ja rääkättiin. Humaltuneita, rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi
abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen painokoneet ja paperit,
abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden puhujia pommitettiin
mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä. Viimein jättivät
etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa vaadittiin,
ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja kirjoja
postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.

Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin
hänen puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana.
Neekerit olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen
heidän asiaansa, ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän
kanssansa. Mutta ennen kaikkea oli ens' alussa _abolitionistina oleminen
jumalatonta_. Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa
käsityksensä Uuteen Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli
ristiriitainen; vaikka hän oli rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja
väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia vuodattamasta verta; vaikka hän
aina selitti tahtovansa käyttää ainoastaan henkisiä aseita aatteensa
toteuttamiseksi ja rakasti vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun
kappaleista, -- niin kaikesta tästä huolimatta oli _kirkko_
abolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat Garrisonia vastaan,
sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo syöstä kumoon Jumalan
maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä hänen opistansa, joka muka
ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja kaikkein yhteiskunnallisten
siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät uskonnolliset ennakkoluulot
monta miestä ja naista edes lähenemästä abolitionisteja ja oppimasta
tuntemaan, mitä nämä oikeastaan tarkoittivat.

Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä
uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät
orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on synkimmän
siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia lehtiä
Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa sovittavan
vastapainon orjuuden kauhistuksille.

Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli
kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta
Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja
väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi hän,
mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti tuliseen
sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa näistä saattoi
hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta hän hätyytti
myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita -- kaikkia yhdessä menossa. Hän
uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä tehtävälle: _saada
jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan orjuuden asiaa_. Jyrkkä
ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget tavallisesti ovat isommassa
tai vähemmässä määrässä, näki hän usein kyllä »entisyyden nykyajan
valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan näki hän ainoastaan
sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa vastaan. -- Pohja on
yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, -- Etelä kolmastoista vuosisata
kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.» Sentähden ovat Pohjan ihanteet
istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen kautta joutuisikin perikatoon.
Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen jokaisen miehen, ken opettaa orjaa
lukemaan, ja joka siten estää joka kuudennen ihmisen lukemasta
raamattua, _tuo_ Etelä kukistukoon!

Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät
hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut
centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden
suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla
intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen
tapana sanoa: -- Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta
puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa
tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän
asti.

Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja
vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan
veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut
saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.

Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu
kvääkärinainen _Lucretia Mott_. Hän oli naimisissa erään rikkaan
puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja
sai hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön
kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin
orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi
kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi
puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko saattoi
käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: -- James, älä
mieti! Kirjoita nimesi! -- Aviopuolisot Mott olivat niitä, jotka ensiksi
perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat sitoutuivat
olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että semmoinen päätös
toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti, jos muistaa, että
teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin _ainoastaan_
etelävalloissa.

Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien»
perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista
järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan, jossa
orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli
abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa
kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi
Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä
pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias,
helläsydäminen _Amy Post_, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä
pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko
tietä Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa
ja lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.

V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t
Louis'in kaupunkia. Pappismies _Eliah Lovejoy_, hyvin tunnettu
abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki
S:t Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti
paikalle ja otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän
julkaisi seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja
pyysi häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo
kolme kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat
tulleet hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan
orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy vastasi,
että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa omantuntonsa
ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että häntä aiottiin
murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen pyytäen suojelusta.
Mutta -- viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun abolitionisteille
suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta
hän vastasi: -- Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on tullut, enkä minä
tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden en pelkää tekojeni
seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän kirjapainokoneittensa ääressä,
sillä hänen työmiehensä olivat hänet jättäneet. Silloinpa kirjapainon
piiritti väkijoukko, joka sytytti sen palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn
kimppuun, hänen astuessaan ulos palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa
lävisti hänet, ja hän kaatui kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden
ikäisenä. Hänen äitinsä, saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui
kesken katkeraa tuskaansa: -- Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa
tähden kuin sitä pettää!

Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi
aikaa jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin
uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen
ainoastaan hänen nimensä ja sanat: _jam parce sepulto_ (jo säästäkäät
häntä haudassa)!

Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen _Thankful Southwick_.
Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He
tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina
matkalla Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko
Bostonin kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten
puolta, toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli
osa jonkun henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat
takaisin omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi,
että jokainen ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan
antama myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä
olivat sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin
sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan
asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä
siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet.
Silloin kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla,
harmailla silmillään, lausuen: -- Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa
päässyt sinulta menemään! -- jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos
huoneesta.

Sisaret _Sarah_ ja _Angelina Grimké_ olivat kasvimaan-omistajan tyttäriä
Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa, tulivat
he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he
ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen reveltyneen
seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista sydäntä». Kun
he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä tuo tapa oli, että
kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä varten,
istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he vain:
-- Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi nöyryytetty. Me
tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa, että paheksumme kirkon
käytöstapaa heitä kohtaan. -- Isän kuoleman jälkeen laskivat sisaret
orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta kaiken maan,
pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.

Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan
seuraavaa:

Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The
Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori,
hiljainen tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn.
Hän avasi sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun
käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»

-- Mikä sulous väsyneelle sielulleni, -- kirjoitti Garrison --, lukea
näitä nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja!
Siitä päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä
äänensä, joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta,
sekaantui sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.

Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat
nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan
julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan
heitä kuulemaan.

Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan,
toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin
keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan.
Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi
pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta
itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat
alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan
vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään
raskainta työtä.

Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu
ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava joukko
piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat.
Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli
raajarikoksi elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki
eteenpäin ja jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He
olivat liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua.
Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.

Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen
_Elisabeth Buffum Chace_. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän
ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät
eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille
kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle.
Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren
Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa
olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on
mainittu, rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella.
Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset
puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja
palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun kvääkärinaisen,
jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon emännän
luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon kasvoiltaan ja
viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että kvääkärinaisen
puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli karannut vaimoineen
lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut joutumaisillaan kiinni, mutta
muutamain abolitionistein toimesta saanut valepuvun, jonka avulla hänen
oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon ja lapset hän oli kätkenyt
metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne mainita, ettei hän turhaan anonut
Chace-puolisojen apua. Uskollinen Adams saattoi häntä Kanadan rajalle,
ja pian hänen ystävänsä saivat kirjekuoren tulon kautta varman tiedon
hänen ja hänen perheensä pelastuksesta.

Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen
samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja
laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä
laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin
ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä,
tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten
Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin pakolainen,
joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja molemminpuoliseksi ihmeeksensä
saivat nämä miehet nyt tietää äsken olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin
pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen päin. Mutta juuri kun rouva Chace
par'aikaa oli pukemassa noita molempia mulatteja kvääkärin valepukuun,
tuli laivan katteini, joka oli vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja
valittamaan sitä vahinkoa, jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden
orjan paon kautta häneltä oli mennyt hukkaan heidän lunastushintansa.
Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.

Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. _Mary Grew_ oli
kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti
päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä
semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä
_Adeline Thompson_ tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun
roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten
esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon,
ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. _Mac Intosh_ paloi kuoliaaksi
S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien
kokoushuoneen palamaan. _Dresser_ viskattiin kuoliaaksi kivillä
Nashvillessä. _Maria Chapman_ oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä
pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä
naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista
silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin
tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän
täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»

_Elisabet lady Stanton_ ja hänen ystävänsä _Susan B. Anthony_ ryhtyivät
orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan
jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme
miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen maassa ja
esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen kaupunkiin,
jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli,
peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet
pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin
esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan
kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä
valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita.
Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he
kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi,
jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.

_Robert Purvis_, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden
vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän
valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan
nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja
vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua
hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin
päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa.
Hän antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla
vaunut, virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat
James Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti
vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan -- ja poissa he olivat.
Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti
melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.

V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa,
Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison
puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään _Frederick Douglas_, joka
oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori
mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään.
Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä,
valtaavalla voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin
muutamaa saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa
tekstistä: _»Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.»_ Hänen
lopetettuansa ja kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen sanainsa
valtaamina, nousi Garrison seisomaan ja osoitti Douglasia, kysyen
juhlallisesti: -- Veljet ja sisaret! Olemmeko kuunnelleet kalua,
omaisuuden-kappaletta, vaiko ihmistä?

-- Ihmistä! ihmistä! -- huusi 500 ääntä. -- No, jos niin on, saako
ihmistä pitää orjana kristillisessä valtiossa ja tasavallassa? -- Ei
koskaan, ei koskaan! -- huusi kokous taas sanomattoman kähäkän
puhjetessa. -- Onko Massachusetts lähettävä semmoisen miehen, kuin on
tämä tässä, takaisin orjuuteen? -- jyrisi viimein Garrison valtaavan
äänensä koko voimalla. Silloin hypähti koko kokous pystyyn huutaen: --
Ei, ei! Ei koskaan! -- Tästä päivästä saakka otti Garrison Douglasin
suojelukseensa. Ja Douglasista tuli mitä toimekkain abolitionisti. Hän
valittiin sittemmin kongressin jäseneksi ja nousi useihin
kunniapaikkoihin.

Liikuttavaa oli nähdä, millä innolla lapset abolitionistien perheissä
omaksuivat vanhempainsa mieli-aatteen. Tapahtui usein, että näiden
täytyi uskoa lapsille pakenevien orjain piilopaikkojen salaisuuden.
Suurella vakavuudella antoivat silloin lapset lupauksensa vaitioloon,
suurella hartaudella he lupasivat olla kärsivällisiä ja kilttiä sekä
pitää huolta toinen toisestaan, jos vanhemmat joutuisivat kiinni ja
vietäisiin vankeuteen. Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa Providencen
kaupungissa teki Chace-puolisojen 11-vuotias poika itselleen lipun,
johon hän piirteli »The Liberator»-lehden mielilauseen: »ei mitään
yhteyttä orjanpitäjäin kanssa.» Sitten kiipesi hän kaikessa
hiljaisuudessa ylös katolle ja kiinnitti siihen lippunsa, joka pian
naapurien harmiksi liehui ylpeänä tuulessa rohkeine kirjoituksineen.

1850-luvulla kävi abolitionistien ja heidän vastustajiensa väli yhä
kireämmäksi, sen teroitetun lain johdosta, jonka kongressi hyväksyi v.
1850 ja joka ankarammalla uhalla kielsi pakenevain orjain auttamista
(The fugitive slave law). Tämä laki määräsi, että kaikki karanneet
orjat, joita tavattiin pohjoisissa valtioissa, olivat heti toimitettavat
takaisin omistajainsa luokse valtion palkitsemien asiamiesten kautta,
joita tuli olla kaikkialla maassa. Laki astui heti voimaan ja pakenevien
orjain takaa-ajoa harjoitettiin säälimättömällä ankaruudella. Mutta
koska näitä pidettiin mitä kovimmalla julmuudella, heidän jouduttuaan
takaisin herrainsa luo, antoivat useimmat ennemmin itsensä tappaa, kuin
olisivat takaisin palanneet.

Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina
Rochesteriin saakka, jossa Amy Post otti hänet vastaan ja lähetti
eteenpäin. Mutta kun viimeinen »asiamies maanalaisella rautatiellä» oli
lähettämäisillään hänet rajan yli Kanadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen
jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet
menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä.
Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla
täytettyjä, rautateitse Kanadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja
orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn, että tynnyrit
pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkuin saapuivat rajalle. Niin
tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen
johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja
tullut lähetetyksi Kanadaan. Sinne tultuaan, pantiin se
tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen
päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta,
kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Miesraukka oli puoleksi
tukehtunut, nälkään nääntymäisillään ja vallan uupunut epämukavan
asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes
juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt, missä
oli, Kanadassa vaiko Yhdys-Valloissa.

Tämä laki lähinnä antoi aihetta siihen, että _Harriet Beecher Stowe_
kirjoitti kuuluisan »Setä Tuomon tupa»-nimisen romaaninsa, joka
sittemmin voimakkaasti vaikutti koko siihen liikkeeseen, jonka
tarkoituksena oli orjain vapauttaminen. Ollen hellätuntoinen ja
ajatustavoiltaan ylevä oli H. B. Stowe monta vuotta karttanut kaikkea
lukemista, joka koski orjuutta; hän ei edes tahtonut puhua tästä
asiasta, sillä se oli hänen mielestään liian kipeä kohta joutuakseen
tarkastelun esineeksi, mutta samalla orjuus oli hänen mielestä liian
luonnotonta voidakseen kauan vastustaa yhä leviävää sivistyksen valoa.
Mutta kun 1850-v:n laki oli astunut voimaan ja hän kauhistuneena kuuli,
miten viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat, että
karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen,
joutuaksensa jälleen orjuuden ikeen alaisiksi, ja kun hänelle
selitettiin, että tämä ehdottomasti olisi jokaisen kunnon kansalaisen
velvollisuus, ja kun hyväsydämmiset, kelpo ihmisetkin puolustivat sitä
»kristityn velvollisuutena», -- silloin hän ei voinut ajatella muuta,
kuin että nämä ihmiset eivät _tienneet, mitä orjuus oli_. Ja nyt hänessä
heräsi palava halu kertomuksen muodossa esittää orjuuden kauhut niin
elävästi kuin suinkin mahdollista. Tämän hän tekikin ja jätti
käsikirjoituksen eräälle kustantajalle. Mutta tämä pudisti päätänsä,
sillä käsikirjoitus oli lavea, ja kukapa viitsisi ostaa neekereistä
kirjoitettua romaania? Vaimonsa hartaasta pyynnöstä kustantaja kuitenkin
painatti kirjan. Se herätti ääretöntä huomiota. Kirja tuotti tekijälleen
pilkkaa, ylenkatsetta ja vihaa, sanomalehdissä sanottiin Setä Tuomon
tupaa häpeämättömäksi valheeksi, ja monet papit julistivat, että siinä
koetettiin järkähyttää Jumalan ijankaikkista maailmanjärjestystä.
Silloin rouva H. B. Stowe julkaisi uuden kirjan, jolle pani nimeksi
»Setä Tuomon tuvan avain», jossa hän julkaisi kaikki kuulemansa orjain
oloja koskevat tositapahtumat, sanomalehtien kertomukset
orjamarkkinoilta, ynnä tunnettujen henkilöiden todistamat kertomukset
neekerien rääkkäyksestä, ja yleensä kaikki seikat, jotka olivat antaneet
aihetta »Setä Tuomon tuvan» kirjoittamiseen. Se ei tietysti voinut saada
mieliä tyyntymään. Päinvastoin pidettiin synnillisenä ja sopimattomana,
että kirjailija, joka vielä lisäksi oli nainen, oli voinut vaipua niin
syvälle, että oli ruvennut kaivelemaan epäkohtien mätähaavaa
halveksittuin neekerien elämässä. Kaikesta vastustuksesta huolimatta
olivat »Setä Tuomon tupa» sekä sen kirjoittaja sentään yhä edelleenkin
orjainvapauttamistyön keskuspisteenä, ja H. B. Stowen nimi on ikiajoiksi
yhdistynyt tämän ylevän taistelun muistoihin.

Laki karanneista orjista saattoi ainoastaan vähäksi aikaa tyydyttää
etelävaltioita. Uudet julmuudet orjanpitäjäin puolelta ja siitä
syntyneet urhokkaat ponnistukset abolitionistein leiristä saivat
puolueet jälleen kiehumaan.

