MIKKO. Suokaat anteeksi!

ESKO. Me emme tahdo häiritä juhlaanne. Emmehän tienneet, että vietettiin
täällä häitä.

KARRI. Ei yhtään anteeksi pyytöä teiltä eikä pahaksi panemista meiltä.
Olkaa tervetulleet, painakaat puuta ja riemuitkaat kanssamme!--Oltta
vieraillemme, piikaset!--Me vietämme kasvate-tyttäreni, Kreetan, ja
puusuutari Jaakon häitä.

ESKO. Iloitse sinä, häähuone!--Mutta älkäät uskokaa, isäntä, meitä
tulleeksi tänne norkailemaan, ei, meillä on muita ja tärkeämpiä asioja.

KARRI. Sen tiedän kyllä. Mutta minä käsken teitä häihin, ja nyt olette
yhtä arvokkaita vieraita kuin muutkin tässä.

MIKKO. Me kiitämme.

ESKO. Kiitämme nöyrimmästi tämän kunnian edestä. (Oltta tuodaan).

KARRI. Jättäkäät kiitokset ja keventäkäät haarikkaamme hieman.

ESKO (katsahtaen salaa Kreetan päälle. Itseksensä). Hän on kaunis kuin
ruusu ja kukkainen. Ja kultakruunu päässä! Sydäntäni karvastelee vähän.
Minulle on tehty vähän petoskauppaa. Mutta enpä tahdo toki ruveta tässä
mekastamaan, en sanaakaan hiiskua tästä asiasta, jos eivät he minua
vihoita jollain tavalla. (Ottaen Mikolta haarikan). Mutta sille ei
kohtelemisensa meitä kohtaan näytä. Käskiväthän meitä häihinki. Minä
olen vait kuin ahvena kivellä. (Juo).

KARRI. Saanko luvan kysyä, mitkä asiat ovat saattaneet teitä matkalle?

ESKO. Meillä on yhtä ja toista toimitettavaa täällä.

KARRI. Kentiesi tavoitatte taasen meidän kylän kuuluisaa tietäjätä
kohden?

ESKO. Oikein arvattu.

KARRI. Teiltä on varastettu?

ESKO. Ei meiltä, mutta eräältä ulkomaan kreiviltä Tampereen kaupungissa
on varastettu monta kymmentä tuhatta. Eikö ole kuulutus vielä ehtinyt
teidän pitäjään?

KARRI. Nyt muistan; se on meilläkin jo kuulutettu.

ESKO. Juuri sentähden olemme lähteneet tähän jalkajuoneen, tutkimaan
tietäjältä, mikä mies tämä varas on ja missä hänen saavuttaisi.

MIKKO. Minulla on kuitenkin muuta asiaa sukulaisilleni täällä.

ESKO. Seitsemän sataa riksiä luvattiin palkinnoksi sille, joka
käsittäisi lurjuksen ja saattaisi hänen kruunun kouriin.

KARRI. Niinpä luvattiin.

ESKO. Tämä kreivi sanotaan äärettömän rikkaaksi.

KARRI. Sentähden antaa hän vielä mennä muutaman sadan riksin, kuin vaan
varasta kohtaa rangaistus. Ja minä toivon sinun toimessasi onnistuvan.
--Mutta pöytä vartoo meitä. Nyt atrialle kaikki astukaamme. (Kaikki
istuvat pöytään). Nyt, vieraani, elkäät säästäkää talon tammi-pöytyriä,
vaan ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki, viisto
ja pullea, edessänne!

MIKKO. Siinäpä säkissä sitten oiva tuki väsyneelle päälle.

KARRI. Juuri niin, Mikko Vilkastus.

ESKO. Sitten maata ja vatsa syliin, sanoo sanan-lasku. Mutta kun ei
kävisi meille kuin Korppilan Paavolle Peltolan häissä. Kaksi päivää
ennen pitoja paastoi hän kuin mies, ei suuruksen tomuakaan nauttinut.
Mutta tulipa hää-ilta, niin söi hän taas kuin mies, ja noustuaan viimein
pöydästä, tallusteli ales niitulle, kaivoi kuopan maahan, sovitti siihen
vatsansa, nukkui sikeästi ja makasi näin seuraavan yöseen ja päivän. Niin
teki Paavo.

KARRI. Samoin tehkäät tekin nyt; mutta maata ette pääse, vaan tanssi
alentakoon vatsan, ja vauhtia antakoon Teemun viulu.

