ESKO. »Yks tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja
takaa». Ymmärrätkös yskää?

JAAKKO. Tämän lauseen olen kuullut, mutta siinä sanotaan hän vaan
suutariksi, joka nahkansa poltti.

ESKO. Hän poltti sekä maha- että selkänahkansa.

JAAKKO. Nahkasuutari.

ESKO. Puusuutari. Elä kopeile, mies! Tiedätkös, kuka tässä on laillinen
sulhanen?

JAAKKO. Sen mahdan minä parhain tietää.

ESKO. Tiedätkös, minkätähden minä olen tässä?

JAAKKO. Sen mahdat sinä parhain tietää.

ESKO. Teethän minun aina hullummaksi. Mutta elä huuda vielä: hoi, koska
oja on edessäsi, syvä suvanto on edessäs, ja katso, ettes joudu pahoihin
puliin, ennenkuin pääset sen ylitse.

MIKKO. Esko, kuule minua!

ESKO. Nyt en kuule sinua enkä paljon koskaan enään. Rupeanpa vähitellen
havaitsemaan, minä miehenä sinä käyt.--Minä pelkään, ettei Teemu
painissa kampannutkaan; olisinhan tuntenut sen itse. Mutta sinä olet
kettu, oikein aika kettu, ja sinulla on reisukassani hallussa; no no,
tuleepa siitä tilinteon päivä, tilinteon päivä tulee.

MIKKO. Mutta tässä on minulla ensin toinen asia suoritettavana.
(Kääntyen Jaakon puoleen). Jaa, arvaappas minkätähden minä olen tässä.

JAAKKO. Sitä ei tarvitse arvata, koska tunnen asian omasta
kertomuksestas. Olethan käynyt tänne tietäjätä kohden, saadaksesi
tietoja kreivin varkaasta ja voittaaksesi seitsemän sataa riksiä.

ESKO. Minä annan palttua kreiville ja hänen varkaallensa. Siitä syystä
en ole tässä, vaan asia on toinen ja ankarampi.

JAAKKO. Sinä olet siis valehtelija.

ESKO. Elä ylvästele, mies! Minä en ole valehtelija, mutta sinä olet
ryöväri. Morsiamen, melkein kihlatun morsiamen olet sinä ryövännyt
minulta, Kreetan ryöväsit minulta.

JAAKKO. Hän itse todistakoon, jos olen hänen ryövännyt.

ESKO. Hän taitaa valehdella niinkuin sinäkin.

JAAKKO. Jos hän valehtelee, niin miellyttipä häntä tämä ryöväys.

ESKO. Kas niin, nyt puhut itses kiikkiin koreasti. Kuules, Mikko
Vilkastus; sillä iskenpä kiinni joka koukkuun ja solmuun, jotka ovat
mulle tarjona tässä asiassa.--Sanoppas, missä asuu tämän kylän
lautamies!

JAAKKO. Tässä ei tarvita lautamiestä.

ESKO. Minä tarvitsen häntä.--Sanoppas koreasti, missä lautamies asuu!
Sillä näetpäs, poikani, tästä nousee keräjän juoksut; kruunun
rautakouran huudan minä avukseni, ja luulenpa, ettes juuri naureskele,
koska kontillaan edessäni ryömit lakituvan laattialla, rukoillen
rikostasi anteeksi minulta. Juuri niin sinua opetan, tansmestari!--Ettes
vähän häpee narrata itsellesi toisen kunniallista morsianta, sinä,
sonnivaska, puuhevoinen, tervattu kuusen juurikko! Vai sinä tässä minua
leukaani pyhkeilemään panisit, sonnivaska!

JAAKKO. Minäkö sonnivaska?

ESKO. Sonnivaska, sonnivaska, iso-sonni, sarveton, nuijapää Laukki,
valmis marsimaan Anianpellon markkinoille.--Mitä sanot siihen?

JAAKKO. Sinä etsit riitaa, minä taasen tahdon aina sitä kartella, ja
lapsikaspa olisin, jos huolisin sanoista tuommoisen miehen kuin sinä.

ESKO. Minkämoisen miehen? Sanoppas!

JAAKKO. Tuommoisen mettäksen pojan.

ESKO. Kuules taas, Mikko! Hän sanoi minun mettäksen pojaksi.

MIKKO. Sano sinä häntä vuorostasi taasen sonnivaskaksi.