Silloin tapahtui v. 1856 n. s. _Dred Scottin oikeudenkäynti_, joka
herätti suurta ja harmistunutta huomiota yli kaiken maan. Dred Scott oli
Missourilainen orja, jonka isäntä muutti ensiksi Illinoisiin ja sitten
Minnesotaan, joissa molemmissa valtioissa orjuus oli kielletty
kongressin vahvistaman lain mukaan. Sittemmin muutti hänen herransa
takaisin Missouriin. Jonkun virheen tähden isäntä piiskautti orjan,
josta syystä Dred Scott karkasi. Hän joutui kiinni ja vietiin oikeuteen.
Hänen asianajajansa, joka oli abolitionisti, selitti silloin, että Dred
oli vapaa mies, koska hän oli asunut 4 vuotta valtioissa, joissa laki ei
sallinut orjuutta. Päämiehensä puolesta syytti hän sitä paitse isäntää
rääkkäyksestä ja väkivallasta vapaata miestä kohtaan. Asia lykättiin
korkeimpaan oikeuteen, joka julisti sen tuomion, että Dred Scott, ollen
neekerien jälkeläisenä eikä koskaan vapaaksi julistettuna, ei ollut
_persoona_, vaan _kalu_, jolla ei muka ollut muita oikeuksia, kuin mitä
hallitus suvaitsi sille antaa, ja että siis hänen valituksensa ei voinut
antaa syytä mihinkään hankkeesen. Samassa selitti korkein oikeusto, että
kielto orjuutta vastaan Illinoisissa ja Minnesotassa ei merkinnyt
mitään, koska muka kongressilla ei ollut oikeutta kieltää orjain
pitämistä missään valtiossa, enemmän kuin sillä oli oikeutta kieltää
hevosten ja karjain pitämistä.

Tuomio nosti äärettömän huomion. Orjavaltiot, yltyneinä siitä, rupesivat
kongressissa istuvain edustajiensa kautta pitämään suurta suuta. Ne
olivat pahoillaan siitä, että muutamat valtiot, joita viime aikoina oli
otettu valtioliittoon (niinkuin Illinois, Minnesota, Kansas), olivat
onnistuneet saamaan lainkieltonsa orjuutta vastaan vahvistetuksi
kongressissa. Mutta huolimatta tästä etelävaltioiden
»vallanvähennyksestä» -- kuten he sitä nimittivät -- olivat nämä
melkoisena voimana, sillä niiden ja pohjoisten valtioiden kesken
tehdystä sopimuksesta oli sillä, joka omisti 1,000 orjaa, yhtä monta
ääntä kuin 60:lla orjattomalla jäsenellä yhteensä. Tähän aikaan oli
orjavaltioissa päälle 300,000 orjanpitäjää. Mahtavina Dred Scottin
asiassa voittamansa menestyksen johdosta vaativat nämä, että orjakauppa
Afrikan kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut kiellettynä, jälleen
avattaisiin, ja uhkasivat erota Unionista ja muodostaa uuden
valtioliiton, jos ei orjuutta turvattaisi hyökkäyksiä vastaan.

Abolitionistit puolestansa olivat mitä katkerimmasti kiukustuneet Dred
Scottin asiassa langetetun tuomion ja orjavaltioiden siitä syntyneiden
uhkaavien puheiden johdosta. Jyrkimmät heistä päättivät käyttää samoja
aseita kuin vastustajat. _John Brown_, mies Connecticutista kotoisin,
asettui ensiksi Kansasiin ja sitten Marylandiin. Hänpä jo alkoi yllyttää
orjia kapinaan. Viimein muutti hän Harpers Ferry nimiseen pieneen
kaupunkiin ja sommitteli siellä ystäviensä kanssa täydellisen
suunnitelman yli kaiken maan käypään neekerikapinaan. Lokakuun 17 p:nä
1859 valloitti hän pienine joukkoineen kaupungin ynnä siihen kuuluvan
linnoituksen ja asehuoneen kanssa. Tämä uutinen vaikutti hirveän
kauhistuksen etelävaltioissa. Sotaväkeä lähetettiin heti Harpers
Ferryyn. Lyhyen, mutta kuolemaa halveksivan vastarinnan jälkeen saivat
useimmat John Brownin joukkolaisista surmansa, hän itse muutamien
uskollisten kanssa joutui vangiksi, tuomittiin pikapikaa Virginian
korkeimmassa oikeustossa ja hirtettiin.

John Brownin kuolemanrangaistus tapahtui joulukuun 2 p:nä 1859. Vaikka
abolitionistit paheksuivat hänen menetystapaansa, täytyi heidän
myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katsella näitä vaikuttimia, jotka
sen olivat aikaan saaneet. Tuona samana päivänä ripustettiin musta verho
jokaisen talon ovelle, joissa abolitionisteja asui, merkiksi
naapureille, että tämä päivä oli surun päivä orjuuden paheksijoille.

Jos jo Dred Scottin asia oli kiihoittanut mieliä, niin herätti John
Brownin kohtalo täydellisen rajuilman koko maassa. Kongressissa, joka
alkoi joulukuun 5 p:nä 1859 ja kesti vielä kappaleen matkan kesäkuuta
1860, tapahtui myrskyisiä kohtauksia. Ehdoiteltiin päätös, jonka mukaan
ei kongressilla eikä territorioiden lainsäätävillä kokouksilla olisi
valtaa kieltää orjuutta territorioissa, kun näitä otettiin
liittovaltioon. Keskustelua tästä asiasta kesti lähes 4 kuukautta.
Joukko sopimuksia ehdoitettiin, mutta turhaan. Puolueet erkanivat yhä
kireämmälle, ja ääniä alkoi kuulua, jotka huusivat sotaa kysymyksen
ratkaisemiseksi. V. 1861 helmikuussa kokoontui edusmiehiä 13 vapaasta ja
7 n. s. puolueettomasta eli rajavaltiosta »rauhakongressiin». Tämä jätti
sovinto-ehdoituksen varsinaiseen kongressiin, joka kuitenkin sen hylkäsi
ja sen sijaan omaksui päätöksen, joka ikuisiksi ajoiksi kielsi
kongressia sekaantumasta orjuutta koskeviin asioihin noissa eri
valtioissa. Tätä päätöstä ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt
valtiosäännössä määrätty ääniluku, eikä siitä sentähden tullut mitään
varsinaista lakia.

