hänen lempeälle luonteelleen. Tässä auttivat häntä uskollisesti
abolitionistit, jotka nyt olivat yhtä innokkaat vaatimaan täyttä
anteeksi-antoa kaikille, jotka olivat olleet osallisina kapinassa, kuin
he ennen olivat käyneet pitkälle heitä ja heidän menetystapaansa
moittiessaan. Ainoastaan siinä he olivat järkähtämättömät, että hallitus
nyt, kun sota oli loppunut ja kapina kukistettu, ei saisi löyhyyden ja
sopimattoman myöntyväisyyden kautta päästää voiton hedelmiä käsistään.

Kaikkialla kaikuva voitonriemu tuli kuitenkin äkkiarvaamatta häirityksi
häpeällisen, alhaisesta kostonhimosta ja surkuteltavasta puolueraivosta
lähteneen ilkiötyön kautta. Eräänä iltana (huhtikuun 14 p:nä 1865),
Lincolnin istuessa Washingtonin teaterissa, ryntäsi muuan näyttelijä,
kotoisin etelävaltioista, esiin ja ampui häneen laukauksen pistoolista
sillä seurauksella, että presidentti seuraavana aamuna kuoli.

Amerikan kansan saattoi tämä halpamielinen salamurha syvään suruun, ja
kuolonsanoma synnytti tuskauttavan hämmästyksen koko sivistyneessä
maailmassa. Mutta vaikka Lincoln kaatui kesken työtänsä sitä päämaalia
vasten, johon hän oli pyrkinyt jalomielisyydellä ja tyvenellä
kestäväisyydellä, ei hänen tehtävänsä kuitenkaan hukassa ollut. Vapauden
ja oikeuden ystävät liittyivät päin vastoin lujemmasti yhteen ja
päättivät, hänen jalon muistonsa elähyttäminä, sen työn, jonka hän oli
alkanut. Orjuus oli peruuttamattomasti lakkautettu, ja mahtava Unioni,
joka nyt oli kestänyt kovimman koetuksensa, oli voimallisempana kuin
koskaan ennen.

Varapresidentti _Andrew Johnson_ astui, valtiosäännön määräysten mukaan,
murhatun Lincolnin seuraajaksi. Hänkin oli korkealle kohonnut matalasta
asemasta; oli näet nuoruudessaan ollut räätäli. Hän oli voimakas,
lujatahtoinen mies, teräväjärkinen ja pelkäämätön; henkilö siis, joka
hyvin kykeni vaikeaa tointa täyttämään. Mutta hänellä ei ollut sitä
tyventä malttia, sitä lempeämielisyyttä ja sielun ylevyyttä, josta
Lincoln oli tunnettu. Senpätähden sopi hän kyllä ulkonaisten asiain
järjestäjäksi, vaan ei niiden veristen haavain parantajaksi, jotka sota
oli iskenyt.

Unionin armeija, jossa sodan loppupuolella oli toista miljonaa ihmisiä,
saatiin verrattain helposti hajalle, kun näet sekä sotamiehet että
päällikkökunta heti palasi takaisin rauhallisille askareillensa. Mutta
vaikeampi oli saada etelävaltioissa aikaan sitä uudistusta, joka
tietysti oli tarpeesen orjuuden lakkauttamisen johdosta.
Liittovaltio-säännössä ei ollut mitään määräystä semmoisen valtion
vastaanotosta uudestaan, joka oli luopunut liitosta. Jos nyt ilman
mitäkään olisi kapinallisille valtioille myönnetty kaikki heidän entiset
etunsa, niin olisivat neekerit ilman tarkastusta jääneet entisten
herrainsa käsiin. Neekerien oikeus suojelukseen niin myöhään
saavuttamassansa vapaudessa oli pohjoisvaltioiden väestön mielestä
tärkeämpi kuin kaikki tietopuoliset kysymykset eri valtioiden suhteista
Unioniin. Pohjoisvaltioiden asukkaat tahtoivat sentähden kapinallisia
valtioita jaettaviksi sotilaspiireihin, joissa kussakin presidentin
nimittämä käskynhaltia pitäisi ylimmäistä komentoa. Tämän tulisi valvoa
kaikkein asukkaiden persoonallisia oikeuksia. Jokainen valtio jäisi
tähän tilaan siksi, kunnes valitut kansanedustajat, jotka valittaisiin
katsomatta puolueesen tai rotuun, julkisesti selittäisivät tunnustavansa
valtiosäännön 14 artikkelia, joka koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan
persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Heti tämän tehtyänsä
julistettaisiin valtio kongressin kautta jälleen-otetuksi valtioliittoon
ja asetetuksi entisiin oikeuksiinsa.