ESKO (katsellen Mikkoa epäillen. Jaakolle). Enpä pidä lukua, miksi minun
kutsut. Minä olen mies, joka pysyn virassani, jonka kerran olen oppinut.
Ei tarvitse minun, työn puutteen tähden, ruveta pyllyilemään soissa ja
maissa, niinkuin erään toisen, jonka hyvin tunnen. Ja tässä taidamme
muistutella sananlaskua: viisi virkaa, kuusi nälkää.--Niin sanotaan.
Mutta asia on tämä: kukin seurakunta pitäköön kerjäläisistänsä murheen,
päästämättä heitä toisen pitäjän hartioille. Se on oikeus ja kohtuus;
sillä kerjäläinen on ruismato, jota ei löytyisi, jos vaan jokainen, joka
ottaa itsellensä ämmän ja laittelee lapsinulikkoja tähän mailmaan,
pitäisi virastansa vaarin eikä hyppelisi sinne ja tänne, niinkuin ketun
edessä nuori rengassilmäinen jänis. Hän tekee koukun oikealle, hän tekee
koukun vasemmalle, mutta kettu, keveä kuin pellavatutti ja täynnä
sukkeluutta, juoksee suoraan uhriansa kohden; molemmat katoovat he pian
silmistäsi, mutta äkisti kuulet pienen parauksen: jäniksen poika on
nypistetty.--Niin käy. Ja kettu on jänikselle sama kuin meille nälkä,
joka niin monta ihmisen lasta on saavuttanut ja viimein surmannut.
Mutta niinpä käy täällä sille, joka kevytmielisesti sinne ja tänne
tanssiilemaan rupeaa tässä murheen laaksossa.--Sentähden ei luovu
virastansa tämä mies, vaan naskali ja pikilanka kourassa hän viimein
kuoleekin lestinsä niskaan.

JAAKKO. Tapahtukoon hänelle niin, ja kuoltuansa tulkoon lesti vielä
arkkuunsakin.

ESKO. Ei sen arkuunsa sentähden tarvitse tulla. Katsos kiukkua, joka
sisälläsi kiehuu. Teethän minun kaistapääksi paljaan vihan vimman
kautta, joka povessani kihisee ja polttaa, puhkaisethan silmät päästäni
näillä pistopuheillasi, sinä vintiö, sinä hunsvotti. Mitä sinusta
sanoisin? Sinä... Tees minulle yksi pari puukenkiä!

JAAKKO. Miksi en, koska vaan hääni olen viettänyt.

ESKO. Jaa, tee minulle yksi pari puukenkiä, puusuutari. Minä maksan
enemmän kuin tahdotkaan.

JAAKKO. Tavallinen hinta, ei enemmän.

ESKO. Enemmän kuin tahdotkaan, kaksinkertaisesti maksan sinun, lurjus,
sarvijaakko.--Taivaan ukko, varjele minua! Hulluksihan tekee miehen tämä
päivä. (Puristaen nyrkkiä Jaakon edessä). Jaakko!

JAAKKO. Mitä tahdot?

ESKO Jaakko!

JAAKKO. Sinä riehut turhaan!

ESKO. Jaakko! Ukko varjelkoon meitä!

JAAKKO. Ole puristelematta nyrkkiäsi nokkani edessä. Mies! näköni
synkenee, nyt ole siivosti!

ESKO. Levittele vaan sieraimias; minä en pelkää sinua; nouskoon tästä
huimaava tappelus; minä en ensinkään pelkää sinua, sinä konna, tuhat
kertaa konna. (Karri, myös hiasillaan, tulee oikealta).

KARRI. Luulenpa poikain vähän kiivastuneiksi.--Jaakko, mikä vaivaa sua?
Seisothan kalveana kuin kyöpeli tuossa.

ESKO. Karri kulta, minua hierotaan tänään tulisissa tauloissa. Kirottu
olkoon tämä päivä! olenhan saanut selkääni, saanut oikein Porvoon
mitalla. Teemu ja hänen isänsä, juureva ukko, he minua peittosivat kuin
matoa.

KARRI. Oma syys, poikani. Miksi et totellut minua?

ESKO. Ollaanpa viisaita maalla vahingon kohdatessa merellä. Mutta
olisinpa tainnut niellä kaiken tämän ilman erästä toista asiaa, joka
tekee, etten vääjää ketään, vaan harjastaa minua vihan rohkeudella
aina päälaelta häntäluuhun asti.

KARRI. Mikä asia on tämä?

ESKO. Suoraan sanottu: petoskauppaa minua kohtaan tässä hierottu on, ja
morsiameni narrattu pois. Kreeta oli morsiameni, mutta tuo tuossa hänen
veivasi minulta.

KARRI. Sinä olet erehtynyt. Kaikki olikin vaan leikintekoa Kreetalta.

