yhdistystä.
TOPIAS. Tosi kyllä; mutta Jaanan omaksi onneksi ponnistelen tässä
asiassa vastaan. Seppä on kiero mies, suuri junkkari ja juonia täynnä,
paljaita juonia; ja ennustanpa kurjat päivät sille tytölle, jonka hän
aviosiipaksensa narraa. Uskokaat minua, hyvä kanttoori, hän on se
suurin kanalja pitäjässämme. Kuulkaatpas muutama hänen eljistänsä.
Kanttoori, esimerkiksi, istuu pajassa, hän tarjoo teille piipun, te
poltatte, poltatte hetken aikaa, yks' kaks' niin paukahtaapa nokkanne
edessä, ja te seisotte keskellä kruutisavua, ja kiittäkäät onneanne jos
pääsette ainoastaan karvastelevalla kuonolla ja poltetuilla
silmäkarvoilla. Mitäs teki hän Mahlamäen Maijalle, joka vähän oli
kannellut päällensä luku-kinkerillä? Hän viskasi Maija-raiskan omettaan
erään pienen pussin, jonka sisässä löytyi suoloja, maltaita, yksi
messinkinen sormus ja kolme hevoisen hammasta. Hän itse kyllä tiesi
tuommoisen välikappaleen ei mitään vaikuttavan, mutta hän tunsi myös
Maijan taika-uskon. Ja mitä teki Maija? Läksi pappilaan kuin tuulispää
noita-pussi kourassa; ja tahtoipa peijakas Kriston ottaa, kuin
provastimme kylään tuli.--Kas semmoinen se mies on.

SEPETEUS. Vakamielisyys ja totisuus on elon pylväs, ja minä vihaan
kevytmielisiä juonia, mutta niistä ei kuitenkaan saa päättää miestä
kelvottomaksi.

TOPIAS. Mutta minä tunnen hänen hyvin, enkä anna hänelle hoitolastani
vaimoksi, ennenkuin laki mun siihen pakoittaa, ja sitten syyttäköön
tyttö itsiänsä, koska minä olen koettanut parastansa. Mutta koska nyt
Jaanan asia näin juonittelee, tapahtuupa, että poikani saa kiivaan,
vastustamattoman halun naimiseen, ja minä en taida häntä estää
pääsemästä tähän juhlalliseen säätyyn.

SEPETEUS. Sen taidat, jos tahdot, kunnes poikas on täyttänyt
yksikolmatta.

TOPIAS. Tämä asia kuuluu Martalle ja minun täytyy myöntyä tahtoonsa, ei
auta. Ja meitä ei taida moittia, meitä ei taida moittia siitä, että
luvallisella tavalla omaa parastamme katsomme. Ja moittikoon nyt Jaana
itsiänsä, ettei hän suostunut sekä Eskon että minun ja Martan toivoon,
joka oli: saada hänestä miniä huoneesemme ja sitä, ken tiesi, tarkoitti
korpraalikin säätöksellään. Hän oli ihmeellinen mies, synkeämielinen ja
usein äkeä, kirjoitteli värsyjä ja sanoi itsensä aina onnettomimmaksi
mailmassa. Mutta hän piti paljon Eskosta ja Jaanasta, molemmat silloin
pienet paitaressut. Hän imehti Eskon ympyrjäisiä, vakaita silmiä ja
valkeata harjastukkaa, hän sanoi rakastuneensa Jaanan lempeään ja
viisaaseen katsantoon ja kirjoitteli niistä värsyjä.--Hän oli vähän
käynyt koulua nuoruudessaan.--Noh, mitäs tapahtui? Muutama viikko ennen
kuolemaansa määräsi hän lapset perillisiksensä, mutta erinomaisella
ehdolla. »Sen heistä--niin määräys kuuluu--joka ennen aviosäätyyn
joutuu, tulee periä viisi sataa riksiä». Tuommoisen tempun hän teki, ja
nähtävästi hän siinä tarkoitti jotain sukkeluutta; sillä miehellä oli
aina kova taipumus kaikkeen, mikä kummastutti muita. Niin teki tämä
korpraali. Ja mikä soveltuisi paremmin nyt kuin näiden molempain nuorten
naiminen? Esko puolestansa on parastansa koettanut, mutta Jaana on
hänelle aina kääntänyt nurjan sivun. Sentähden, Eskon naitua, käyn minä
hyvällä omalla-tunnolla provastin luoksi ja nostan häneltä riksit,
jotka meille laillisesti kuuluu.

