Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmemaa!
Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistais,
Jalon kansan kuntoa laulelmat
Yli aaltojen kuljettais.

Saisi kuulla maailma kummakseen
Miten täälläkin taistellaan,
Pyhän, kauniin, oikean voitollen
Ilojuhlina riemuitaan.

Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin,
Edistyksellen uhria toi,
Ihanteen, jalon aatteen alttariin
Rovon viimeisen kantaa voi

Kuinka uskaltaa sekä toivoa
Tämä kansa on tohtinut,
Vaikka vallitsi nälkä, kuolema,
Valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin,
Valon temmata soihdukseen;
Omat laulunsa nostaa kuultaviin,
Ihanimmaksi oppaakseen.

Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan,
Kuni kihlattu morsian.
Vapautta se häiksensä valmistaa,
Tulevaisuuden juhlahan.

Sitä varten kansa nyt kilvan käy
Isänmaallensa uhraamaan,
Valon liedellä nuoriso valmistuu
Toivon-aikoja ohjaamaan.

Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan,
Satavuosia sortunut!
Kansa yksi on Suomessa, yhdellen
Voiton-arpa on langennut.

Työhön, työhön yhtenä kansana siis,
Rehellisehen, arvoisaan!
Saman maan, saman kansan onnellen
Joka korsikin kannetaan.

Kuka kurja hylkien silmäilee
Suuriarvoinen alhempaan?
Saman arvon, kunnian ansaitsee,
Joka mies on paikallaan!

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,
Isänmaahan ja maailmaan.

18/7




HÄÄLAHJA.


Jo herra viettää häitänsä,
Hovissa juhlaillaan.
On tanssi, soiton helkkinä,
Ja maljaa maistellaan.
Siell' asustaa vaan valkeus
Ja kirkas riemun runsaus.
Vaan ulkona--ken?--Ken?
On kansa murheinen.

Saa murhe yössä hoippua,
Hääjoukko riemuitsee.
On onni keskitaivaalla
Ja varjot väistelee.
Nyt silkit, helmet helskyvät
Ja kultavitjat välkkyvät,
Vaan--tuskanhuutoja!...
On läänin rahvasta.

Saa huuto yöhön vaipua,
Hääjoukko hyppelee.
Ei riemu kuule tuskia,
Sen korvat lumpenee.
Niin kaunihisti notkutaan
Ja soitto kaikuu, kaikuu vaan.
Mut--kostonhuutoja!...
Ne herran orjia.

Saa kosto yöhön hukkua,
Nyt valvoo rakkaus.
On onnellisten seurassa
Vaan armo, laupeus.
Vaan miksi tanssi taukoaa?
Miks soiton kielet seisahtaa?
Kirous julma vaan
Nyt nostaa kauhujaan!

Ja niinkuin myrskyn pauhaten
Ei linnut laulakaan,
Hääjoukkokin on jähmeinen,
Sen riemu kahleissaan.
On morsian nyt kalpea
Ja pilvi sulhon otsalla.
Kirous yöstä vaan
Nyt nostaa kauhujaan.

"Juo sappea sun riemussas,
Isies kylvämää!
Maan meiltä riisti vanhempas,
Sun valtaas henki jää.
Vaan myrkynputket nouseva
On lapsiesi niitulla,
Ja onnentähkäs syö
Kirottu hallayö!"

Uh julmaa! Mistä kylvöstä
Tuo vilja kasvoikaan?
Hääjoukko kuuli mykkänä
Ja sulho tuskissaan.--
Hänehen kääntyy morsian
Ja näyttää kuin rukoilevan.--
Taas päivä paistaako?----
Jo väistyy pilvi, jo!

Iloa sulhon silmiss' on,
Ne säihkyy uudestaan,
Ja syttyi poski morsion
Taas onnen-purppuraan.
Suhaus käy hääjoukossa
Kuin tuulen kuiske lehdossa.
"Mit' aikoo tehdä hän?
Hän näytti päättävän!"

Niin nousi, astui portaillen
Nyt sulho, morsian.
Valoa läikkyi kansallen
Yön mustan helmahan.
Ja nuorikot on ylevät,
Kuin kaksoistähti lempeät.
Ja kansa kuiskuttaa:
"Hän haastaa, kuunnelkaa!"