Orjavaltiot sentähden eivät tyytyneet tähän päätökseen. Etelä-Carolina
nosti ensimäisenä kapinalipun ja lähetti kehoituksen toisillekin
etelävaltioille eroamaan Unionista. Nämä ens'aluksi kieltäytyivät. Mutta
kun vuonna 1860 _Abraham Lincoln_, pohjoisten valtioiden ehdokas ja
abolitionismin tunnustaja, valittiin presidentiksi, luopuivat
liittovaltiosta Floridan, Alabaman, Mississipin, Georgian ja Louisianan
valtiot. Ne valitsivat presidentikseen Jefferson Davis'in, voimakkaan ja
sotataitoisen, mutta samassa kunnianhimoisen ja säälimättömän miehen, ja
antoivat itselleen yhteisnimityksen _Amerikan Konfedereeratut_ (=
liittoväliset) _valtiot_. Näiden yhteishallitus asettui Montgomeryn
kaupunkiin Alabaman valtiossa.

Niinkuin Garrison ja Phillips aikoinaan olivat ilmestyneet herättämään
maata tietoon ja tajuntaan orjuuden häpeästä ja kurjuudesta, samaten
ilmestyi Abraham Lincoln päättämään heidän työtänsä ja pelastamaan
maata. Hän oli syntynyt v. 1809, köyhäin vanhempien poikana. Kuusi
kuukautta vuodessa sai hän käydä koulua, mutta väli-ajat täytyi hänen
tehdä kovaa ruumiillista työtä, ensiksi paimenpoikana, sitten
päiväläisenä ja veneenkuljettajana. Viimein tuli hän kauppapalvelukseen,
jolloin hän sai tilaisuutta lukemaan, jotta hän voi suorittaa
oikeustieteellisiä tutkinnoita ja ruveta asianajajaksi. Vähää myöhemmin
hän valittiin, ensiksi Illinoisin valtion lainsäätävään kokoukseen,
sitten kongressiin. Täällä herätti hän heti huomiota terävän silmänsä,
rehellisyytensä ja syvien tietojensa tähden. Kun puolueet orjakysymyksen
kautta joutuivat yhä kireämpään asemaan toinen toistansa kohtaan,
alkoivat pohjoisten valtioiden silmät kääntyä Lincolnin puoleen, häntä
kun arveltiin mieheksi, joka voisi pelastaa maan kaikesta tästä
hämmingistä.

Lincoln oli näet mies, jonka itsehillintä oli aivan tavaton ja järkisyys
selvä. Vaikka abolitionisti täydeltä vakuutukseltaan ollen, osoittivat
kaikki hänen tekonsa ja toimensa kuitenkin aina hillitsevää malttia.
Mutta sen ohessa ilmestyi hänessä järkähtämätön lujuus ja kestäväisyys,
hänen taistellessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana. Hänen
menetystavastaan tuli näkyviin lämmin isänmaanrakkaus, joka ponnisti
häntä voimakkaasti edistämään Unionin uhattua pysymistä, lahjomaton
oikeudentunto, joka ei koskaan sallinut laillisten muotojen ja
oikeuksien polkemista, sekä kaikkien toiveiden pahasti pimetessäkin
rikkomaton usko vapauden voimaan, siveellisten voimien lopulliseen
voittoon. Kaikki nämä ominaisuudet, joihin yhtyi tavattoman miellyttävä
olemustapa, tekivät, että Lincoln vaikutti erinomattain suuresti ja
jalostuttavasti kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.

Ei se ollut mikään helppo virka, johon Lincoln tuli, kun hän noudatti
kutsumusta astumaan Yhdys-Valtain presidentiksi. Hänen vaalinsa saattoi
koko Etelän raivoon; mielet kuohuivat kautta kaiken maan. Toiselta
puolen vaativat abolitionistit, että orjat heti silmänräpäyksessä
julistettaisiin vapaiksi. Toiselta puolen huusivat orjavaltiot orjuuden
pysyttämistä ja orjakaupan laventamista.

Lincoln ei kuitenkaan antanut kummankaan puolueen häiritä itseänsä
aikeissaan. Hän teki maansa tilan perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi
ja ryhtyi sen mukaan hankkeisinsa. Hänen ensimäinen työnsä oli se, että
hän julistuksen kautta selitti lujasti päättäneensä säilyttää
liittovaltiosäännön eheänä sekä pysyä kiinni siinä peri-aatteessa,
ett'ei milläkään valtiolla olisi oikeutta toisten suostumuksetta luopua
Unionista. Muuten selitti hän tahtovansa taipua etelävaltioiden
kohtuullisiin vaatimuksiin sekä, jos mahdollista, ratkaista
riitakysymystä rauhallisilla keinoilla. Vieläpä ehdoitti hän, että
liittovaltiosääntö tarkastettaisiin tarkoitusta varten kutsutun
kokouksen kautta.

