täytyy puhua
minun myös. Nyt kysytään minulta asian laitaa, minä kerron kaikki,
ja, valitettavasti kyllä, täytyy mun lopettaa kertomukseni sinun
ilkivaltaisuuksillasi Karrissa, täytyypä mainita siitä nuriin
viskatusta pöydästä, särjetystä viulusta ja akkunoista.

ESKO. Sitä sinun ei tarvitse, vaan sano, että läksimme Karrista vähän
ennen kuin minä ruokapöydän nuriin viskasin.

MIKKO. Ole sitten olevanas äitis ja kysy minulta milloin jätimme Karrin.

ESKO. Mikko Vilkastus, koska läksit poikani, Eskon, kanssa Karrista?

MIKKO. Me läksimme vähän ennen kuin Esko ruokapöydän nuriin viskasi.

ESKO. Mikko, tässä ei ole pilkan paikka.--Sano, että läksimme sieltä
silloin, koska talonväki heinään meni.

MIKKO. »Elä opeta minua valehtelemaan».

ESKO. Valetta pistänyt olet tuhannet kerrat ennen tätä, ja tämä on
viaton sana, ei vahingoksi kellenkään.

MIKKO. Sinä et tiedä lupauksestani pyhästä, jonka tein pari sekuntia
sitten, ja se kuuluu: etten koskaan valheen kengillä kulje.

ESKO. Asiaani et pahentaa saa, sitä et tehdä saa, vaan yhdessä käymme
isäni huoneesen nyt ja koetamme kaikki parhaaksi kääntää.--Mutta varro
minua tässä hetken aikaa; minä, näetkös, menen poimimaan pussiini
riisiä, joita tiedän löytyvän tuossa metsässä muutama syltä tiestä.

MIKKO. Mitä riisillä sinä?

ESKO. Niitä vien äitilleni, joka kenties taitaa vähän leppyä siitä
asiasta.

MIKKO. Mitä tekee äitisi niillä?

ESKO. Tahdonpa sinulle vielä toisen asian salaisuutena ilmoittaa. Sinä
tiedät isälläni olevan tavan välillä vähän ryypiskellä, ja synnin himo
tahtoo joskus saada kovankin vallan, mutta silloin juottaa hänelle äiti
riisivettä kaljan seassa, joka siemaus pian saattaa ukon sänkyyn, ja hän
hikoilee kuin saunanlöylyssä, puhkaa ja oksentaa ja mullistelee
silmiänsä kuin härkä teuraspenkissä. Kuitenkin kestää tämä ainoastaan
muutaman tunnin ja hän on raitis taas, mutta, usko minua, sen tempun
perään, ei siedä hän nähdä viinaa moneen kuukauteen. Mutta tottumus
tekee, että hän tarvitsee yhä voimallisemman annoksen jota vanhemmaksi
hän tulee, ja muorilta menee riisiä päivä päivältä aina enemmän, ja
sentähden juuri, luulen minä, on pussillinen tätä ainetta hänelle hyvin
terve-tullut. Minä ehkä olen keksinyt oivallisen hyvityksen.--Varro
tässä hieman! (Menee).

MIKKO (Yksin). Varronko sinua, vai pistänkö itseni koreasti sivulle nyt
ja omaan kotooni tavoitan? Mutta taitaapa se toki näyttää niinkuin vähän
varkaan kujeelta.--Minä varron sinua, mutta koska sieltä tulet, niin
rakennan välillemme pienen riidan. Syytä löytään aina. Riidan rakennan
ja sitten jätän sinun omalle onnelles. Nummisuutarin mökkiin en kanssas
tule, en askeltakaan sua seuraa enään. (Kristo tulee). Hei, Kristo! Mihen
kulkee ties?

KRISTO. Kuokkimaan Eskon häitä; perässä tulee nuoria muitakin.

MIKKO. Tässä on puhemies!

KRISTO. Missä sulhainen?