"Pois muistot!" sulho lausahtaa,
"Pois muistot katkerat!
Nyt onnenkevät aaltoaa
Sen laineet loiskuvat.
Häähuoneesta ne ouruaa
Ja vapautta lahjoittaa."--
"Vapaus!--kuulitko?"
Keskeytti kansa jo.

"Mun hovi, teidän lääni on,"
Niin herra jatkoi nyt.
"Isäntä kukin olkohon
Kuin maat ois perityt.
Jumala vaan ja ruhtinas
Meill' yhteinen on valtias.
Ja rakkaus veljyyden
On side sydänten."

Jo lausuikin hän tarpeeksi.
Vaan kansa vait on myös!
Niin kuunteleeko kylmästi
Tuo joukko jalon työs?
Ei! lämpimyyttään vait on se,
Suun sulkee kuuma kyynele.
Vavahtaa huulet vaan,
Ei lähde sanaakaan.

Niin hetkinen.--Jo raikuu maa
Ja kaikuu kiitokset:
Kun kevätpäivä armahtaa,
On virrat kuohuiset.
Yö kirkastui, kun loistivat
Iloja kokko valkeat.
Maat, järvet riemujaan
Sai kansa kaikumaan.

Ja kansa yhtyi häihin nyt,
Hääjoukko kansahan,
Niin riemu, äsken särkynyt,
Nyt täytti maailman.
Taas soitetaan ja tanssitaan,
Heräsi päivä vuoteeltaan,
Vaan onnellisten häät
Viel' iloitsevan näät.




TAIVAHASI.


Turhaan etsit, tutkivainen, taivahalta tähteä,
Johon maasta matkustajan täältä tulis lähteä.
Et voi eikä tarvis täältä matkustella kauemmas,
Läsnä loistaa tähtyesi, etsittävä taivahas.
Käänny lapsikammiohon, katso pientä kehdossaan:
Puhtahin sen silmän palo,
Herttaisin sen hengen valo,--
Kadotettu taivahasi siinä loistaa kirkkainnaan.




ÄITI.


"Jokivartta pitkin
Kävelin ja itkin:
Lapseni aaltoon hukkunut lie.
Löysin lumenpäljen,
Siinä jalan jäljen,--
Siit' oli surmaan lapseni tie.

Mieheni läks ensin,
Häntä etsin, lensin,
Lintuna, joit' on puoliso pois.
Hän jos hukkui, kuoli,
Elämästä puoli
Mult' ikipäiviksi riistetty ois.

Hukkunut ei vainen,
Kurja,--armahainen,--
Pois paken' aaltoisen meren taa.
Käännyin rantalehtoon,
Mökkihini, kehtoon,--
Kaikkialt' etsin last' ihanaa.

Lasta, lohdutusta,
Etsin,--mökki musta
Hautaan upposi silmissäni:
Laps on poissa;--meni
Koko elämäni!
Synkk' on hauta nyt mökkiseni.

Vaivuin ... jälleen nousin,
Juoksin minkä jousin.--
Juoksun' ei kauan kestänyt lie:
Löysin lumenpäljen,
Siinä jalan jäljen,--
Siit' oli surmaan lapseni tie!"--

Näin hän lauloi yksin
Päivät pääksytyksin,
Murheess' uitellen sydäntään.
Polki rukkiansa,
Leipää suolahansa
Painoi, kasteli kyynelillään.

Elikö tai kuoli,
Almusta ei huoli:
"Armoleip' ei mun armottoman."
Tyhjää kehtoansa
Tuutii toisinansa,
Toivoa laulaa toivottoman:

"Isä, kanna lasta,
Vaikka tuonelasta,
Suo hänet äidin viel' omistaa!"
Muutpa moittii vainen:
"Hullu, hullu nainen,
Soimata uskaltaa Jumalaa!"

"Tuuti, tuuti lasta,
Vaikka tuonelasta!"
Äit' yhä laulaa yöt yliten.
"Minut hälle anna
Tai hän mulle kanna!--
Kuukin nousee yön laellen.

Kuukin kuoltuansa
Nousee uudestansa,
Läntisen päivänkin itä tuo.
Öisen valon luoja,
Uuden päivän tuoja,
Äidin murheesen ilo luo!