SEPETEUS. Saatpa tehdä miten parhaaksi näet; minä olen sanonut
aatokseni, sanonut vasten naamaa, niinkuin tapani on. Suo minulle
anteeksi, suutari Topias, suo anteeksi!

TOPIAS. No noh, no noh!

SEPETEUS. Minä vaikenen nyt ja rupean toimeeni viipymättä. (Ottaa
taskuistansa kirjoitusaineita ja asettaa niitä pöydälle).

TOPIAS. Yksi sana ajallansa, herra kanttoori.

SEPETEUS. Mielinpä kuulla.

TOPIAS. Pieni kulaus ehkä panisi ajatuksenne oikein hyville teloille.
Tiehaaran Priita asuu tästä ainoastaan muutama sata askel, niinkuin
tiedätte.

SEPETEUS. Topias, leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi,
vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti
eksynyt luonnon tieltä.

TOPIAS. Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä
kanttoori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

SEPETEUS. Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia
voimia!--Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän
haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen ruumiissamme,
veressämme ikivoimaa kuluttavan ja että tämä kulutus on palkitsematon.
Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo äitin-kohdussa on jokaiselle
annettu ikivoimasta vissi määrä, ja tämän varan käytöksen mukaan ikämme
mitta myös asettuu, ja koska se tyhjennetty on, katkee elämän lanka.
Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen
kirjoissa löydän. Tämä muistoos pane ja harvemmin käsivartesi koukistuu.

TOPIAS. Hyvin meille, jos elämme sanan jälkeen! Mutta teemmekö niin?
Ihminen on kovakorvainen, niskuri ja tyhmä myös, tyhmä, koska ei ymmärrä
hän mitä rauhaansa tulee. Jaa, kanttoori; ihmissuvun tyhmyys on suuri ja
ympäri mailmaa mainittu asia. Sentähden tulee meidän ottaa esimerkistä
vaari.--Mutta tässä ovat Esko ja Mikko. (Esko ja Mikko Vilkastus
tulevat).

SEPETEUS. Kauvan heidän ei odottaa tarvitse. (Istuu kirjoittamaan).

TOPIAS. Kas Mikkoa vaan! Kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.

MIKKO. Viipymättä tulee meidän lähteä nyt.

TOPIAS. Paikalla, Mikko, paikalla.--Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät
pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.

ESKO. Minä en pelkää koskaan, isä.

TOPIAS. Sen tiedän.--Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan,
niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka
eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt,
jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte
palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi
julmettuneen?

MIKKO. Seitsemän sataa riksiä.

TOPIAS. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat
silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat myös
muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea pilkku
lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin.
Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä
kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan--joka tosin olisi
erinomainen sattumus--niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata, te
kaksi.

ESKO. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen
koreasti kuin lapsen kapaloon. Vai luuletteko, että pelkään yhtä miestä?
Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas
tuota polvea!

MIKKO (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!

ESKO. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä
vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?

MIKKO. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.

TOPIAS. Vahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.

ESKO. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä
kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa nähty
eikä yö-kyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin moni
muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa
vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.

TOPIAS. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.

MIKKO. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä
uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.

ESKO. Juuri niin uskoinkin.

MIKKO. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän
mailmaan tulee.

ESKO. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin.--Mitä olet kuullut minusta
neulomusretkilläni pitäjällä?

MIKKO. Paljasta hyvää.

ESKO. Minä en varasta, en.

TOPIAS. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.

ESKO. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.

SEPETEUS. Hscht!

TOPIAS. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.

ESKO. Sitä en tee.

SEPETEUS. Topias!

TOPIAS. Tarvitaanko puumerkkiä?