MIKKO. Metsässä tuossa!

KRISTO. Entäs nuori-muori, se entinen Karrin Kreeta?

MIKKO. Miehensä sylissä!

KRISTO. Soo-oh! He ovat rakkaita, tulisia. Ja sinä pidät vahtia tässä,
varrot, kunnes nuori pari käy metsästä ulos?

MIKKO. Ei yhtään paria, yksinään ja pariton on Esko, niinkuin
suora-lesti.--Tuolla hän istuu ja noukkii pussiinsa riisiä hyvitteiksi
äitilleen, jonka vihaa hän pelkää kovin, viivyttyään niin kauvan
hääretkellänsä, tuomatta toki nuorta-muoria huoneesen.

KRISTO. No peijakas! Kuinka ovat asiat? Eikö saanut hän Kreetaansa?

MIKKO. Puusuutari hänen kieppasi, ja heidän häitään vietettiin paraikaa,
koska tulimme Karrille, minä ja Esko, eväspussi selässä. Mutta sepä
lystikästä, että käskettiin meitä häihin vielä ja me tottelimme
kernaasti käskyä ja annoimme kaikki maistua hyvin.

KRISTO (nauraa). Oivallista, kaikki oivallista! Mitä sitten, Mikko?

MIKKO. Tähän asti olemme nyt viipyneet kotomatkallamme, muuttaen yhdestä
lysti-paikasta toiseen, häärahoja liotellen, mutta nyt on kassa kaikki,
aina viimeiseen ropoon.

KRISTO. Ryyppäsikö Esko myös?

MIKKO. Ei pisaraakaan, mutta seurasi minua toki uskollisesti kaikkialle;
sillä pitipä hän häpeänä sulhaiselle jättää puhemiestänsä tielle. Tosin
närkästyi hän usein päälleni, ja motkotteli kuin punainen kukko, mutta
enpä huolinut siitä, vaan hummasin miten jaksoin; ja nämät kolme viikkoa
ovat menneet kuin säkissä.--Siinä, Kristo, on Nummisuutarin Eskon
hääretki.

KRISTO. Niinpä jo alusta vähän arvelin asian käyvän, kuultuani
morsius-talosta yhtä ja toista, ja sentähden olen nyt kaikin voimin
koettanut jouduttaa naimistani Jaanan kanssa. Suutarin keräjiin vein, ja
kaksi kertaa olemme jo kuulutetut minä ja tyttö, mutta nyt provastimme,
virkansa toimessa turhan tarkka, vaatii vielä Topiakselta naimalupausta,
pidätellen kolmatta kuulutustamme.--Nyt ovat tosin Eskon häätuumat
käyneet aivan toivoni mukaan, mutta kaikki taitaa äkisti muuttua vielä.
Nyt tulee poika takaisin asiaansa toimittamatta, ja äiti, muistellen
kuinka lähellä viiden sadan perintöä minä olen, taitaa vimmassansa
naittaa Eskon jonkun viheliäisimmän naasikan kanssa. Ja tämä tapahtuu
provastin vartoessa tytön naimalupaa Topiakselta, ja minä jään viimein
kuitenkin kaikesta paitsi. Olis nyt neidon isä tässä, mahtavin
naittajansa, niin kaikki kävis hyvin. Tulevana sunnuntaina kuulutettais
kolmas kerta, ja samana päivänä häämme vietettäisiin myös.

MIKKO. Minä ennustan sun voittavan!

KRISTO. Jos totta ennustat, niin oletpa häitteni paras vieras!--

MIKKO. Niin toivon, ja »niinkuin sinä toivot, niin sinulle tapahtuu»,
sanoo Esko, selittäin raamattua muistonsa mukaan, se komea sulhainen,
jota tänään kotiinsa varrotaan täydessä kunnian kemussa.--Katsos,
Kristo, kuinka sukkelasti soveltui: samana päivänä, jona meitä varrotaan
nuoren emännän kanssa, me tulemme myös, mutta niinkuin sissit liassa ja
nälkäisinä, ja mitä naisväkeen kuuluu, niin on Esko vielä yhtä viaton
kuin mentyänsä.