Tuuti, tuuti lasta,
Vaikka tuonelasta,
Muutoin ei isä anteeks saa."--
Yö on. Kumma valo,
Äitilemmen palo,
Vaimon kasvoja kirkastaa.

Kuu jo kultaa yötä,
Herra armotyötä
Näyttää aikovan maass' alottaa.
Lähenee jo aamu,
Mökiss' outo haamu
Last' ihanaa sylin kannattaa.

Ihmekö nyt kohtaa?
Äidin silmät hohtaa
Kuin valo koittavan auringon.
Juoksee haamun vastaan,
Syleileepi lastaan.--
Murheesen ilo vuotanut on.

"Kiitokset, mies kulta!
Anteeksi sait multa!"
Autuas äiti näin huudahtaa.
Päivä koitti yöstä,
Herran armotyöstä
Rakkaus koston sai sovittaa.

Tuuti, tuuti lasta,
Lahjaa taivahasta.
Vaan vait!--tuutija vaiennut on.
Seis nyt, rukki, kehto,
Tyynny, rantalehto!
Äitikin tyyntynyt on lepohon.

Lepää lautehillaan,
Kasvot kirkkaimmillaan,
Rakkaus loistaa kuolematon.
Missä? mikä pauhaa!
Mökissä on rauhaa;
Äiti jo lapsensa löytänyt on.




POIMULEHTI.

_Alchemilla vulgáris_. Kevät-aamuina näkee tämän kasvin
lehdillä kastehelmen kaltaisia pisaroita, jotka ovat juuripainon
vaikutuksesta lehden sisästä pusertuneet.


Poimulehti, olet minun
Kaltaiseni: luonto sinun
Sydänjuurias kun painaa,
Lehdillesi helmet lainaa.
Helmet päilyy päivän alla,
Mieli viehtyy katsojalla.

Painaa myös mun sydäntäni,
Mikä oikein painaneekin,
Vaan se paino mielessäni,
Helmiäpä nostaa sekin,
Nostaa milloin kyyneleitä,
Milloin laulun helmyeitä:
Miellyt niitä silmätessä,
Rakkauden säteillessä.




OPPIA.


Ruista kuin riiheen, oppia otsaan ei sovi ahtaa:
Kuivettumaan sitä ei nosteta, vaan itämään.




TUO ILOA!

Säveleesen.


Leivosen laihin
Taivahilta,
Mieleni, maihin
Tuo iloja!
Sielt' ilo kanna,
Kuin mesi tuo,
Muille sit' anna,
Itsekin juo.
Tuo ilo sieltä
Murheellisiin,
Luo kevätmieltä
Maan asujiin!
Niin joka rinta
Lempeä soi,
Maa ihaninta
Kukkia voi.




MAAMIEHENLAULU.

Kansan säveleesen.


Pois nyt Suomen taivahalta
Mustat pilven saihot!
Suomen kansan vainioilla
Lainehtii jo laihot.

Valistuksen vahva touko
Hengen viljaa tuottaa,
Voithan, Suomi, nousevahan
Nuorisohon luottaa.

Poistu, halla, meidän maasta,
Vainiomme säästä,
Toivon touot kukkimahan,
Kypsymähän päästä!

Herran voima, auta meitä,
Nosta korkealle!
Ja kun nostat, anna meidän
Paistaa maailmalle!




JOULUAATTO.


No, onko tullut kesä
Nyt talven keskellen?
Ja laitetaanko pesä
Myös pikkulinnuillen?

Jo kuusi kynttilöitä
On käynyt kukkimaan,
Pimeitä talven öitä
Näin ehkä valaistaan.

Ja vanhakin nyt nuortuu
Kuin lapsi leikkimään.
Ja koukkuselkä suortuu--
Niin kaikk' on mielissään.

Ja hyvä, lämmin, hellä
On mieli jokaisen:
Oi, jospa ihmisellä
Ois joulu ainainen!





VUOSI 1884.




TIMANTTIPUIKKONEN.


Mitähän tarkoitti
Tyttö, kun kirjoitti
Nimensä ikkunaan?
Syvähän piirsi sen
Timanttipuikkonen,--
Lasi ei tunne vaan.

Timanttipuikkonen
Oletkin, tyttönen,
Sydäntä säästä vaan!
Miksi et säästänyt?
Sydäntä särkee nyt,
Polttaa hullunaan.