-- Teidän käsissänne, tyytymättömät maanmiehet, -- sanoi hän -- eikä
minun, on sodan vaiherikas mahdollisuus. Hallitus ei tahdo teitä
hätyyttää. Sen kanssa ette joudu tappeluun, jos ette itse tee
hyökkäystä. Intohimo on ehkä päästänyt irti rakkauden siteet väliltämme,
mutta se ei saa niitä rikki repiä. Muistojen salaperäiset jänteet, jotka
yhdistävät jokaisen tappokentän, jokaisen isänmaan-ystävän haudan
jokaiseen sykkivään sydämeen tässä maassa, ovat sovituksen jänteinä
soivat, kun paremmat tunteemme niitä taasen koskettavat, joka totisesti
kerran on tapahtuva.

Muutamilta tahoilta sekä Amerikassa että Euroopassa on moitittu sitä,
että pohjoisvaltiot muka viivyttelivät ryhtymästä ratkaiseviin
hankkeisin. On sanottu, että Yhdys-Valtojen hallitus viimeisiin saakka
vältti selvää politiikia, että se vartoili ja katseli mihin orjavaltiot
ehkä suostuisivat. Niin olikin osaksi laita, ja se oli epäilemättä
seuraus Lincolnin vaikutuksesta. Mutta toiselta puolen tulee meidän
huomata, että tässä oli kysymyksenä veljessota. Moniaalla piti isä
Unionin, poika konfedereerattujen puolta, taikka päin vastoin. Kun sota
siten tulisi tuottamaan tavallista suurempaa onnettomuutta, ei sovi
ihmetellä, että ne, jotka siitä vastata saivat, kauvan arvelivat,
ennenkuin ryhtyivät päättävään toimeen.

Sitäpaitse pitävät monet sitä suurena valtiomies-viisauden tekona,
ett'ei Lincoln heti noudattanut tuota abolitionistien vaatimusta, että
orjat paikalla vapautettaisiin. Vaikka hän itse oli abolitionisti, tiesi
hän yltäkyllin, että pohjoisvaltioissa oikeastaan vain taisteltiinkin
Unionin yhteyden puolesta ja että itse teossa piitattiin hyvin vähän
orjien asemasta. Tietäjän silmällä näki Lincoln, että tarvittaisiin
sodan kauhut, ennenkun pohjoisvaltiot heräisivät siitä
huolimattomuudesta orjuuden kurjuuteen nähden, johon vuosisatojen tavat
ja ennakkoluulot oli heidät nukuttanut. Sentähden odotti hän oikeaa
aikaansa, älyten, että orjuuden lakkauttaminen saisi todellakin
merkityksen vasta silloin, kun _kansa itse_ sitä vaatisi. Mutta ennenkun
tämä voi tapahtua, oli tarpeellista, että ajatus sen välttämättömyydestä
täydellisesti kypsyi pohjoisvaltioiden kokonais-väestössä.

Lincolnin sovinnollinen käytöstapa ei herättänyt mitään vastakaikua
orjavaltioissa, jotka pitivät sitä heikkouden merkkinä. He vastasivat
hänen julistukseensa siten, että niiden sotajoukot hyökkäsivät Fort
Sumter nimisen, Etelä-Carolinassa sijaitsevan Unionin linnoituksen
kimppuun. Samaan aikaan, kuin nämä vihollisuudet puhkesivat, luopuivat
liittovaltiosta Pohjois-Carolina, Tennessee ja Arkansas. Sillä oli sota
julistettu.

Abolitionistien vastustajat pohjois-valtioissa huusivat nyt ääneensä,
että nämä »mielettömän kiihoituksensa» kautta olivat synnyttäneet
tarpeettoman sodan. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus käytännöllisistä
syistä käynyt mahdottomaksi. Orjanomistajat olisivat muka itse tulleet
ymmärtämään, ett'ei orjuus kannattanut ja että se ainoastaan
näennäisesti oli tuottava. Sitä paitsi olisi ollut parempi maltilla
odottaa sitä aikaa, jolloin yleisen mielipiteen paino olisi pakoittanut
orjanomistajia lakkauttamaan orjuuden, kuin väkivallalla toimittaa
muutosta.

Kuinka perättömät nämä syytökset olivat, nähdään paraiten siitä, että
Lincolnin rauhallinen politiiki ei vaikuttanut vähintäkään
orjavaltioiden mieleen. Niinkuin nämä kaikkein ensimäisinä olivat
huutaneet sotaa, niinpä ne nytkin ensimäisinä ryhtyivät säälimättömällä
pontevuudella taistelemaan entisiä liittoveljiänsä vastaan. Sitä vastaan
abolitionistit, jos lukee pois John Brownin ja hänen vähälukuiset
joukkolaisensa, aina olivat vaatineet ainoastaan rauhanaseiden
käyttämistä. Syytökset heitä vastaan todistivat vain, kuinka syvällä
epäkohdan juuret vielä olivat. Sitä ei _tahdottu_ nähdä, ei _tahdottu_
tulla herätetyksi huolettomuuden unesta, ja senpätähden karattiin
raivossa niiden niskaan, jotka siihen pakoittivat. Semmoisia esimerkkiä
on kosolta ihmiskunnan historiassa, sekä vanhemmilta että nykyiseltä
ajalta. Kun joku yhteiskunta ei vielä ole saanut itselleen tarkoin
selville, että se on viallinen milloin missäkin suhteessa, kääntyy sen
viha aina ensiksi niitä vastaan, jotka sitä huomauttavat viallisuudesta.