KRISTO. Kaikki hyvin! Nouseepa tästä hauskat vehkeet ehdittyämme
suutarille. Minä käyn kanssanne, Mikko, lisäksi mustan ämmän kiukuille!

MIKKO. Parempi vielä, jos lähet edellä Eskon kotiin, ja ilmoitat hääväen
lähestyvän; sanot heidän pysäyneiksi levähtämään Peltolan pihalle.

KRISTO. Niinpä teen ja saatan heille aina pidemmän nokan ja oikeat
ukulin silmät.--Kiirehtikäät jälessäni vaan! (Menee).

MIKKO (yksin). Minua vartoa saat; sillä enpä juuri vähällä hinnalla nyt
tahtoisi liketä sitä kuuluisaa suutarin Marttaa. Totuuden tunnustaen,
häntä pelkää enemmin kuin paholaista. Ja ken ei tee sitä?--Ny omaan
pesääni vaan, ja Eskon, riisipussi selässä, lähetän sekä minun että
itsensä puolesta sen mustan traakin kitaan.--Hän viipyy vielä.
(Huutaen). Esko!

ESKO (metsästä). Tulen paikalla!

MIKKO. Kuin sieltä tulet, niin juotanpa sun täyteen kuin kiiliäisen, ja
nähkööt sitten kotonasi, etten yksin ole juonut rahoja ylös, minä!--
(Esko tulee; pussinsa toinen haara on täytetty).

ESKO. Siellä oli hyvä riisin saanti!

MIKKO (tarjoo Eskolle viinapulloa). Tässä, mies! Itse ryyppäsin vasta!

ESKO. Mikä on tarkoitukses?

MIKKO. Että otat hyvän kulauksen pullostani!

ESKO. Minä?

MIKKO. Sama mies!

ESKO. Sinä tiedät, ettei vielä koskaan mitään karvasta ole huulilleni
tullut tähän päivään asti.

MIKKO. Tänä päivänä tulkoon!

ESKO. Minäkö ryyppäisin? Ei!--Usko minua, Mikko Vilkastus, minä tuskin
tiedän mille viina maistuu.

MIKKO. Maista nyt, niin tiedät! Otappas, poika, tuosta kirkkaasta
pullosta!

ESKO. Minä vihaan viinapulloa kaikesta sydämestäni, sielustani ja
mielestäni!

MIKKO. Se tulee siitä, ettes paremmin tunne sen sisällistä luontoa.

ESKO. Nakkisten vanha-setä, koska hän juomisen pois-kielsi, kiroili
viinaa kauheasti. Hän kutsui sen myrkyksi syvyyden kaivosta.

MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, kutsuu hän sen
hunajan-pisaraksi korkeuden kalliosta.

ESKO. Niin hän sitä kiroili. Ja viinapotellin nimitti hän
pirun-sarveksi.

MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, hän
autuuden-sarveksi sen nimittää.

ESKO. Nyt haastelet tyhmästi, Mikko! Viina ei tarvitse puolusmiestä.

MIKKO. Ei yhtään, niinkuin ei mikään hyvä ja rehellinen asia.

ESKO. Kirottu asia, se viinan asia! Sanotaan erään lääkärin keksineeksi
konstin, polttaa viinaa. Olis se lääkäri tässä, miehen hirttäisin kohta!

MIKKO. Ja minä kohta edestänsä hirteen menisin; kuin vaan on päässäni
silloin pieni viinan huimaus, joka uskallusta antaa, vaikka kohtais
meitä suurin vaara; rallaten me käymme päälle vaan väkirynnäköllä.
Sinäpä nyt tuommoisen rohkeuden tarvitset tullessasi hirmuisen äitis
kasvoin eteen; sentähden juo!