SEPETEUS. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä merkkinsä
valtuuskirjaan).

MIKKO (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä,
mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta
pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan.--Mutta
käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa
hoidan.

SEPETEUS. Se kelpaa.

TOPIAS. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen siihen
joku toinen.

SEPETEUS. Kunnia pois!

TOPIAS. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka
käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki,
esimerkiksi tuommoinen vuohen-sorkka, mutta sen merkitys on suuri.

SEPETEUS. Mikko Vilkastus!

TOPIAS. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä annan
pojalleni naima-luvan.

MIKKO. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon.
(Piirtää puumerkkinsä).

ESKO (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.

SEPETEUS. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle). Minä annan
tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei
koske enään minua.

TOPIAS. Minä annan sen Eskolle. (Antaa lupauskirjan Eskolle).

ESKO. Kanttoorin olisi pitänyt kirjoittaa, että minä otan tämän askeleen
omasta, vapaasta tahdostani.

SEPETEUS. Mitä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.

TOPIAS. Kaikki hyvin; eikä puutu enään, kuin eväänne, ja se on valmis
paikalla.--Että saatte lähteä jalka-taneissa, ei ole minun syyni; mutta
tulettepa takaisin aika jyryllä, sen tiedän varmaan. Morsiustalosta
tänne teille kyllä annetaan hevoinen.

MIKKO. Minä luulen, että antavat meille sieltä hyvän kyydin.

TOPIAS. Ilman epäilystä, Mikko. Ja koska lähdette sieltä, niin lähtekäät
kuin tuulis' ja pilvis', että morsiamen kaulaliina liehuu kuin
sotalippu; se näyttää komealta, ylpeältä.

MIKKO. Lähdemmepä vauhdilla, ettei yhdenkään silmä morsiusparia
eroittaman pidä.

TOPIAS. Uljaasti lausuttu, poikani. (Esko on istunut pöydän ääreen ja
aikoo panna puumerkkinsä lupauskirjaan). Mitä tekee Esko?

ESKO. Puumerkkini täytyy löytyä kirjassa.

TOPIAS. Esko on villitty. (Tempaa kädestänsä valtuuskirjan).

SEPETEUS. Mikä rohkeus, mikä hävyttömyys!

TOPIAS. Sinä klöntti, lurjus, juutas! Onko tämä viisaan käytöstä? Sinä
pöllö!

ESKO. Jos et olisi isäni, niin löisin sinua, vasten kuonoa minä
antaisin; mutta että olet isäni, niin en suinkaan sitä tehdä tahdo.

SEPETEUS. Ynseys kova!

TOPIAS. Esko, minä sanon sinulle: katso, etten anna sinulle hääporsaita,
jaa-a minä sanon sen.

ESKO. Hääporsaita.--Vihani rupeaa vähitellen kiehumaan. (Ottaa tuolin ja
lyö sen permantoon). Tämä mies ei huoli mistään. (Menee ulos).

TOPIAS. Herran Kiesus sitä poikaa!

SEPETEUS. Hävytön ja uppiniskainen poika.

TOPIAS. Onpa lasten kanssa tekemistä. Sitä ei usko se, jolla ei heitä
ole.--Kiittäkäät onneanne, kanttoori, että olette jääneet naimattomaksi
mieheksi.

SEPETEUS. Se onkin minulle parasta, nimittäin siltä kannalta katsottu,
että minä olisin kova isä, ankaran kova.

TOPIAS. Kiivas isä on minunki nimeni. Mutta auttaako tässä kiivaus aina?
Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut metsässä, ehkä
kaikki yhden ja saman viisaan käsi-alaa, ovat toki yksi oikea, toinen
väärä.

SEPETEUS. Mutta paljon riippuu myös siinä kohdassa, kuinka puu vesasta
vääristyä saa.

TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Jaa, kanttoori, niin on laita
tässä mailmassa kuin sanon. Meitä vanhempia pitäisi jokaisen, jolla ei
lapsia ole, katkerasti valittaman ja kunniassa pitämän. Mutta kuinka
moni ajattelee sen päälle? (Esko tulee). Tuletko sisään vielä, juupeli?