ESKO. Ja teiltä myös isäni kanssa Puol'matkan krouvissa, jossa
harjakannuja tyhjensitte, kättä ravistaen kaupan vahvitteeksi, mutta
kaikki tämä oli vaan leikintekoa?

KARRI. Sulaa leikkiä viinalasin ääressä, ja siksihän luulin isäskin
asian ymmärtävän.

ESKO. Mies vakaa hän on niinkuin poikansakin eikä turhaa leikkiä kärsi
enemmän kuin minäkään, ja ettemme olekkaan edessänne leikkikaluja, sen
tahdon teille näyttää!--Minä käsken teidän keräjiin, Karri, minä käsken
sinun keräjiin, Jaakko, ja samoin vaimosi Kreetan myös, ja tulkoot
yhteen iloon vielä Teemu ja isänsä, juureva ukko, jotka minua niin
hävyttömästi rusikoitsit. Kaikki summassa vaan, ja kamala prosessi siitä
nousee, oikein himphamppu syntyy siitä, josta ette vapaiksi käy, vaikka
multahirretkin menettäisitte. Jaa, nyt olette apajassa ja suola vartoo
teitä; sillä asia on vaikea, kovin vaikea. Jouduttepa piukkaan, hyvät
ystävät!

KARRI. Puheestasi kuuluu, ettes tunne vielä lakia ja sääntöjä.

ESKO. Tarpeeksi ne tunnen. Kylläpä opetan teidät, te ... Mikä tämän
kylän nimi taasen on?

KARRI. Tämä on Hätylän kylä!

ESKO. Jaa-ah, kyllä minä teidät opetan, te Hätylän koiran-penikat!

KARRI. Jos tunnet lait, niin mahdat myöskin tietää, mikä rangaistus on
sille määrätty, joka naapurinsa juhlan, niinkuin häät, ristiäiset tahi
peijaiset, hämmentää tahtoo. Minä olen rauhallinen mies ja juuri
sentähden lain arvossa pidän, ja tiedänpä sen voimaan vedota, jos joku
mun oikeuttani häiritä mielii.--Minä en sano enemmän, vaan varoitan
sinua rakentamasta tässä mitään närkästystä.--Tule, Jaakko! (Karri ja
Jaakko menevät).

ESKO. Mutta minä sanon niinkuin Koiranojan Matti, miesmurhan tehtyänsä:
me emme kuule lain uhkaavaa ääntä, koska sappemme paisuu ja koston
hunajakaste mielessämme palaa. Niin se on, ja se on se synnin sitkeä
juuri, joka istuu meissä, sen tunnustan, mutta en voi sitä auttaa enkä
kovin lukuakaan pidä; sillä eihän ole minun syyni, että Aatami lankesi.
--Kostaa tahdon tämän petoskaupan, tahdon tehdä tässä jonkun tuntuvan
päätösmerkin, oikein rossauksen, joka vähän keventäisi sydäntäni.--Mutta
tahdonpa vielä haastella morsiamen kanssa. (Lähenee sivu-ovea oikealle.)

MIKKO. Yksi sana, Esko!

ESKO. Ei yhtään sanaa, Mikko! Korppioonit tänään rikerakkoot.--Aatteles,
mikä päivä, mikä historia tämä! Vietänhän omia häitäni, mutta en
olekkaan sulhainen niissä häissä, morsiameni on kaunis, kaunis kuin
kukkainen niitulla, mutta kuitenkaan ei ole hän minun morsiameni;
puusuutarin oma hän on. Katsos, Mikko, se aatus taitaa polttaa.--Mutta
tahdonpa jutella kanssaan muutaman sanan. (Menee sivu-ovelle). Onko
morsian täällä? Tulkaas vähän tupaan tänne; minulla on teille jotain
sanottavaa. (Kreeta tulee). Tunnetkos minua?

KREETA. Olettehan Esko?

ESKO. Esko, Nummisuutarin poika, kunniallinen mies, vaan ei kenenkään
pilkka, vaikka yksi ja toinen tahtoisi häntä pilkkana pitää, mutta se ei
käy kontoon!

KREETA. Mikä on tarkoitus tällä puheellanne?