ESKO. Koska lähestyimme taloa, niin kuulimmepa viulun vinkunan jo tuonne
riihimäelle ja kyselimme toinen toiseltamme: mikähän juhla Karrissa,
koska siellä näin soitto pauhaa ja riemu raikuu? Ja täällä oli häät ja
iloinen musiiki.

KARRI. Teemu on niitä ensimäisiä viuluniekkoja.

ESKO. Entäs Oinasmäen Jooseppi meidän kylässä. Virstan matkaa kuuluu
hänen pelinsä, se käy ytimiin ja munaskuihin, ja ihminen luulee
olevansa taivaan ilossa.

TEEMU. Taivaan ilossa! Kas se mar vasta mies on. Vahinko, ettes tuonut
häntä myötäs häihimme tänne, koska on hän niin ihmeellinen soittoniekka.

ESKO. Minä en tiennyt täällä vietettävän häitä, ja siksi toiseksi: se ei
ollut minun asiani toimittaa tänne viulun-soittajaa.

TEEMU. Mitäs sitten puhut?

ESKO. Henkirahan maksan minäkin edestäni.

TEEMU. Elä sinä mökötä, koska pääs on kuin vihalaispesä.

1:N HÄÄMIES. Tahdothan riitaa, Teemu?

2:N HÄÄMIES. Aina juonikas mies, kuin hänellä on vähän päässä.

TEEMU. Viisi ryyppiä on miehen päässä, ei enemmän.

KARRI. Enemmän sinun saaman pitää, jos tahdot.

TEEMU. Tarpeeksi olen saanut.--Mutta minä en kärsi tuota miestä.

KARRI. Saatpa luvan kärsiä häntä; hän on käsketty vieras niinkuin
sinäkin.

TEEMU. Hän mököttelee tyhmyyksiä.

KARRI. Sinäpä tässä itsesi tyhmästi käytät; se täytyy sinulle sanoa.

TEEMU. Oinasmäen Jooseppi ... taivaan ilossa. Kaikki tässä musiikista
juttelis', vaikk'ei ymmärrä konstin päälle enemmän kuin porsas
hopealuskan.

ESKO. Niin, herra tirehtööri.

TEEMU. Sinä olet kiero mies, Turkki, Isoturkki ja Kalmukki.

ESKO. Niin, herra tirehtööri.

KARRI (itsekseen). Molemmat yhtä yksinkertaiset.

JAAKKO. Minäkin mielisin sanoa sanan. Tämä on hääpöytäni, minulle
iloisin atria ijässäni, ja samoin, luulen minä, Kreetalle myös, ja
sydämestäni suon sen iloiseksi muillenki. Mutta pitääkö nyt sen hauskuus
hämmentymän turhasta, mitättömästä syystä, paljaan lorujutun kautta?
Pois se! Elkäät olkaa ämmäkkäitä, pojat, vaan jättäkäät tämä leukain
nalkutus ja syökäät ja juokaat kuin ystävät!

ESKO. Oikein, puusuutari! Sinä olet puusuutari ja minä olen
nahkasuutari, me vedätämme siis vähän virkaveljiksi.--Mutta yhden asian
tahdon hyväntahtoisesti sinulle sanoa. Vanhempasi tekivät vähän
tyhmästi pannessansa sinua puusuutarin oppiin ja ei nahkasuutarin. Usko
minua, puusuutarin virka ei lyö leiville tähän mailman aikaan, mutta
saappaita ja pieksuja nahasta tarvitaan aina tuomiopäivään asti.
Nahkasuutariksi olis sinun pitänyt ruveta.

TEEMU. Nahkasuutari! Mikä on nahkasuutari? Vihelijäinen pikikuono.

KARRI. Teemu!

ESKO. Sano mitä tahdot, Teemu, mutta nahkasuutareita ei kasva vaan
jokaisella oksalla.

TEEMU. Aina semmoisia kuin sinä. Sinä olet juuri se sama suutari, jonka
käsi-alasta minä olen kuullut hyvin huonoja juttuja.

ESKO. Sano suoraan, mitä kuullut olet.