ESKO (itsekseen). Mielisinpä osoittaa vihaani kauvemmin; mutta tämä
hetki on tärkeä.

MIKKO (erittäin Eskolle). Käy sovintoon, Esko!

ESKO. Koetanpa mieltäni murtaa. (Topiakselle) Antakaat minulle anteeksi
tämä tapaus, isä!

TOPIAS. Sinä pyydät sitä sydämestäs?

ESKO. Niin, minä pyydän sydämestäni sitä asiaa.

TOPIAS. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja
kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.

ESKO. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään
hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä! Se tapa ei käy
kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla
äänellä). Heijuuh!

TOPIAS. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?

SEPETEUS. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni
luontonsa laadusta on järkähtämätön.

Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan
enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja
miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja
eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa kiinni
liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten kuullessa.
Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?

ESKO. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui
minun tarhapöllöksi.

TOPIAS. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvi-hammas tahtoisi antaa
sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän
kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton.
Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä.--Tutkikaat
häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja
solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!

SEPETEUS. Mitä kyselisin häneltä?

TOPIAS. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.

SEPETEUS. Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?

ESKO. Sillä on monta tarkoitusta.

SEPETEUS. Sen päätarkoitus?

MIKKO (erittäin Eskolle). Että mies tulee vaimonsa pääksi.

ESKO. Että mies tulee vaimonsa pääksi.

SEPETEUS. Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

MIKKO (erittäin Eskolle). Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

ESKO. Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidan-seipäissä.

SEPETEUS. Poika! Punnitse sanasi!

TOPIAS. Esko!

ESKO (itseksensä ja heittäen epäilevän katsannon Mikkoa kohden). Hän
narraa minua, tai on hän tyhmä pässi koko mies. (Poistuu hänestä
matkan).

TOPIAS: Kyselkäätpäs häneltä mailman luomisesta, Aabramista ja
Iisakista.

SEPETEUS. Minä kysyn sinulta: mistä on mailma luotu?

ESKO. Se on, niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, luotu saven palasta,
vaan ei tyhjästä.

SEPETEUS. Mutta mistä on sitten tämä saven pala luotu?

ESKO. No no, ei nyt sentähden niin pitkälle mennä!--Ja siksi toiseksi,
sitä ei taitaisi sanoa kukaan, vaikka olisi hän niin lukenut kuin pispat
ja kirjan painajat. Se on ylönluonnollinen asia, ja ihminen on sokea,
Jumala paratkoon!

TOPIAS. Sokea, sokea! (Martta tulee vasemmalta, kädessä haarapussi,
jonka molemmat puolet ovat täytetyt). Tuossa on eväänne, pojat; ja nyt
pitkin kruunun sarkaa.

ESKO. Minä kannan pussin. (Ottaa Martalta pussin ja panee sen
olallensa).

MARTTA. Tässä on teille kaksitoista riksiä matka- ja häärahoiksi.
(Eskolle). Mutta sinä älliökö rahaa osaisit lukea?

TOPIAS. Hän ei ole harjaantunut siihen. Rahan käytös tulkoon Mikon
toimeksi.

ESKO. Pitäköön Mikko rahat, minä kannan pussin.

MARTTA. Tässä, Mikko! Katsokaat, ettette niitä turhuuksiin menetä.
(Antaa Mikolle rahat).

MIKKO. Välttämättömiin tarpeisin ne panen. (Iivari tulee).

ESKO (itseks.) Tuossa tulee Iivari yökengältä.

MARTTA (ottaa pampun, joka rippuu seinässä). Sinä roisto, missä olet
taas kuleksinut ja kenen luvalla? Missä olet ollut?

IIVARI. En missään turmeluksen tiellä, äiti. Menin vaan Junttihuhtaan
koiranpenikkoja katsomaan, ja koska oli siellä sauna valmis, niin jäin
kylpömään ja makasin yöseen talossa.

MARTTA. Kyllä minä sinun penikoitsen ja kylvön. (Aikoo piestä häntä).