ESKO. Vaimo, sinä olet minun pettänyt ja täyttänyt poveni kyykärmeillä,
sisiliskoilla ja sammakoilla, kaikenlaisilla elävillä, jotka maassa
matelevat tahi loiskivat. Sinä kukoistavan peltoni ohdake-maaksi
muuttanut olet, vehnävellini tamppu-puuroksi tehnyt, ja koko mailman
edessä tähtesi nyt hävetä saan.--Mutta rikosta seuraa rangaistus, ja
omatuntos sinun rangaiskoon! Ei öitten lepoa sen rautanuija sinulle
suoman pidä. Ja minäpä olen se painajainen, se pikimusta perkele, joka
sinua öisillä likistelen ja nuijiilen, ei, naputtelen, naputtelen, noin
hiljaksiin kenenkään tietämättä. Jaa, piikaseni, tämä petoskauppa sinua
vielä hampaattomana, keukkaleukana ämmänäkin nakerteleman pitää. Sanani
muista.

KREETA. Minulla ei mitään tekemistä kanssanne, te hävytön mies!' (Menee
oikealle).

ESKO. Hävytön mies! Hän, joka oikeutta myöten pitäisi morsiameni oleman,
haukkuu minua nyt suut ja silmät täyteen. (Viskasee nuriin ruoka-pöydän).

MIKKO. Esko! Oletko mieletön? (Kreeta ja yksi naisista tulevat
oikealta).

NAINEN. Herra varjele! Tuollahan makaa nyt kaikki; siellä herneruoka ja
lihanpalat.

KREETA. Juokse kiireesti niitulle ja käske miehiä ylös! (Nainen menee).
Hänen pitää saaman kyytinsä!

ESKO. Teemun viulu! (Ottaa viulun ja lyö sen murskaksi seinään).

MIKKO. Malta mielesi, Esko! haethan onnettomuuttas.

ESKO. Akkunat säpäleiksi myös! (Ottaa laattialta rahin, jolla hän särkee
akkunan lasit). Kas noin, noin!

KREETA. Rientäkäät apuun, pian! Hän kukistaa koko huoneemme!

ESKO. Ja toinen akkuna sitten. (Särkee myös toisen akkunan).

MIKKO. Nyt saakeli sun perii kuitenkin. Katsos! Liikkeillä on koko
miesliuta! Tänne, näetkös, juoksevat kaikin voimin.--Sinä olet myyty!
(Esko panee kiireesti hatun päähänsä ja haarapussin olallensa).

ESKO. Tule peräs, Mikko! Minä menen nyt! (Juoksee pois, ja kohta
nähdään miehiä hiasillaan hyppäävän perässä ohitse pirtin oven,
huutaen ja menoten).




KOLMAS NÄYTÖS.


(Katu Hämeenlinnassa. Iivari pohmeloissa, istuu eräällä porttikivellä).

IIVARI. Mikä päivä lienee tänään? Luulen, maanantai, ja huomenna on Esko
vaimonensa kotona häistä, ja täältäpä pöhnää tuliais-kestiksi varrotaan,
mutta hukkaan. Kaikki on juotu, niin nauriskuorman hinta kuin sekä kodon
että kylän säntirahat, ei äyriä jälellä löydy. Tyhjä on kukkaro, mutta
täynnä on pää täynnä myrkkyä ja kirousta!--Nyt perkele on irti ja
helvetin porstuassa seison minä ja rautahaaruin kilinän kuulen sieltä
kuumasta tuvasta. Uh! Tämä ompi ilkeätä! Sentähden kaik' katseleminen ja
aatus pois, ja tahdonpa elää sen hyönteisen eloa, joka, tuskin syntynyt,
poikia tekee ja kuolee, huolimatta, kuinka on talossa toimi. Maata
silmäni katselkoon, katselkoon se tuota sannan-jyvää tuossa tuon toisen
sannanjyvän vieressä!--Ken tulee? Hyvä enoni, Sakeri, juomatoverini
tällä onnettomalla retkellä. Hän on paljon syypää siihen, että näin on
nyt miehen laita. (Sakeri' tulee).

SAKERI. Kuinka jaksat poika ja mitä arvelet tässä?

IIVARI. Arvelenpa selvän miehen elon tässä mailmassa parhaaksi! Nyt
koittaa mulle taase raittiuden päivä, mutta kauhistunpa nähdäkseni
kaiken viheliäisyyteni tämän päivän täydessä valossa. Peijakas! Olis
raittiuden liitto tässä, niin kohta pyhän lupauksen tekisin ja uutta
uskallusta saisin, pukea taasen päälleni ihmishaamun!

SAKERI. Olin minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa
sisään apskeetin.

IIVARI. Olittepa kerran polisikin, mutta panitte myös sisään apskeetin!

SAKERI. Teinpä pienen, ihan viattoman sommauksen ja sen melkein ehdolla,
koska ei miellyttänyt minua polisin virka.

IIVARI. Minä tiedän asian.

SAKERI. Sanoppas, mitä tiedät!