TEEMU. Eräs mies, talonpoika, minä en sano kuka hän oli, mutta hänpä
kaupunkitiellä kertoi minulle, että koska hän ensi kerran otti jalkaansa
sinun tekemäsi saappaat, ja käytyänsä tuvasta tallin parsille havaitsipa
mies, että toisesta saappaastansa oli antura pois; se oli, näetkös,
jäänyt tielle tuvan ja tallin parsien välille.

ESKO. Se on vale ja väärä puhe, jyrkästi väärä. Enkeli taivaasta ei tee
parempaa saapasta kuin minä.--Sinä, Mikko, tunnet työni ja tekoni;
todista, mitä tiedät!

MIKKO. Suutariksi hyväksi sinun tiedän, ja sen myöntää koko pitäjämme,
mutta en takaa toki, että kiistan kestäisit, jos oikein pääsuutari
enkeleistä astuisi ales tänne kanssas kilvoittelemaan.

ESKO. Mutta siinä lujana pysyt, mitä todistit sekä itses että pitäjämme
puolesta?

MIKKO. Siinä pysyn.

ESKO. Noh.--Mutta jääköön tämä tähän. Minä olen aina kovin vastakynsinen
omaan kiitokseen; se, niinkuin tietään, haisee pahalle. Kuitenkin tulee
arvomiehen itsiänsä jalosti puolustaa, koska mailma häntä sortaa tahtoo.
--Mutta ihmetellä täytyy tuon miehen häijyä sisua. Kuin takkiainen hän
iski puheeseni kiinni, koska minä ihan hyvänsuosiosta tahdoin osoitella
tälle sulhaiselle, että nahkasuutarin virka olisi, kentiesi, ollut
hänelle hyödyllisempi kuin puusuutarin ammatti.

KARRI. Suutaroitsemisen niin nahassa kuin puussa heittää hän nyt
Helssinkiin ja rupeaa kuin myyri maita möyrimään. Se on päätöksensä
tänään.

ESKO. Se on ero asiassa.

KARRI (olvihaarikka kädessä). Jaakko, sinun maljas juon ja toivon, että
vuoden päästä jo huoneesi valmis on ja sinä isäntänä Koutinkorvessa
vallitset. Kuusisto ympäriltäs kaatukoon ja kontio maristen sijansa
muuttakoon vähän sinnemmäksi; siellä on tilaa teille molemmille. Ryskyen
kaskes palakoon ja nouskoon korkeuteen sakea sauhu, että ihmiset
taitavat sanoa: tuolla palaa Koutinkorven Jaakon kaski. Kymmenen vuoden
päästä olkoon huhdat pelloiksi muuttuneet, jossa vilja lainehtii, ja
siinä, missä nyt on harmaa suo ja kurjet pesiä tekee, seisköön silloin
heinäsuovat. Emäntäsi koivopäitä ja kyytöselkiä mäen syrjässä lypsäköön,
kivisellä tanterella leikitköön iloinen lapsiliutas ja Halli portilla
haukkukoon, koska sinä itse huoneesi portaalla viikatettas niot ja
aurinko länteen laskee. Ja päivä nouskoon taas ja laskekoon; niin
vuodet menköön, niin aika aina onnen suojassa kulukoon, kunnes viimein
päänne vaipuu rauhalliseen hautaan; ja kaipauksen kyynel silloin
kastakoon hautanne kummun.--Minä muistoksenne juon. (Juo).

ESKO (itseks.) Herrajesta! Pääni käy pyörään, koska aattelen, että,
ilman petoskauppaa, kaikki tämä onni olis langennut minulle.--Mutta
minä olen vaiti.

KARRI. Entistä totisemmaksi saattoi juttuni Jaakon. Heitä Hiiteen tämä
tuumaileva muoto, ja katso rohkeasti tulevaa aikaa vasten naamaa.

JAAKKO. Niin juuri, isäntä. Kerran käsiin käytyäni enpä taakseni katsoa
aio ja toivon, että otsani hiestä viimein palkinnon saan. Mutta en taida
toki unohtaa niitä vastuksia, jotka saattavat mua kohdata, ja hirvein
niistä on kesäinen halla-yö, joka parissa hetkessä voi tyhjäksi tehdä
vuotisen vaivan, hedelmöitsevän laihon lakastuneeksi korreksi muuttaa.

KARRI. Totta sanot, mutta malta, että toivo mielii aina haastella
koreata kieltä. Vastoinkäymisiä on meille alati tarjona, siitä ei
kysymystä; harmaa halla viljas menettää taitaa, mutta sekoita silloin
kaarnaa leipääsi ja raivaa vielä enemmän soita ja maita. Te'e työtä ja
säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein
päättyy hyvin.