TOPIAS (estellen). Martta, annetaan hänelle anteeksi tämä kerta vielä.
Hän lupaa itsensä parantaa. Lupaatko sinä?

IIVARI. Lupaan.

MARTTA. Hänen lupauksistansa! Hän on kiusan-henkemme; kylästä kylään
hän lurvailee, meille häpeäksi ja vahingoksi.

ESKO. Ehkä on hän käynyt Junttihuhdassa koiran-penikkoja katsomassa.

IIVARI. Juuri niin kuin sanot. (Itsekseen). Peijakas kuinka viina
päässäni kivistelee. Siellä oli joteskin huikea elämä, siellä Anttilan
yli-luhtissa.

ESKO. Ehkä kylpöi hän myös samassa, ja sopihan se hyvinki.

IIVARI. Hyvin juuri ja hyvää löylyä olikin, vaikka sain vähän höyryä
päähäni.

MARTTA. Viinan höyryä. Sinä vintiö, miksi valehtelet edessäni? Mutta
minäpä sun selkäs lämmitän.

TOPIAS. Martta! Muista, että kanttoori on huoneessamme.

SEPETEUS. Minun läsnä-oloni ei tarvitse olla esteenä kohtuulliselle
kuritukselle, joka, koska se aikanansa tulee, on hyväksi ja kauniita
hedelmiä kantaa taitaa.

IIVARI. Lukkari tahtoisi nähdä kauniita, kirjavia kukkaisia selässäni;
mutta säästäkäät hartioitani vielä tämä kerta, muori; minä lupaan itseni
parantaa, niinkuin parhain taidan.

ESKO. Niin.--Mitä sanot sinä, Mikko?

MIKKO. Minä rukoilen Iivarin edestä.

ESKO. Minä rukoilen myös. Ei nyt mitään pahaa menoa tällä hetkellä, joka
on minun jäähyväishetkeni.

MARTTA. Lähtekäät sitten matkaanne. Mitä kuhnailette tässä enään?

MIKKO. Nyt lähdemme.

TOPIAS. Tulevasta tiistaista kolme viikkoa vartoomme teitä takaisin.
Siksi rakennamme tähän pienen tervetuliais-juhlan. Silloinpa vähän
loiskimmeki kraatari Antreksen klaneetin mukaan, ja jos ei tilaa
töllissämme, niin onpa väljyyttä nummella tässä.--Toivomme on myös, että
kanttoorikin meitä silloin läsnä-olollansa kunnioittaa.

SEPETEUS. Minä kiitän.

TOPIAS. Ja Iivari pääsee kaupunkiin, ostamaan pidoiksi yhtä ja toista.
Mutta näytä silloin, että olet vielä toimelias mies!

IIVARI. Parastani koettaa tahdon.

TOPIAS. Niin, kaikki hyvin! Ja nyt, pojat, matkalle.

ESKO. Sallikaat, että jäähyväisiksi luen edessänne muutaman
korpraali-vainaan sepittämän värsyn.

MARTTA. Ei yhtään jäähyväispuhetta, vaan lähe tiehes.

TOPIAS. Kuullaan, Martta, kuullaan! Ne ovat korpraalin tekemät, ja
meidän tulee muistollensa kiitollisuutta osoittaa.--Annappas paukkua,
Esko, joku rakkauden veisu!

ESKO. Sotalaulu tämä on:

Jo sotatorvi pauhaa,
Sieluni ei saa rauhaa;
Vaan sotaan täytyy lähtee,
Koska kapteeni käskee.

Jo vihan tuli syttyy,
Katsos kuolon rautapyttyy ...

Rautapytty, se on kanuuna... Näkikös kanttoori niitä mitaalikanuunia,
joita Ryssät kiskoivat ohitse kirkon menneellä viikolla? Mikä solina
ja kolina, mikä meteli ja pauhu siinä oli!

MARTTA. Kitasi kiinni, ja marsikaat matkaanne, sanon minä!

MIKKO. Nyt lähemme, Esko.

TOPIAS. Menkäät siunauksella!