Vaan sinä, tyttönen,
Timanttipuikkonen,
Hymyilet, naureksit.
Työtäsi jaloa,
Kuin tulipaloa,
Ihaillen silmäilet.




ONNELLINEN.


Olit onnellinen, äitini,
Kehdossa kun nukkui poikasi:
Paljon pojastasi uneksit,
Paljon rukoilit ja toivotit.

Onnellinen hänkin, poikasi,
Poikavuosinaan kun juokseli,
Jaksoi uskoa ja toivoa,
Jaksoi riemuita.

Onnellinen nytkin äitini,
Vuorostaan kun hänkin nukkuvi,
Nukkuu nousematta milloinkaan
Näkemähän turhaa toivoaan.

Dresden 9/4




KAKSIN.


Kaks asteleepi nyt nuorukaista,
Tietysti tyttö ja poikanen,--
Ihailla kevätmaailmaista
He tahtovat,--no arvaa sen.
Parastaan luonto tehdä koittaa,
Maailma kukkii, linnut soittaa;
Nuo kaks ei nää, ei kuule muuta
Kuin kahta silmää ja yhtä suuta.

26/4




DRESDENIN LAMMILLA.


On täällä järviä niitä, noita,
Kuin Suomen paunia, lammikoita,
Joilla joutsenet uivat.
Oi, joutsenet, jos tietäisitte
Te Suomen järvien kauneutta,
Joilla joutsenet uivat,
Niin sinne kilvaten rientäisitte,
Siell' uiden, laulaen suloutta,
Kuin Suomen joutsenet uivat.
Niin luulisin, mut mieluisin
Lie kotiaaltonen teillekin.




ELBEN LUONA.


Elben luona lauloi lintu harmaa;
Kuulin, luulin Suomen rastahaksi.
Mutta mik' on maailmassa varmaa?
Saman-uskoista on tuskin kaksi.
Toista mietti saksalaisen mieli:
"Tuo on Elben rannan satakieli."

Kumpi meistä lienee oikeassa?
Toinen polvi uskoa voi toisin.
Kaikki vaihtuvaist' on maailmassa.
Suomen rastaan satakieleks soisin,
Sen on sävel herttaisin ja sulin.--
(Liiaks ehkä lausuneeksi tulin.)

8/5




MOKOMA LOKOMOTIVI.


Mokoma lokomotivi!
Ohikulkien viskasi hiilosen,
Näki siitä syttyvän sydämen,
Mutta ei pysähtynyt,
Hiilonen hehkuu nyt,
Poroksi polttelee vihannan,
Ihanan lempirannan,
Kyyneleistä ei sammu tuli,
Kevähän elementit suli.--
Mokoma lokomotivi,
Viskasi hiilosen!

9/5




UTELIAS KUU.


No, onpas kumma vasta:
Kuu katsoo akkunasta!
Sen varmaan taivahankappaleet
Uteliaist' ovat naisista oppineet,--
Paljonhan oppii heistä,
Luomisen enkeleistä.
Kas, mitähän mahtaa kurkistaa,
Viattomuuttako nukkuvaa?
Kuu kulta, olit myöhäinen:
Viattomuus jo kauvan
Täält' otti matkasauvan,
Palauttaa jos voisit sen!--
No, voi nyt mitä huokailen.

Dresden 9/5




AVUTOIN.


On aivan yksin se mökki
Ja kylä on kaukana
Ja mökissä sairas vaimo
Makaapi hoidotta.

Ei nousta hän, vaimo raukka,
Voi sairasvuoteeltaan,
Ei puuta takkahan kylmään
Saa heikko nousemaan.

Ja viimeisen palasensa
Jo jakoi hän koirineen;
Niin ristihin liitti sormet
Ja vaipui vuoteelleen.

Oi, astu jo ihmisjalka!
Ei;--pakkanen paukahtaa.
Soi, lempeä ihmiskieli!
Ei;--koirapa haukahtaa.

Niin sairas huokaa ja huokaa,--
Jo taukoo huokaus,
Ja haikeastipa silloin
Soi koiran ulvahdus.

Pien' ikkuna päivän päästää
Nyt kasvoihin ryppyisiin:
Suu jäykkänä auk' on, paiste
Käy jäisihin valkuisiin.

Vaan koira kun ulvoo, ulvoo,