ESKO. Laittamattomasti haasteltu ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa.
Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa
rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin
kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kiviaidan turpeella
kunnian käki.

TEEMU. Kuku sinä siellä ja kuku sinä täällä.

ESKO. Minä en puhu sinulle.

TEEMU. Mutta minä puhun sinulle.

ESKO. Sinun ei tarvitse puhua minulle, sinä et saa, minä kiellän sen.

TEEMU. Taidatko kieltää suuni käymästä? Eikö ole minulla valta puhua?

ESKO. Sama valta kuin minullaki.

TEEMU. Sinä et saa puhua, kuin vanhempain ihmisten luvalla.

ESKO. Mistä syystä? Olenhan sanonut, että henki-rahan minäkin edestäni
maksan.

TEEMU. Sinä? Yksi esivallan pienemmistä; jonka taidan tappaa koska
hyväänsä, kuin vaan jätän viisi kopekkaa rintas päälle.

ESKO. Siihen taidan vastata Mooseksen laista näillä sanoilla: jos tapat
yhden näistä pienemmistä, niin myllynkivi sinun kaulaas ripustetaan ja
sinä upotetaan meren syvyyteen.

KARRI. Minä pidän sinusta, Esko; sinä olet vakaa ja pitkämielinen mies.

ESKO. Annetaan hänen olla rauhassa, isäntä. Hän ei tiedä laista eikä
sakramenteistä. Tässä oli puhe myllynkivestä, mutta juuri hänen
sydämensä on kova kuin alimainen myllynkivi. Hän on surkeasti
synteihinsä paatunut mies.

TEEMU. Sinä hunsvotti!

ESKO. Minäkö hunsvotti?

TEEMU. Sinä kenkäraja!

ESKO. Minäkö kenkäraja?

TEEMU. Sen sanoin.


ESKO. Kuulkaat, ihmiset!

KARRI. Olemmeko kaikki ravitut? (Hetki äänettömyyttä).

1:N HÄÄMIES. Tottahan jo mahdamme olla.

2:N HÄÄMIES. Koskas sitten, jos ei jo?

KARRI. Siunatkaamme sitten. (Siunaavat istuessaan, nousevat pöydästä).

ESKO. Kiitoksia vaan, isäntä!--Nämät ovat hauskat häät, ja hauskemmiksi
tuntuisivat vielä, jos ei soittomiehenne olisi niin äkeässä
mielenlaadussa.

KARRI. Me annamme hänelle anteeksi.

ESKO. Me annamme hänelle anteeksi. Mutta pahoin on hän minua haukkunut,
hävyttömästi koettanut kunniaani lokaan tuhria, ja rupeisinko retumaan
kanssansa käräjätuvan ovissa, (taputtaen hiljaa Teemua päähän, joka
istuu rahilla) niin kalliiksi, hyvin kalliiksi tulisi sinulle tämä
atria, mies.

TEEMU. Katsokaat päälle, hän tukistaa minua.

ESKO. En tukista, vaan taputan.

TEEMU (nousten rahilta). Taputat. Pidätkö minua poikanulkkina, kakarana,
koska taputtelet minua päähän? Katso, ettes makaa tuolla pöydän alla ja
kuultele mesiäisiä!

ESKO. Minä en pelkää sinua, minä en ole mikään jänis enkä oravakaan.
Olenpa Nummisuutarin poika ja kannan tynnörin ja kakskymmentä vakkaa
rukiita.

TEEMU. Minä kannan kaksi tynnöriä täyteensä.

ESKO. Sen kannan minäkin, jos oikein pahan pääni päälleni otan.

MIKKO. Oiva mies ei kerskaile, vaan näyttää voimansa, jos niin
tarvitaan.

ESKO. Tuokaat tänne kaksi tynnöriä.

MIKKO. Onhan muitakin keinoja, voimia osoitella. Menkäät painimaan!

ESKO. Tules painimaan!

TEEMU. Pelkäisinkö?

1:N HÄÄMIES. Iskekäät yhteen kuin kaksi karhua sammaleisella kalliolla.
Mutta olkoon se kunniallinen paini.

2:N HÄÄMIES. Ja tämä katkaiskoon hammasnuottanne. Heikompi olkoon sitten
äänetön kuin hiiri.