Niin kävikin. Vähitellen alistui toinen etelävaltio toisensa perästä
näihin ehtoihin, kunnes vihdoin, kun Georgia heinäkuussa 1870 uudestaan
otettiin Unioniin, tämä oli täydellinen.

Mutta nämä muutokset eivät suinkaan tapahtuneet levossa ja sovussa.
Neekerien saavuttamaa persoonallista vapautta tietysti ei voitu heiltä
riistää, mutta sen sijaan kieltäysivät etelävaltiot kiven kovaan
myöntämästä heille täysiä kansalais-oikeuksia. Valko-ihoiset Etelässä
olivat liian kauvan tottuneet pitämään mustia _kaluina_, joihin nähden
heidän ei tarvinnut mistään vastata, tahtoaksensa nyt hyvällä tunnustaa
heitä yhtävertaisiksi. Mitä verisimpiä julmuuksia harjoitettiin
vapautettuja neekerejä kohtaan, julmuuksia, joita voi täysin verrata
orja-olojen väkivaltaan. Toisinaan pantiin toimeen todellisia
neekeri-verilöylyjä. Tästä harmissaan vaativat pohjoisvaltioiden
edustajat kongressissa v. 1866 lain säätämistä, jonka kautta neekerit
saisivat oikeuden käyttää turvakseen hallituksen sotajoukkoja,
mahdollisia väkivaltaisuuksia vastaan valkoisten puolelta. Sen ohessa
tulisi heidän saada osuuksia valtion maasta sekä varoja koulujen
perustamiseen lapsillensa. Presidentti arveli kuitenkin tämän lain liian
jyrkästi tunkeuvan eri valtioiden lainsäätämis-oikeuteen ja kieltäytyi
sitä vahvistamasta. Vieläpä hän julisti kongressin jääviksikin, koska
yksitoista etelävaltiota vielä oli Unionin ulkopuolella eikä siis
myöskään kongressissa edustettuna. Laki ajettiin perille presidentin
kiellosta huolimatta, mutta siitäpä hänen ja kongressin keskinäinen väli
rikkoutui ja pysyi riitaisena, kunnes Johnson 1869 luopui virastansa ja
Grant astui hänen paikalleen. Grantille vähitellen onnistui saada
presidentin ja kongressin keskinäinen väli hyväksi jälleen, hän kun
voimakkaasti ylläpiti järjestystä etelävaltioissa ja turvasi neekerien
oikeuksia.

*       *       *       *       *

Orjain vapauttamisen suuri työ oli toimitettu. Mutta vieläkin oli
jälellä tehtävä abolitionisteille. Vapautetut orjat jäivät vapautuksen
kautta oman onnensa nojaan ja olivat edelleen elintapansa johdosta
melkein yhtä avuttomassa tilassa kuin lapset. Olivat kodittomat,
työttömät, tietämättömät ja taitamattomat. Heidän entiset herransa --
hyvin harvoilla poikkeuksilla -- eivät tehneet mitään heitä
auttaaksensa, kiukuissaan kun olivat kovin siitä aineellisesta
tappiosta, niistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä, joita orjat olivat
heille saattaneet.

Abolitionistit tulivat taas liikkeelle. He perustivat suuria
yhdistyksiä, joiden tarkoitus oli auttaa neekereitä hankkimalla heille
työtä, toimittaa heidän lapsilleen pääsöä kouluihin ja antamalla
kovimmasti kärsiville ruokaa ja vaatteita. Mutta ennen kaikkea kokivat
he saada poistetuksi rodun ennakkoluulot mustia kohtaan, sillä tässä oli
pahennuksella juurensa. Neekerit olivat ilman omaa vaikutustaan
joutuneet kansalaisiksi Yhdys-Valloissa. Mitä pikemmin he täydellisesti
asetettaisiin kansalais-oikeuksiinsa, mitä pikemmin heitä ruvettaisiin
arvostelemaan ainoastaan heidän persoonallisen arvonsa mukaan, heidän
syntyperäänsä ollenkaan lukuun ottamatta, -- sen parempi heille ja koko
maalle. Sillä se on turmiollista valtioviisautta, jos koetetaan yhdistää
kaksi kansallisuutta yhteen valtioon muiden periaatteiden kuin
täydellisen tasa-arvon nojalla.