ESKO. Olisko siitä apua?

MIKKO. Täysi apu.--Juo!

ESKO. En juo!

MIKKO. Sitten eroomme, enkä seuraa sinua kauvemmas. Jää hyvästi!
(Aikoo mennä).

ESKO. Seis, mies, seis! Ilman seuraas kotia!

MIKKO. Tahdotko juoda?

ESKO. Tuo tänne pullos! Olkoon se niin viimeinen, kuin on se ensimäinen
kerta. (Juo).

MIKKO (itseks.) Hyvä!

ESKO. Näitkös, että join?

MIKKO. Vielä muutama nielaus, koska on tämä ensimäinen ja viimeinen
kerta! (Esko juo. Itsekseen). Kas niin! Nyt pieni riita ja sitten ero.

ESKO. Enkös juonut?

MIKKO. Sen teit, ja olipa se kovin tarpeellista, nytpä otat vastaan
äitiltäsi löylytyksen, niinkuin mies; sillä selkääs saat, että roikaa,
ole vissi siitä!

ESKO. Mikko Vilkastus ei olekkaan tietäjä.

MIKKO. Eipä tarvitse olla tietäjä, ennustaissa sinulle tänäpänä aika
saunan. Mutta ei hätää, nyt on värkkiä päässäs; anna tulla vaan, kaikki
käy sievästi kuin öljy Libanoonissa.

ESKO. Sinä uskot siis, että täytyy minun välttämättömästi saada
selkääni tänä-ehtoona, sinä uskot sen?

MIKKO. Uskon ja luotan!

ESKO. Ja iloitset ja riemuitset?

MIKKO. Iloitsisko puhemies, koska sulhainen selkäänsä saa?

ESKO. Miksi puhut sitten näin?

MIKKO. Syvästä sydämeni katkeruudesta lörpöttelen; sillä asia on ikävä.

ESKO. Vain niin. Minä saan selkääni! Entäs sinä?

MIKKO. Täytyy katsella päälle vaan, ei auta!

ESKO. Vain niin! Mutta kuka meistä kahdesta on oikein syypää, minä vai
sinä?

MIKKO. En tiedä; sillä viaton olen minä.

ESKO. Viaton? Sinunpa syysi tähän pitkälliseen kotimatkaamme. Talosta
taloon olet kulkenut kuin mustalainen ja minä hännässä.

MIKKO. Mustalainen! Sinä koira; aatteles kuinka monet kerrat ja kuinka
hävyttömästi olet minua haukkunut tällä matkalla. Käypä se viimein
sydämelle. Kirkas tuli ja leimaus!

ESKO. Taidatko sanoa omantuntos nimessä, ettes ole syypää tähän
surkeuteen, jossa nyt oljentelemme?

MIKKO. Syypää! Minä yksin?

ESKO. Olethan menettänyt kaikki rahatkin!

MIKKO. Enin osa rahoista meni keskivarissa, jossa söimme päivällistä,
niinkuin suuret herrat, ja joimme putelin oltta päälle. Semmoinen atria,
sen tiedätkin, maksoi plootuja.--Mutta kenen oli syy, että jouduimme
keskivariin? Eikö sinun?

ESKO. Enpä tarkoittanut muuta kuin saada piirretyksi puumerkkini
lupauskirjaan, jonka täytyy siellä löytyä; mutta tehtyäni tämän, miksi
emme jatkaneet kohta taasen tietämme morsius-taloa kohden?

MIKKO. Kaikki tämä ei kuulu tänne; kysymys on, kenen oli syy, että
poikkesimme keskivariin?

ESKO. Kas kas, mikä ääni nyt on kellossa!

MIKKO. Kellossa! Onko ääneni kellon ääni, sinä juonikas ja takaviisas
suutarin poika, onko ääneni kellon ääni?