IIVARI. Te vaan vähän ryypiskelitte luvattomasti pois otettua viinaa sen
miehen kanssa, joka viinan luvattomasti ottanut oli, ja jota junkkaria
juuri teidän oli määrä kiinnisaattaa.

SAKERI. Niinpä tapahtui leppyisän sydämeni tähden! Taisinko kiristää
kruunun hanskoilla häntä, joka mulle ystävällisesti ryypin tarjoi?

IIVARI. Ei kernaasti se, joka niin paljon ryypistä pitää!

SAKERI. En tehnyt sitä itse ryypin tähden, vaan sen ystävyyden, sen
hyväntahdon tähden, jota hänen tarjomuksensa osoitti.

IIVARI. Yhden ryypin ainoastaan saitte?

SAKERI. Sainpa, että olin aika tellukassa, sain vielä täytetyn matin
taskuunikin!

IIVARI. Mitä on se, että luvattomasti jotain pois-otetaan?

SAKERI. Varastamista!

IIVARI. Mikä on hän, joka jotain luvattomasti pois-ottaa?

SAKERI. Varas.

IIVARI. Mikä on hän, joka varkaan kanssa yhtä pitää?

SAKERI. Varas! Mutta tässä on perin toinen laita.

IIVARI. Yleinen totuus on tämä: joka varkaan kanssa yhtä pitää, hän on
varas! Mutta teidän asianne, niinkuin sanoitte, on perin toista laatua;
niinmuodoin näin: te varkaan kanssa yhtä piditte, sentähden ette ole
varas!

SAKERI. Sinä nokkaviisas nallikka, tiedä, että olen enos, että lepää
kiireelläni enemmän kuin viisikymmentä talvea, ja sinä tahdot toki
tutkistella minua, tahdot minua varkaaksi soimata. Mikä hävyttömyys!

IIVARI. Eno! Olemmehan olleet tähän asti oikein hyvät ystävät, ja
yhdessä juoneet kaikki rahani, ja yhdessä, kuin porsaat pahnoissa,
kieriskelleet ylisniskoin krouvin nurkissa. Pitäiskö siis nyt meistä
tuleman vihan veljet jonkun sopimattoman sanan kautta, pikaisuudessa
sanottu?

SAKERI. Sinä olet suuri kanalja; mutta minä en koskaan rakenna
eripuraisuutta.--Ystävät siis vielä eteenpäin!--Sano minulle vakaasti:
käskikö isäs minua Eskon tuliais-pitoihin?

IIVARI. Sen teki hän, mutta äiti kielsi.

SAKERI. Hyvä! Minä tulen kanssas, ja vietämmepä iloista tuliais-juhlaa
maakyläisessä majassanne siellä nummella!

IIVARI. Mutta jos äiti ajaa teidän maantielle?

SAKERI. Ole sinä surematta siitä! Me olemme veli ja sisar, ja vaikka
riitelemmekin, vaikka tappelisimme kuin koira ja kissa, niin olemme
kuitenkin veli ja sisar!--Minä tulen kanssas. Nyt riennämme matkalle
vaan. Missä on hevoises?

IIVARI. Porvari Nyylunnin kartanolla seisoo se luukasa, ruskea nahka
päällä.

SAKERI. Se seisoo kuitenkin vielä!

IIVARI. Seisoo ja liikahtaakin välillä, josta nähdään, että kurja elää.
Peijakas! sydäntä nipistelee, katsella eläintä korvat lotkassa ja
roikkuvalla alihuulellaan, jota ei ketun kauvan vartoa tarvitse.

SAKERI. Minä annan sille uutta vireyttä; heiniä ja kauroja sen saaman
pitää!

IIVARI. Onko teillä rahaa?

SAKERI. Vähän taisin itselleni toimittaa tuhansilla vaiheilla ja
koukuilla.

IIVARI. Sitten teemme ne tärkeimmät ostokset!

SAKERI. Ei yhtään varaa ostoksiin, ei yhtään! Näillä rahoilla saamme
vaan kaasia hevoiselle ja tuopin viinaa tiellä, jonka ostamme
Puol'matkan krouvissa.

IIVARI. Kaikki hyvin, mutta minun ei kotiin lähtemistä!

SAKERI. Miksi haastelet lapsikkaita? Vikkelä mies itsensä suorittaa
vaikeammastakin tempusta kuin tämä.

IIVARI. Mahdotonta tästä kiikistä päästä! Kuorman hinta on juotu, juotu
on säntirahat, ja tässä toimessa olette te olleet minulle hyvin avulias!

SAKERI. Ja olenpa avulias vieläkin sua päästämään tästä pulasta!