ESKO. Nyt menemme, kuin saakeli peräänsoittais.--Onko kaikki muassani,
mitä tarvitsen? Jääkö jälkeeni mitään?

MARTTA. Ei mitään, vaan lähe tästä nyt tavallista vikkelämmin ja käske
Jaana sisään laiskottelemasta perunamurulla!

ESKO. Minä käsken.--Jaana sanoi minun tarha-pöllöksi.--Onko kaikki
tarpeelliset kappaleet muassani?

TOPIAS. Kaikki, kaikki, Esko. Hyvästi nyt vaan, poikani!

ESKO. Niin, hyvästi! Terveisiä! (Mikko ja Esko lähtevät).




TOINEN NÄYTÖS.


(Avara pirtti Karrin talossa, pirtissä hääväkeä sekä miehiä että naisia.
Jaakon ja Kreetan häitä vietetään. Esiripun noustessa tanssitaan
polskaa; Teemu pelaa. Pirtin ovi on auki ja tanssin aikana näkyy
porstuvassa Esko, pussi olalla, ja Mikko Vilkastus).

KARRI (tanssin herettyä). Kas niin! Nuoret, iloitkaat ja vanhat
hauskasti nuorten iloa katselkaat, tai, jos mieli tekee, niin olkoon
menneeksi, antakaat polvenne letkua myös. Tämä on Jaakon ja Kreetan
kunnianpäivä, tämä kirkas elokuun päivä. (Pari pyssyn paukausta kuuluu
ulkoa). Ampukaat, pojat, mutta ampukaat hiljaa. Ei! Ampukaat, että
huone jyskyy ja sydän rinnassa leiskahtelee! Ja katsokaat, tytöt, ettei
puutu pojilta olvi siellä ulkona. (Yksi naisista menee oikealle). No,
Jaakko, mille tuntuu sulle tämä päivä?

JAAKKO. Hääpäiväksi se tuntuu, isäntä; mieleni iloitsee.

KARRI. Ja aina toki sama vakaa mies. Mutta tunnenpa luontos. Tämän
karhean kamaran alla asuu toista kuin luulis. Mutta minä sanon sinulle:
syy on sinulla iloita, saatpa oivan vaimon.

JAAKKO. Minä toivon niin.--

KARRI. Oivan vaimon!--Tuleppas tänne, Kreeta. No, piikaseni, kuinka
tuntuu sinulle akkana olla?

KREETA. Käypä se laatuun vielä.

KARRI. Saa käydä tästä lähinkin; sillä nyt on asia päätetty, nyt istuu
se kiinni kuin piki ja terva, kuin kissa tuoreessa terressä.--
Muistakaat: tätä sidettä ei katkaista, ja onpa se oivallinen, ehkä
vähän peloittava asia. Mutta se liitolle arvon antaa, ja silloin vasta
ystävän omanani pitää taidan, koska ainoastaan kuolema hänen minusta
eroittaa voi, ja kestääpä se vielä kuolemanki jälkeen. Liisani kuoli,
kuoli varhain, mutta muistella häntä, se salainen iloni on, ja toiseen
silmäni ei enään iskeä mieli.--Mutta nyt on riemu-juhla, ja kaikki
murheelliset jutut pankaamme pois. Mutta juuri tämä juhla talostani
Kreetan vieroittaa, ja kauvan kaivataan sua tässä.

KREETA. Kaipauksella mä itse eroon, kaivaten jätän pienet, kiltit
lapsenne.

KARRI. Kuin oma äitinsä sinä heitä kohdellut olet ja hoitanut.

KREETA. Kuin oma kotoni on ollut tämä talo.

KARRI. Ja uskollisesti kuin talon oma tytär olet sinä palvellut. Mutta
koetanpa palkita kaiken tämän.--Jaakko, minä tiedän, ettei tämä
käsityösi, tämä toukan nakerrus sua oikein tyydytä, vaan mielisitpä
ennen möyriä soita ja kantoja väännellä.

JAAKKO. Enpä paljon pidä tästä virasta, johon mun lapsena määräsivät,
ja, niinkuin tiedätte, se kostaa miehensä kehnosti.