ESKO. Ääni on lahja Herralta, liioinkin laulun-ääni.--Mutta ymmärrä
vertaukseni oikein; sillä haastelenpa usein esikuvien ja tunnusmerkkien
kautta. Niinpä tahdoin nytkin lausua miten vaihtelee täällä ihmisten
mieli, niinkuin metsässä kuullaan sekä koleita että kileitä
karjan-kelloja.

MIKKO. Sinä tyhmä pässi, kuuleppas tätä kelloa!

(Lyö Eskoa korvalle ja juoksee pois. Esko rientää perässä.--Kraatari
Antres tulee klanetti kainalossa).

ANTRES (yksin). Tässä siis pitää minun vartoa hääväkeä, ja, koska
tulevat viimein, seurata heitä suutarin huoneesen; niin on ukon tahto.
Mutta pitääkö minun seisoman tässä vaikka puoleen yöhön asti, pilli
kourassa vartoen heitä?--Vaiti! Tuossa ovat; sulhainen kuitenkin.
Tahdonpa antaa hänelle pienen kunnia-töräyksen. (Esko tulee, Antres
puhaltaa hänelle pari jaksoa).

ESKO. Oletko nähnyt Mikko Vilkastusta?

ANTRES. Puhemiestänne? Eikö ole hän seurassanne?

ESKO. Hän jätti minun kuin susi poikansa, ja antoi minulle vielä
korvapuustin lähteissä.

ANTRES. Miksi erositte vihassa?

ESKO. Hän on lyhy-nokkanen mies, eikä salli syntejänsä soimata.--
Korvalleni sain häneltä. Hyvä!--Olisin ehtinyt hänen kiinni, niin
kasvujen kanssa olisin maksanut kaikki. Mutta vaaran tullessa on hän
aina nopea-jalkainen. Ei kanna hän turhaan nimeä: Vilkastus.

ANTRES. Uuspeili, koko mies!--Minä kutsuttiin häihinne puhaltajaksi, ja
käskyn mukaan kävin vartomaan teitä tähän. Nyt tapaan sinun, mutta en
morsiantas.

ESKO. Ei yhtään morsianta. Hän jätti minun jo ennen vihkimistä ja otti
itsellensä toisen. Ilkeä petos, tunnoton petos! Mutta asiasta nousee
tuima prosessi.

ANTRES. Kenen otti hän?

ESKO. Puusuutarin; olimmehan häissänsä.

ANTRES. Minä surkuttelen tappioos, joka on suuri sydämesi puolesta.

ESKO. Sanomaton!--Se peevelin Mikko, kuin piti pääsemän kynsistäni!
Minä olisin pannut hänen noin, noin! (Hän tulee päihinsä).

ANTRES. Suuri uuspeili!--Mitä siitä vaikkei tyttö ollut rikkaampia?
Veisussa laulamme: »kuin meil' vaan on rakkaut', kyl' Jumalal' on
rikkaut'». Niin se on. Uskotko sinä myös sen?

ESKO. Niin se kaiketi olla mahtaa.--Mikon käsken keräjiin myös. Ehkä
näit puitten välistä sinä hänen lyövän minua korvalle?

ANTRES. En nähnyt!

ESKO. Sano järkähtämätön totuus!

ANTRES. En minä nähnyt, en minä nähnyt!

ESKO. Aatteles, jos täytyy sun panna kaksi sormea kirjan päälle!

ANTRES. En nähnyt sittenkään.--Elä Herran tähden minua saata keräjiin;
lakitupaa kamoon niinkuin helvettiä.

ESKO. Asiaa tahdon tuumailla.--Mutta minä ehkä kuolen nyt!

ANTRES. Jumal' varjel' meitä! Miksi niin?

ESKO. Tuntuuhan kuin ruumiini ja sieluni sulaisivat yhteen ilman kanssa.

ANTRES. Oletpa vielä koossa!

ESKO. Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon
korkeukiin ylös.