IIVARI. Taidatteko saattaa minulle kymmenen riksiä?

SAKERI. En äyriäkään, siinä keinossa olen perin voimaton!

IIVARI. Ja ainoastaan tämä keino minun pelastaa taitaa!

SAKERI. Yksi toinen on jälellä vielä.--Kuule minua! Kotimatkalla ryöstit
meidät ryövärit perin pohjin ja löit meitä pahoin, että täytyi meidän
viipyä jonkun päivän jossain metsätorpassa ja parannella haavojamme, ja
niitä lahjoja on, Jumalalle kiitos, molemmilla meillä tarpeeksi sekä
päässä että kasvoilla.

IIVARI. Sanokaat: viinalle kiitos!

SAKERI. Mutta mitä meinaat tuumastani?

IIVARI. Epäilenpä, että uskovat tämän historian.

SAKERI. Muuta eivät taida, kuin ohjat vielä leikkaamme poikki, ja
teemme veitsellä Ruskon reiteen pienen viilloksen, jonka sai hän
kärhämässä, koska tappelimme ryövärten kanssa. Kaikki tämä tekee asian
hyvin uskottavaksi, ja omat ruvettuneet arpemme lyövät viimein naulaa
kantaan, ole varma siitä!--Se on sanottu, ja hyvin kaikki onnistuu.
Vakaalla mielellä lähemme nyt matkaan kotoas kohden!

IIVARI. Olkoon menneeksi! Juoneen suostun, onnistukoon tahi ei. Hiiteen
menköön kaikki!--Eno, kuinka saisimme korttelin viinaa?

SAKERI. Ei enään pisaraakaan, ennen Puol'matkan krouvia!

IIVARI. Riennetäänpä sitte. Huikeasti, Eno! Mitä huolin minä!

SAKERI. Me lähemme, mutta muista, että käytät itses siivosti tiellä
matkustavia kohtaan. Sinulla on äitis kuraasi ja mielenlaatu; hyvä
kuraasi, mutta eipä hänen leveitä hartioitansa, voimaa ei enemmin kuin
kärpällä, ja vaaralliset ovat semmoisen miehen retket. Ei ketään, jota
hän ei päällensä ärrytä, ei ketään, joka pelkäisi päällensä karata eikä
ketään, jonka käsivartensa pitäisi matkan päässä; jaa, Iivari, sinun
seuras on vaarallinen!

IIVARI. Lupaanhan olla siivo kaiken tien!

SAKERI. Ole aina niin; usko minua, se on sinulta viisaimmasti!--Heikko
tekee kaarroksia, nielee monta karvasta marjaa, monta huutisanaa,
mitaten aina herjaukset vähäväkisyytensä mukaan, ja niin hän pujoo läpi
mailman ehjemmällä nahalla kuin jättiläs, joka voimaansa luotti.

IIVARI. Mutta kas kuin sappi karvastelee!

SAKERI. Heikolla sekä on että ei ole sappea. Hän vasta silloin sen
katkeruuden tuntee, koska hän tietysti on herra mielensä ylitse ja
silloin on hän perkele; eikä ihme, hän ottaa vahinkonsa takaisin.--Usko
mitä sanon: heikkous on onni, kuin vaan oikein sitä lahjaa käyttelemme.

IIVARI. Onni suurempi vielä, jos voima ja tarkkuus yhtä seuraisit.
Olisin vahva kuin kontio, siivo kuin lammas ja viisas ja varova kuin
kettu, pensaston tulisilmäinen heilahäntä, niin koskematta kuin noidan
vasama kulkisin halki tuhannet mailmat.

SAKERI. Niin monta hyvää ei kernaasti yhdelle jaeta; se on elon
laki!--Mutta tielle nyt, ja olkoon siunaus kanssamme! Vähän pelkään,
kuinka matkamme päättyy!

IIVARI. Saisimme vaan tytön korean rattaillemme!

SAKERI. Mitä vielä, sinä könsikkä! Kuin ei olisi meissä kahdessa jo
kuormaa hevoiskaakillesi. Ei yhtään narssua rattaillemme, poikani, ei
yhtään! Nyt menemme! (Menevät. Niko tulee vasemmalta, Eerikki oikealta).

NIKO. Terve, vanha toverini! Mitä uusia teidän kylästä?

EERIKKI. En tunne teitä!

NIKO. Vaikka yhdessä savikukkoja tehneet olemme varastelleet mäkimuijain
kananpesiä ja niinkuin suokukot toinentoisemme tukkaa kiskoneet,
tapelleet kuin aika pojat. Tunnenpa sinun, vanha kelmi.