Aina meidän päiviimme on tätä abolitionistien työtä kestänyt. Jos kohta
he eivät enää käytäkkään tätä nimitystä -- joka haukkumanimestä
vähitellen on tullut kunnianimitykseksi --, niin on heitä kuitenkin
elähyttänyt sama pyrintö kuin muinoin vaikuttamaan täydellisen
yhteiskunnallisen tasa-arvon saattamiseksi kaikille Yhdys-Valtojen
asukkaille, huolimatta rodusta tai ihoväristä. He ovat hyväksi osaksi
onnistuneet pyrinnöissään, sillä vaikka paljon ennakkoluuloa vielä on
olemassa neekereitä kohtaan, niin ei näitä kuitenkaan enää estä mikään
lainmääräys hankkimasta itselleen sivistystä, harjoittamasta
elinkeinoja, astumasta korkeimpiin valtiovirkoihin ja käyttämästä
äänivaltaa. Nyt on tullut näkyviin, kuinka oikeat Lincolnin laskut
olivat, kun hän tahtoi, että tajunta orjuuden lakkauttamisen
tarpeellisuudesta kypsyisi pohjoisvaltain väestössä, ennenkun
ratkaiseviin hankkeisin ryhdyttiin. Tämän maltillisen toiminnan kautta
on yleinen mielipide tuota halveksittavaa laitosta vastaan käynyt niin
voimalliseksi, ett'ei edes kiihkoisinkaan etelävaltioiden puoltaja enää
kohottaisi ääntänsä sen palauttamisen hyväksi. Valitettavasti eivät
veljessodan jättämät arvet vielä ole täydelleen kasvaneet umpeen. Mutta
rehellisiä ponnistuksia on molemmin puolin tehty menneisyyden
unohtumiseksi; ja mitä enemmän nuo vanhat, jotka ovat sen kauhuja
kokeneet, menevät pois, ja nuoret, jotka tuntevat niitä ainoastaan
nimeksi, kasvavat, sitä selvemmin ovat »sovinnon jänteet» ääntyvät
uudestaan yhdistettyjen veljesvaltioiden väestön kesken.

Abolitionistien aika on siis ollut ja mennyt. Heitä ei enää tarvita.
Tuosta lukuisasta, voimakkaasta ja alttiista joukosta on ainoastaan
siellä täällä jälellä joku harmaapäinen mies ja nainen, jotka vielä
muistavat sitä aikaa, jolloin pakenevia orjia pidettiin piilossa,
ravittiin ja vaatetettiin heidän taloissansa ja jolloin nimitystä
»abolitionisti» viskattiin heille silmiin ivan ja pilkan kielellä.
Heidän muistojensa läpi käy myöskin voittoriemun tuulahdus. He eivät
ainoastaan ole saavuttaneet tarkoitustansa, he ovat sen ohessa työnsä ja
tekonsa kautta kylväneet jaloja siemeniä muita aatteita varten, jotka
ovat samaa heimoa kuin orjain vapautus ja niinikään taistelevat vapauden
ja oikeuden puolesta. Sen työn kestäessä, jota tehtiin orja-raukkojen
pelastukseksi, tuli ilmiin monta vääryyttä ja monta sorrontilaa, joista
kristityt yhteiskunnat vieläkin potevat. Orjuus törkeimmässä muodossaan
on pannaan pantuna, mutta jälellä on yhä vielä meidän päivinämme sortoa,
tosin vähemmän huomattua, mutta sentähden ei vähemmän loukkaavaa, jota
monessa muodossa väkevämmät harjoittavat heikompia kohtaan.

Abolitionismi vaikutti sekä näiden epäkohtien huomaamiseen että myöskin
pyrintöihin niiden poistamiseksi, eikä ainoastaan Amerikassa, vaan
muissakin maissa. Sen kasvattava vaikutus nuorisoon oli merkitykseltään
äärettömän suuri. Sillä eipä ole olemassa mitään, joka niin valtavasti
valmistaisi meitä tehokkaasen työhön hyvän palveluksessa, kuin tarjottu
tilaisuus saada nuoruudessa tutustua ja sulata kiinni aatteesen, joka
taistelee ihmiskunnan parantumisen puolesta. Sillä tavoin valmistuneina
astuvat monet miehet ja naiset elämän tanterelle, ilo rinnassa ryhtyen
jokaiseen työhön, joka tarkoittaa ihmiskunnan korkeampaa kehitystä.
Senpätähden on nyky- ja jälkimaailma suuressa velassa abolitionisteille.
Meidän tulee kiitollisuudella muistaa heidän jaloa työtänsä. Oli se
pitkä askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä, kun heidän ponnistustensa
kautta orjat vapaiksi ihmisiksi tehtiin heidän isänmaassansa.