KARRI (erittäin Mikolle). Pelkäänpä tulevan tästä painistansa huonon
lopun; kädet ja koipeet taitavat he runtoa toinen toiseltansa. Ja
toveris ei tiedä Teemua pitäjämme vahvimmiksi miehiksi.

MIKKO. Ei yhtään vaaraa. Koettakoot voimiansa; tuleepa siitä jotain
lystiä katsella. (Eskolle ja Teemulle). No, mitä kyräilevät sonnit?

ESKO. Minä olen valmis.

TEEMU. Minä myös.

KARRI. Minua ei miellytä tämä temmellys, mutta jos en taida haluanne
pidättää, niin painikaat ja syyttäkäät itsiänne, vaikka selät taittuisi
ja sääret murtuisi. Kuitenkaan ei saa tämä tiimelys, niinkuin usein
tapahtuu, loppua tappeluksella ja verellä. Sentähden tahdon teille
ilmoittaa: joka painin riidaksi kääntää, hänen heitämme ulos tunkiolle.

1:N HÄÄMIES. Sen teemme.

TEEMU. Olkoon niin.--Tule nyt. (He käyvät toinen toisensa kaulukseen ja
painivat).

MIKKO. Seis' kannallasi, Esko!

1:N HÄÄMIES. Näytä Teemulle, ettei miestä, jolla ei vertaista!

MIKKO. Meidän kylän poika voittaa.

2:N HÄÄMIES. Ei, meidän kylän poika, sanon minä.

ESKO. Elä kurista minua! (Pidättävät paininsa).

MIKKO. Hiiteen tämä kaulusheitto. Pankaatpas oikein rakasta ristipainia.

ESKO. Sitähän minäkin tahtoisin.

TEEMU. Sitä sinun saaman pitää. (Painivat ristipainia).

MIKKO. Kas niin, Esko!

2:N HÄÄMIES. Teemu, elä häväise kyläämme.

MIKKO. Muista, Esko, että olet Nummisuutarin poika!

1:N HÄÄMIES. Tasavoimat, tasavoimat!

KARRI. Pojat, pojat! Kaikaleet permannostani heltivät. Noh, olkoon
menneeksi! Kuka voittaa? (Teemu heittää Eskon allensa).

MIKKO. Esko! Mitä täytyy minun nähdä! (Painiat nousevat ylös).

TEEMU. Minä olen Teemu.

2:N HÄÄMIES. Uljas poika!

TEEMU. Näitkös? minä likistin hänen laattiaan jo juuri niinkuin
talluksen.

ESKO. Niin, herra tirehtööri!

TEEMU. Kylläs sen tiedät, ettei meidänkään pitäjässä kaalia syödä.

ESKO. Niin, herra tirehtööri!

TEEMU. Kaksi Eskoa kuitenkin minä aina korjaan.

ESKO. Juuri niin, herra tirehtööri!

TEEMU. Kylläs sen tiedät!--Hyvät ystävät ja hää-miehet! näittekö
minun heittoani? Se meni vaan noin, juuri niinkuin leikin teossa. Niin
minä poikia opetan!

ESKO. Elä veli kulta puhu niin kopeasti, vaikka voitatkin!

TEEMU. Kiitä, ettäs kävelet vielä kahdella töppösellä!--Kylläs sen
tiedät.--Makasithan tuossa kinttaana vaan. Eikä miestä leikillä kumota,
ei vaankaan miestä leikillä kumota.

ESKO. Tules toinen kerta!

MIKKO. Niin, Esko, elä anna perään!

ESKO. Tules toinen kerta, mies!

TEEMU. Ei maksa se vaivaa.

ESKO. Hän ei uskalla enään!

TEEMU. Uskalla! (Käyvät kiivaasti painiin).

MIKKO. Nyt, Esko, ponnista takaisin miehuutesi arvo! (Teemun isä tulee,
käy poikansa kaulukseen ja kiskoo hänen ulos).

KARRI. Teemu parka!

MIKKO. Esko, nyt kadotit miehuutesi.

ESKO. Pahasti, että pääsi hän näin kynsistäni!--Oliko se isänsä?

KARRI. Isänsä; ja aika-mekosti, luulen minä, hän poikansa nyt sukii.

ESKO. Se ei haita hänelle!--Mutta onhan se sopimatonta näin peuhata
toisen häissä. Mitä sanoo morsian? Minä pyydän anteeksi!