EERIKKI. Kuka olen?

NIKO. Se suuri kanalja, Keihäskosken Eero!

EERIKKI. Kuka olet sitte sinä?

NIKO. Se vielä suurempi kanalja, Järvelän Niko, jos muistat häntä!

EERIKKI. No terve miestä!

NIKO. Tässä kopero, sinä mannermaan turvikko!

EERIKKI. Elä helkkonas likistä niin kovin!

NIKO. Nyt on maamyyrin kääppä merikravun saksissa. Jaa jaa, opetanpa
miestä tuntemaan entisiä ystäviä.

EERIKKI. Ken peijakas olis tainnut nähdä Nikon muotoa tuon partavihon
takaa?

NIKO. Tämä on vaan turha ripsu sen suhteen, jota pari vuotta sitten
kannoin, ja joka ulettui aina polvilleni ales. Se naiset hulluiksi tehdä
tahtoi; käydessäni kaupunkien kaduilla olipa heitä aina jälesssäni
ääretön liuta, niinkuin lukematon lauma pientä kalaa, valaskalan
pyörrevettä seuraa, koska meren jättiläs, kuin kumottu laiva, laineita
kyntelee. Olipa se parta, ja katkerasti kadun vielä, että niin
kevytmielisesti siitä erosin. Mutta mitä ei tehdä rahan tähden?

EERIKKI. Mitä teit sinä rahan tähden?

NIKO. Myin soman partani hatun-töyhdöksi Turkin sulttaanille, ja sataan
piastiin, mieletön, sen mennä annoin.

EERIKKI. Mutta toivothan sen kasvavan ja ehtivän saman mitan kerran
vielä?

NIKO. Ei kasva se enään tätä pidemmäksi, sen kauppa pilasi; sillä
lahja-kalua ei myydä saa, ja parta on pyhä lahja, jonka alku ja juuri on
ylhäällä; korkeudesta sen kasvanto riippuu, päinvastoin esimerkiksi
pilviä tuolla taivaan alla, joiden karttuminen riippuu siitä kohdasta,
kuinka paljon sumua, josta pilvi syntyy, nousee alhaalta ylös. Ei,
entistä partaani en takaisin enään saa; mutta lohdutanpa itsiäni toki
sillä kunnialla, jossa hän nyt heiluu. Tiedäthän mua ahneeksi kunnialle,
ja aatteles: miljoonittain päitä nyt kumartelee partaani, joka Turkin
keisarin kiireellä keikkuu!

EERIKKI. Sano minulle vakaasti, oletko ollut sinä Turkin maalla?

NIKO. Sen pääkaupungissa hummannut olen kuukausia kolme, ja iloinen,
peijakkaan iloinen oli se aika. Joka päivä siellä uhrijuhlaa
vietettiin, ja siinäpä kaikkia yltäkyllin; siinä sianlihaa, peloittavan
lihavaa, syötiin ja kalliita viiniä juotiin niin paljon kuin kutakin
miellytti. Öisiltä taasen naisten kanssa tanssittiin ja kaikenlaista
uisakkaa lyötiin, ja pulskeita ovat Turkin tytöt. Pää ja rinta on
heillä aina peitossa, mutta rinnasta polviin ovat he ihan paljaat.

EERIKKI. Paljaat?