Sota oli nyt kuitenkin julistettu, ja molemmin puolin tehtiin
valmistuksia kamppaukseen. Puusta katsoen näytti siltä, kuin
pohjois-valtiot, joiden asukasluku laskettiin 18 miljoonaksi ja
maan-alue oli paljoa suurempi ja apulähteet rikkaammat, vastaisessa
taistelussa tulisivat ehdottomasti olemaan etelävaltioista
voittopuolella. Näiden asukasluku oli ainoastaan 5 miljoonaa, joista
puolet orjia, niillä sitäpaitse ei ollut niin suuria apuvaroja eivätkä
omistaneet niin tapaperäistä yhteiskuntajärjestystä kuin pohjoisvaltiot.
Mutta Etelällä oli vahvemman yhteisyyden etu, sillä nuo suuret
tilanomistajat siellä olivat kaikkivaltiaat, samalla kun Pohjassa itse
vapaus ja tasa-arvo vaikutti vaihtelevaa erillaisuutta mielipiteissä ja
ajatustavassa. Etelässä, jossa metsästys oli mieluisa ajanvietto, löytyi
sitä paitse paljon enemmän hyviä pyssymiehiä. Iso joukko nuorukaisia
täällä tavallisesti astui sotilassäätyyn, jonka tähden myöskin suurin
osa Unionin sotajoukon upseeria oli kotoisin Etelästä ja sodan syttyessä
meni konfedereerattujen puolelle. Se sotajoukko sitä vastoin, jonka
pohjois-valtiot olivat haalineet kokoon, oli enimmäkseen
harjaantumattomia sissiä ja vapaajoukkoja, joilta ens'alussa puuttui
kelvollinen päällikkökunta ja tarpeellinen järjestys.

Asiain näin ollen sopikin odottaa, että etelävaltioiden sotajoukot
ainakin joksikin aikaa menestyisivät hyvin. Niinpä kävikin. Lincolnin
kutsuma 75,000 miestä pitävä pohjoisarmeija tuli tappiolle kerta
toisensa perästä, huonosti varustettuna, huonosti harjoitettuna ja
huonosti komennettuna kun olikin. Päinvastoin etelävaltioiden armeija
eteni yhä voittorikkaampana. Viimein oli itse Washington uhattuna, ja
konfedereerattujen hallitus asettui sen lähimmäksi naapuriksi Richmondin
kaupunkiin. Kenraali Beauregard sai kohta sen jälkeen voiton, joka olisi
tuottanut tuhoa ja turmelusta pohjoisvaltiolle, jos konfedereeratuilla
vain olisi ollut kylläksi sotaväkeä tappelun jatkamista varten.

Pohjoisvaltioiden taivas näkyi pimenevän, ja kaikkien silmät kääntyivät
Lincolnin puoleen, joka ei saattanutkaan maan toivomuksia häpeälle.
Antamatta minkään vastuksen itseänsä viekoitella kerran viittaamaltansa
tieltä, piti hän yhä edelleen lujalla kädellä pystyssä Unionin valtaa
orjavaltioiden vaatimuksia kohtaan. Kuten kaikki suuret valtiomiehet,
tunsi hän ihmiset ja tiesi viisaasti valita kenraalinsa. Hän nimitti
Ulysses Grant'in ylipäälliköksi, ja tämä vuorostaan hankki kenraalit
Sherman'in, Sheridan'in ja Mac Lellan'in. Nämä uudistivat juurtajaksain
koko sotalaitoksen ja saattoivat vähitellen järjestystä
pohjoisvaltioiden sotaväkeen. Vastoinkäyminen ajoi sitäpaitse näitä
suurempiin ponnistuksiin. Vapaa-ehtoisia tulvaili joukottain riveihin,
ja melkoisia rahasummia kokoontui. Mac Leilan kenraali valmisti
hyökkäystä Richmondiin, Sherman teki onnellisen sotaretken
Etelä-Carolinaan ja Georgiaan, ja Grant tunkeusi menestyksellä
Tennesseehen. Mutta uudestaan synkistyi pohjoisvaltioiden hyvät toiveet,
kun Beauregard, 80,000 miestä konfedereerattuja komentaen, sai uuden,
melkoisen voiton (huhtikuussa 1862), ja kun Mac Lellanin aikoma hyökkäys
Richmondia vastaan raukesi tyhjiin. Konfedereeratut uhkasivat jälleen
Washingtonia, jonka kuitenkin, vaikka vaivoin, pelasti Mac Lellan.

Nämä uudet vastukset eivät ensinkään masentaneet voitettujen mieltä,
vaan päin vastoin kannustivat heitä uusiin ponnistuksiin. Tähän asti oli
Unionin hallitus jättänyt orjat vapauttamatta, se kun semmoisen hankkeen
kautta ei tahtonut hukata mahdollisuutta sovintoon etelävaltioiden
kanssa. Mutta nyt tuli se hetki, jota Lincoln oli ennustanut, kun sekä
kansa että hallitus _vaati_ orjain heti tapahtuvaa vapauttamista.
Elokuussa 1861 suunnattiin ensimäinen isku orjuutta vastaan lailla, joka
laski vapaiksi kaikki orjat, joita oli pakoitettu sotimaan
kapinoitsijain armeijassa. Mutta vasta kun tuuma tuumalta oli lähestytty
sitä kantaa, ilmestyi 1862 Lincolnin julistus, joka ilmoitti, että hän
tammikuun 1 p:nä 1863 selittäisi kaikki ihmiset vapaiksi muutamissa
valtioissa, jotka silloin mainittaisiin. Ja sanottuna päivänä, tammikuun
ensimäisenä vuonna 1863, julistettiin orjat ikuisiin päiviin vapaiksi
valtioissa Arkansas, Tennessee, Texas, Louisiana, Florida, Alabama,
Mississippi, Georgia, Virginia, Pohjois- ja Etelä-Carolina. Täten olikin
orjuus kielletty koko maassa, sillä muut valtiot olivat vähitellen sen
lakkauttaneet kongressin hyväksymäin lainkieltojen kautta.