KREETA. Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa!

ESKO. Sydämeni on kovin kipeä. Minä en voi ymmärtää, kuinka hän sai
minun allensa.

KARRI. Hän on vahva!

ESKO. Minä olen vahvempi. Mutta millä keinolla sai hän minun allensa?

MIKKO (erittäin Eskolle). Usko minua, jos tahdot, mutta se ei käynyt
rehellisellä tavalla. Hän kamppasi.

ESKO. Sitähän pelkään minäkin.--Sinä taidat sen todistaa?

MIKKO. Hän kamppasi.

ESKO. Jaa, hän kamppasi. Mutta minä hänen opetan.--Missä asuu se mies?

2:N HÄÄMIES (osoittaen akkunasta). Tuo pikkuinen tönö mäen syrjässä
tuolla, jonka ovella näet rehevän koivun, on hänen kotonsa.

ESKO. Nyt minä menen sinne ja opetan pojan kamppailemaan kunniallisessa
painissa. Lurjus! Tappeluksessa voitan hänen juuri vissiin.

MIKKO. Epäilemättä.

ESKO. Eikö ole hän ansainnut köniinsä?

MIKKO. Aika tavalla.

ESKO. Heitellä painissa vekarajalkaa! Silloin tarvittis niin kuranssia,
niin kuranssia.--Minä tulen pian takaisin.

KARRI. Esko, kuule varoitukseni: anna miehen olla! muutoin taitaa sinun
käydä pahoin.

ESKO. Häntä en pelkää. Tuonne mäen syrjään juoksen niinkuin ilves ja
haen ylös sen kavalan ketun luolastansa. Tahdonpa näyttää, mitä se
maksaa, että salakoukkuja tekee.--Minä tulen pian takaisin. (Menee).

KARRI. Enpä havainnut minä mitään kamppausta painissa. Pahoin meiltä,
jos yllytämme yksinkertaisia kumppania hurjiin käytöksiin.

MIKKO. Se ei vahingoita, isäntä. Hän on vimmatun itsepintainen ja
voimaansa aina luottava. Ei vahingoita, vaikka saisi hän pienen
muistutuksen.

KARRI. Luulenpa, että tarpeeksi hänen nyt höyhentävät. Mutta niitä
kaloja, joita ongimme, niitä saamme.

MIKKO. Suotteko minun kysyä yhtä asiaa?

KARRI. Mielellä.

MIKKO. Oletteko te tavannut Eskon isää, Nummisuutari Topiasta,
Puol'matkan krouvissa?

KARRI. Tapasinpa hänen tultuamme kaupungista.

MIKKO. Oliko tässä tilaisuudessa jotain keskustelemista välillänne
jostain naimakaupasta, koskeva Eskoa ja kasvate-tytärtänne Kreetaa? Ehkä
leikin vuoksi?

KARRI. Senkaltaista jotain siinä haasteltiin, ja lausuinpa silloin yhtä
ja toista, jota en tehnyt olisi ilman vähän häkää ylikammarissa tässä.
Totta sanoen, mua huvitti lyödä hieman leikkiä ukon kanssa, mutta jos
hän leikin otti todeksi ja sen mukaan on nyt työksennellyt, niin
paheksinpa tätä poikamaista käytöstäni krouvissa.

MIKKO. Ei vaaraa. Mutta ovatpa he molemmat, sekä isä että poika, kaksi
yksinkertaista kumppania, ja yksinkertainen, niinkuin tietään, pitää
usein leikin totena.

KARRI. Ja tästä syystä kenties olette nyt naima-teillä täällä?

MIKKO. Mutta asiassa ei ole tärkeyttä, ei yhtään. Te näette, ettei se
ensinkään käy sydämellensä. Hän syö ja juo ja painiskelee ja viimein
kiittää hän teitä koreasti lähteissänsä. Minä tunnen luontonsa ja
taidan teitä vakuuttaa, ettei hiisku hän sanaakaan koko asiasta, kuin
ette vaan häntä jollain tavalla loukkaa. Sammukoon se tähän, ja
kaikkein vähin katkaiskoon se hää-iloanne.

KARRI. Paras ilo on nyt tiessään, kuin vietiin meiltä musikantti.--
Jaakko, mistä saisimme toisen?