NIKO. Alastomat juuri; mutta polvista alespäin alkaa taasen mustat
sukat, ja jaloissaan on heillä punaiset kengät.--Juuri niin, niin
eletään Turkin maalla, eletään, kuin vuohet huhdassa; ja ikäväksi pisti
sieltä seilata pois. Roomiin sieltä seilasimme, mannaa ja hunajaa
lastina, ja tultuamme tähän mailman-kaupunkiin meitä kohtasi kova
pauhina ja ryske. Tiedä, että vietettiin siellä paavin häitä, ja juuri
täksi juhlaksi oli manna- ja hunajalastimme tilattu itäisiltä mailta.
Sentähden olimmekin hyvin tervetultuja vieraita, paavi itse ja
morsiamensa kiitit meitä sydämellisesti ja käskit meitä kaikella muotoa
vaan pysäymään häihinsä. Otimmepa käskyn hyväksi ja hummasimmepa nytkin
aika tavalla, kunnes viimein taasen tuli meille aika purjehtia pois.
Täydessä tohussa jätimme Roomin ja kovin oli laivamme lastattu,
synti-kuiteilla ja sideavaimilla. Kirjeet tuli meidän jättää Hispanian
maahan, mutta avaimet viedä Englantiin. Niin teimme myös ja Englannista
purjehdimme taasen pohjaan, sen napaan kivihiili-tervaa kaatamaan; sillä
se on Englanti, joka maan akselin tervassa pitää. Laiva, jolla
seilasimme, mailman hirvein oli; sen kromeli, tervaa täynnä, kuin puinen
jättiläis-linna meressä uiskenteli ja maston kärjet pilviä
piirsit.--Mutta onni kova meitä kohtasi toki. Jäävuorten keskellä pohjan
synkeillä merillä eräs valas-kala, mailman hirvein, meitä tervehtimään
kävi ja hännällänsä laivamme kyljen auki löi, jotta rupesimme vaipumaan,
ja juuri tätä peto tavoittikin häntä-iskullansa, sillä vaipuessamme hän
miehistä yhden toisensa perään nielasi, mutta pelastuinpa minä. Ylös
mastoon kiipesin kuin orava--laiva oli herennyt vaipumasta, ehkä tervan
tähden--huipun ehdin viimein ja pilvien rajalla istuin, sallimustani
vartoen. Ja niin lähestyi mua musta ukon-pilvi, minä loiskasin sen
niskaan, ja jyristen ja tulta iskein se minun Englannin kliituvuorille
takaisin vei. Läksinpä sieltä kotimaahan taasen, ja tässä seison nyt!

EERIKKI. Mutta merimiestä, joka laivastansa karkaa, uhkaa kova
rangaistus!

NIKO. Sen olen kärsinyt; kymmenen päivää vettä-leipää Turun linnassa
söin.

EERIKKI. Se ei tyijä; kovemmat ovat asetukset siinä kohdassa!

NIKO. Mitä? Luulenpa, että olet tullut oikein lakimieheksi!

EERIKKI. Tunnenhan, mitä yleisesti lautamiehen tuntea tulee!

NIKO. Sinäkö lautamies? Suurin hulivili nuorna ollessamme, eikä
maa-lappua omaa jalkamme alla sinulla enemmin kuin minullakaan!

EERIKKI. Ystäväni, siitä asti, koska erosimme, on elämäni kertomus
lyhyesti tämä: Eräs tyttö, talon perillinen, korea ja nuori, taisi
ihastua minuun, hurjapäähän. Niinpä tapahtui. Minä nain hänen, unohdin
lasin, tein ja toimitin ja parhaaksi kääntyi kaikki. Arvoni pitäjässä
eneni päiväpäivältä, ja lautamieheksi määrättiin poika viimein, josta,
ymmärräthän, pöyhistyin kuin kalkkuuna-kukko!

NIKO. Sinulla on liian paljon järkeä kalkkuunaksi.--Siis tuli sinusta
mies, ja, niinkuin tuntuu, oiva. Hyvin sinulle! Minä myös yhtä ja toista
kokenut olen, olenpa monessa huhmarissa pehmitetty, josta kaikesta
pitäisi seurauksen oleman: perään-aatus, mutta Jumal' tiesi toki, missä
nahkani viimein naulitaan!--Kuitenkin, neuvot eivät ole kaikki vielä, se
muuttumaton, vakaa aika mittailevi vielä sylihini ijäisestä langastansa,
vielä nousee päivä toisen perään ja sydän raikkaasti rinnassa lyö;
kaikki taitaa hyvin päättyy vielä! Seisonhan taasen isänmaani kamaralla,
ja onneani kiitän tällä hinnalla päästyäni sen turvetta polkemaan vielä.

EERIKKI. Sitähän ihmettelen, ettäs pulasta itsesi niin helposti
suoritit.

NIKO. Tämä on asia: Tuli minun kertoa oikeuden edessä retkistäni ja
menoistani karkutiellä, ja kerroinpa tuomarille, ihan samoin kuin
äsken sinulle, matkani merellä, ja tämä ilautti ankarasti koko
oikeus-kuntaa, ja olenpa varma siitä, että juuri tämä juoni nahkani
pelasti; sillä panipa tuomari esiin kaikenlaisia lievittäviä kohtia
asiassani ja, niinkuin sanoin, kymmenen päivän vesileipään karkurin
tuomitsi vaan.

EERIKKI. Nytpä taidat sanoa sitäkin leipää syöneekses, ja likistipä,
luulen, nämät päivät vähän miehen kärsimystä.

NIKO. Ei yhtään hätää, Eero!

EERIKKI. Olethan harras tupakkimies!

NIKO. Siihenkin seikkaan neuvo pian keksittiin. Palanutta leivänkuorta
rikki jauhettiin, siihen puoliksi tuhkaa sekaan, ja nuuska oli valmis,