Siten se suuri päämaali, jota varten abolitionistit olivat taistelleet,
nyt oli saavutettu. Mutta vielä hämmensi voittoa veljessodan katkeruus,
jonka kauhut sai kaikki voittovirret vaikenemaan. Iso osa vapautettuja
neekerejä meni pohjoisvaltioiden armeijan palvelukseen jossa he
muodostivat suuria väki-osastoja ja taistelivat kiitettävällä
urhoudella.

Tappotanterella kallistui yhä tappelun onni milloin toiselle, milloin
toiselle puolelle. Viimein onnistui kenraali Mead pohjoisvaltioiden
armeijalla saamaan ratkaisevan voiton Gettysburgin luona, ja pian sen
jälkeen valloitti Grant linnoitetun Vicksburgin, jota kauvan oli
piiritetty suurella kiivaudella. 1864 nimitettiin Grant Unionin kaikkein
sotajoukkojen ylipäälliköksi, ja hän tiesi antaa sotaliikkeille yhteyden
ja kokonaisuuden, jota niissä sitä ennen ei ollut. Tämän tähden
sotaretkeä tästälähin jatkettiin suurella voimalla, ja Pohjan joukot
alkoivat kaikilta tahoilta voittorikkaasti tunkeutua vihollisen
alueelle.

Kesken sotaa, samalla kun pohjoisvaltiot varmasti, vaikka hiljoilleen,
lopullista voittoa lähestyivät, oli uusi presidentin-vaali toimitettava.
Tuskalla vartoivat Unionin ystävät -- eikä ainoastaan Amerikassa, vaan
myöskin Euroopassa -- vaalin päätöstä. Oliko Amerikan kansa
ratkaisevalla hetkellä luopuva uskostaan itsehensä ja uskostaan siihen,
mikä oikeaa on? Vai oliko se voittorikkaana lähtevä taistelusta ja
osoittava lujaa luottamusta niihin peri-aatteisin, jotka tähän saakka
olivat sitä elähyttäneet vapauteen ja oikeuteen? Tämän voisi kansa
näyttää ainoastaan siten, että se ylimmäiseksi pääksensä valitsisi
uudestaan sen mainehikkaan kansalaisen, joka oli kantanut viime vuosien
jättiläistaakkaa. Kaikkialla oli presidentin-vaalin aikana kovaa
kiihtymystä ja eripuraisuutta. Muutamat tahtoivat, kauhistuneina sodan
hirmuista, tehdä rauhan etelävaltioiden kanssa mihin hintaan hyvänsä.
Toiset taasen arvelivat, että näiden pitäisi erota Unionista, jolloin
muka uusi liittovaltio oli muodostettava paremmalle pohjalle kuin vanha.
Lincoln yksinään oli tyven, selväpäinen ja täynnään luottamusta. Tuntui
siltä, kuin olisi hänen tukevat hartiansa vaivatta kantaneet kokonaisen
kansan tuskat ja huolet. Hän lähtikin voittorikkaana koetuksesta, kun
kansa valtaavalla enemmistöllä antoi äänensä hänelle.

Lincolnin ja pohjoisvaltioiden kunniaksi on luettava, että he ensiksi
niin kauvan kuin suinkin viivyttivät ratkaisevaa rynnäkköä
etelävaltioita vastaan, mutta sitten jyrkästi pysyivät suostumatta
rauhantekoon kapinoitsijain kanssa muulla ehdolla, kuin että nämä
täydellisesti alistuisivat Unionin isännyyteen. Jos olisivat horjuneet
tässä kohden ja myöntyneet ennen aikojansa, ei orjuus ikinä olisi
surmaniskuansa saanut eikä sodasta niin muodoin mitään satoa lähtenyt.

Vuonna jälkeen Lincolnin toista vaalia tuli ratkaisevat tapaukset, jotka
vihdoinkin tekivät sodasta lopun. Verisen tappelun perästä valloittivat
Grant ja Sherman lujasti linnoitetun Richmondin, jossa kapinoitsijain
hallitus oli pitänyt pesäänsä. Vähää myöhemmin täytyi kenraali Leen
antautua vangiksi 26,000 miehen kanssa, jotka olivat koko loput Etelän
armeijasta. Näiden voittojen kautta muserrettiin konfederationin
uppiniskainen vastustus, ja myöskin sen kannattajat pohjoisvaltioissa
nöyrtyivät kansan-tahdon alle, joka niin voimakkaasti oli Lincolnin
uudessa vaalissa sanansa lausunut.

Kapina oli täten kukistettu, ja rauha tehtiin (v. 1865) etelävaltioiden
ja Unionin kesken. Mutta sillä ei suinkaan kaikki ollut saatettu
entiseen kuntoonsa. Lincolnin asiana oli nyt tarttua suuren tehtävänsä
toiseen puoleen, sovinnon kauniisen työhön, joka niin hyvin sopikin