JAAKKO. Minun mielestäni on tarpeeksi jo tanssittu. Jotain muuta nyt
tahtoisin esitellä.

KARRI. Sanoppas!

JAAKKO. Tuossa seisoo niittunne odottaen viikatetta, tässä miehiä
tusinoittain; laskekaatpa heitä lakasemaan ennen katoomista
aamukasteen ja parissa hetkessä on heinä maassa.

1:N HÄÄMIES. Tehkäät niin, Karri.

KARRI. Minäkö häävieraani työhön panisin?

JAAKKO. Iloleikkiin, vaan ei työhön, sekä häävieraat että kuokat;
valmiit ovat he kaikki käymään käsiin, miehet edellä viikatteilla ja
naiset perässä harava kouras', ja atrian miestä kohtaan maksoi se
niittu.

2:N HÄÄMIES. Tästäpä nousee iloiset talkoot.

1:N HÄÄMIES. Nyt naapuritaloista viikatteita toimeen. (Osa häämiehiä
menee perältä ulos).

KARRI. Noh, jos mielitte, niin olkoon menneeksi. Käykäämme sitten
itsiämme varustamaan. (Karri, Jaakko, Kreeta ja m. menevät oikealle).

MIKKO (yksin). Esko viipyy vielä riitaretkellänsä. Onpa lysti nähdä
millä muodolla hän sieltä palaa.--Eroisinpa koko miehestä, jos ei
matkakassa meitä yhteenliittäisi. Mutta päivä päivältä se vähenee, sillä
enpä juuri kovin sitä säästele, ja koska se kerran on tyhjennetty,
silloin katoo Mikko Vilkastus. (Esko tulee kiivaasti hattu kädessä,
tukkansa on hajalla ja näyttää revitylle, ja silmänsä alla näkyy
punainen naarmu).

ESKO. Mikko, katsos näin olen minä nyt revitty! Mutta tästä nousee
hirmuinen prosessi.

MIKKO. Varjelkoon sinua Jumala, Esko! Miestä seuraa tänäpänä kiero onni,
näen minä.

ESKO. Olipa heitä kaksi yhtä vastaan, ja se ei ollut rehellinen
tappelus. Tosin annoin minäkin puolestani, annoin, että mäki tärähteli,
mutta taistelinhan ylivoiman kanssa.

MIKKO. Kuinka oli tapaus?

ESKO. Mökkiin juoksin niinkuin luoti ja näin selvästi, että poika oli
saanut isältänsä aika saunan, mutta kas kun karkasin minä pojan niskaan,
niin tulipa heistä molemmista toverit jälleen, ja nyt yhdessä peittomaan
minua.

MIKKO. Niin niin, yhteinen vihamies saattoi Heroodeksen ja Kaiphaan
ystäviksi.

ESKO. Kutsu heitä perkeleiksi, vaan ei Heroodekseksi ja Kaiphaaksi. He
olisit minun syöneet nahkoineni ja karvoineni, jos en olis pääsnyt
viimein käpälämäkeen kynsistänsä.

MIKKO. Ikävä asia vaan.

ESKO. Mutta olis Jusolan Aapo, minun paras ystäväni, ollut siinä, niin
eipä olis minua näin surkeasti hanssattu.--Kirkas leimaus, Mikko, tämä
viha on sammumaton. Ihminen, se saatana, on vihoissansa kuin nuijalla
tupattu säkki, jonka sisällä sappi se karvas kiehuu ja kuohuu, hörisee
ja pörisee, juuri niinkuin kiukkuinen ampiaispesä turpeen alla.--Ja
syytä on minulla vihaan kahdelta haaralta. Selkääni sain kuin mies
tuolla mökissä ja talossa tässä on minulle tehty hävytön petoskauppa.
Morsiameni, niin hyvä kuin kihlattu morsiameni, on annettu toiselle.
Kirous ja kauhistus! Minun ovat viheliäisesti pettäneet, ja tahdonpa
kysyä sen asian perään, tahdon kostaa.

MIKKO. Jos olet viisas, niin pidä suusi kiinni koko asiasta ja jätetään
talo ja mennään herraamme.

ESKO. Enpä helli tästä juuri niin. Aatteles, Mikko!--(Jaakko hiasillaan,
tulee oikealta). Jassoo, puusuutari! (Käy kiivaasti Jaakon eteen). »Yks
tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja takaa».

JAAKKO. Mitä meinaat?