KARRI. Sentähden, heitä puupölkyt hiiteen ja kätees kuokka ja kirves!
Kaiken Koutinmäen taustan annan sulle alaksi. Sinne rakenna itsellesi
torppa, ja verotta nauttikaat sitä aina kuolinpäiväänne asti. Kauniken
ometastani saatte ja tallistani kakstalvias varsan, ja tahdonpa teitä
alkurakennossa autella sekä hevoisella että miesvoimalla, aina kuinka
aika myöntää.

JAAKKO. Oivallinen lupaus!

KARRI. Hääpäivänänne lupaan sen.

JAAKKO. Kaksinkertainen on syy meillä tänään iloita.

KREETA. Isäntäni, emmehän taida teitä kylliksi kiittää.

KARRI. Minä vaan maksan mitä olen velkaa. Mutta yhtä toki Jaakolta
vaadin. Pidä Kreetasta; oiva tyttö on hän, niinkuin sanoin, ja taitaa
myöskin olla pieni veitikka; sen näin, koska suutarin pojan pään hän
kovin pani pyörään, ja mies ehkä piti asian totenaki. Mutta luulenpa
toki, että hän viimein ymmärsi kaikki vaan leikiksi. (Tällä aikaa on
olvihaarikka käynyt ympäri vieraitten seassa). Oltta, Jaakko! Ja sinä,
Teemu, anna viulusi vinkua!

TEEMU. Se tietään, ettei Teemu säästä sompaansa. Mutta yhtä tahdon
teille sanoa, niin morsius-parille kuin isännälle ja kaikille vieraille
tässä. Kuulkaat minua koko häähuone! Asian laita on tämä. Minun
isäni--hän asuu tuossa mökissä toisella puolella kylää ja siellä asun
minä myös--isäni, sanon minä, vihaa kaikenlaista mailmallista musiikia
ja on minun kovin kieltänyt pelaamasta viulua, olkoon se missä
tilaisuudessa tahansa. Hän ei tiedä minulla viulua olevankaan; minä
säilyttelen sitä naapuri-Kallen piironkiloorassa. Mutta käydäänpäs
pää-asiaan taasen. Tulisi jo nyt tämä tieto hänen korviinsa, että minä
näissä häissä pelailen, niin peijakas minun perisi. Ilman armoa ottais
hän kohta pojasta kirjavan takin mittaa, peittois minun hyvän omaksi,
että jos näkisitte minun sen, saunoituksen perään, niin, peto vieköön!
luulisittepa minun mustalaisen puhalletuksi hevoiseksi. Semmoinen ukko
hän on. Mutta sentähden tahdon teitä varoittaa hänelle mitään
ilmoittamasta, että minä olin näiden häitten soittomiehenä. Jos hän nyt
kohtaisi jonkun teistä ja kysyisi: »kuka oli pelimannina häissä?» niin
vastatkaat, ettette tunteneet häntä, eli sanokaat, että se oli
Vilukselan Matti tai Viuvalan Eero. Mutta karttakaat itsenne tarkasti
haastelemasta ristiin.--Tämä oli asia, jonka tahdoin teille yhteisesti
ilmoittaa.

KARRI. Ole hyvässä rauhassa, Teemu, ja hellitäppä taasen viulustasi
iloinen polska!

TEEMU. Minä en säästele sompaani. (Pelaa).

ERÄS NAISISTA. Isäntä, kokki tahtoo ehtoollisen esiin.

KARRI. Me teemme niinkuin hän käskee. Siis atrioitsemme ensin ja sitten
tanssimme. (Teemu taukoo pelaamasta). Rakentakaat ehtoollispöytä.
(Pöytää rakennetaan). Mutta ketä vieraita näin tuolla porstuassa?
Käskekäät heitä sisään! (Yksi naisista menee ulos). Hää-talon ohitse ei
yksikään pääse kaulaa kastamatta; se on vanha tapa. (Mikko ja Esko
tulevat). Keväiset kortteerivieraamme! Astukaat sisään, astukaat sisään!

ESKO. Iloitse sinä häähuone!

KARRI. Terve miehiä!