ANTRES. Tanterella seisot vielä niinkuin minäkin, syntinen ihminen.

ESKO. Ääntäsi en oikein kuule tänne ylös. Mitä sanoit?

ANTRES. Sinä tanterella seisot.

ESKO. Mutta henkeni taivaan navalla pyörii.

ANTRES. Sinä teet minun kovin murheelliseksi!

ESKO. Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kupperkeikkaa ja sinä,
kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin
tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan
saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa.

ANTRES. Olethan ryypännyt, mies?

ESKO. Olenhan senkin tehnyt. Kaksi oivaa kulausta otin äsken juuri Mikon
taskumatista.--Mutta nyt on aika tullut, ja kerran meidän kaikkein
kuolla pitää; usko minua!

ANTRES. Esko, oletko koskaan ennen ollut humalassa?--

ESKO. Totta sanoen, en koskaan!

ANTRES. Nyt olet, naapurini!

ESKO. Olisko tämä humalaa?

ANTRES. Samaa sorttia, ole varma siitä!

ESKO. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko
mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta. Peijakas!
taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle
istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkasen
ytimeen. Elämä on iloleikki! Antres, mitä olemme me, mitä olentoja
täällä, että jumala meistä huolen pitää?--Hih! Tässä on aika poika
Kokkolasta. Eikös niin? Mitä sanot, kraatari?

ANTRES. En juuri mitään sano.

ESKO. Onko kraatari parempi mies kuin suutari?

ANTRES. Molemmat tarpeelliset tässä mailmassa!

ESKO. Sinulla on tapa moittia suutaria ja panna kraatarin pykälän
ylemmäs, mutta katsos, jos ei olis saappaita; niin eipä taitais olla
jalkojakaan. Siinä sinulle yksi piikkaus niin hyvä kuin kaksi.

ANTRES. Tahdotpa välillemme suukopua ja riitaa. Niin, niin, kyllä
ymmärrän; mutta minä en puhu mitään.

ESKO. Ei yhtään riitaa; sillä nyt on ilon päivä. (Saarnaavalla äänellä):

»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»

Olinpa kovin lapsikas peljätessä mennäkseni kotiin, niinkuin tarvitsisi
minun se tehdä. Koto jääköön hiiteen! Mailma on avara ja leipää löytyy
joka haaralla.

ANTRES. Käy koreasti kotiis vaan, Esko, se on sulta paras!

ESKO. Ei tuumaakaan enään kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja
vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka
pappilan mamsselli näki unissansa.--Vie sinä heille terveiseni, kiitä
heitä puolestani ylöskasvatuksen edestä, sano, että siunasin heitä
mennessäni ja olin iloinen kuin oinas. (Ylpeästi ja keikuttaen päätänsä).

»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»

Hih, vaan! Karrin hyllyssä oli kymmenen ruoka-luskaa, minä luin
ne.--Antres, ollaanpas oikein iloisia!--Katsos, kuinka nopea minä olen
juoksemaan. (Juoksee kiivaasti pois).

ANTRES (yksin). Rupeanpa häntä pelkäämän. Kovin irstasluontoinen mies,
ja vahva, hirmuisen vahva. (Esko tulee juosten takaisin ilman hattua ja
toista kenkää).

ESKO. Herran Kiesus, Antres, juostaankos päämme mäntyyn?

ANTRES. Kuinka on laitas? Olethan ilman hattua ja toista kenkää!

ESKO. Olkoon niin!

ANTRES. Ne etsimme ylös.

ESKO. Ei, kraatari, metsä saantinsa pitäköön! Huolisinko yhdestä hatusta
ja kengästä? Peeveli! jos oikein vihastun, niin kaikki nutut päältäni
heitän ja myyn itseni Ryssälle. Sataan plootuun!

ANTRES. Ole siivosti, ystäväni, ja haastele niinkuin järjellisen tulee.
--Minä menen ja etsin ylös hattus.