NYT JA SILLOIN.


Kedolla paimen etsi kukkia.
Hän kotiinsa sielt' yhden valitsi.
Sen helläst' istutti ja hoiti hän,
Ei muille sois sen hymyilevänkään,
Ja huulten vierasten ei koskevan!
Vaan eihän paimen tiedä, eihän vain,
Kuink' usein ennen perhot kedolla
Sai suudella tuon kukan huulia.




SIIT' ASTI.


Teist' ei lie kaunis Luhtavaaran rinne,
Kun louhinen se on ja kallioinen;
Vaan mieleni mun aina hehkuu sinne,
Kun sielt' on mulla paimenmuisto moinen:
Siell' ennen istuin kanssa paimen-immen,
Siit' asti muistan sieltä kukat lemmen;
Ja missä kasvaa lemmenkukka, siellä
On elinvoimaa, suloutta vielä.




YKSINÄINEN.


I.

Oi, kukkaseni, armas kukkani,
Sä olet ainoa mun riemuni!
Mua maailma kun soimaa, tuomitsee,
Sä siit' et huoli, mulle hymyilet
Ja tuoksull' asuntoni täyttelet--
Mua tuskin muut maan päällä muistelee.
Tuoll' oisi impi kirkkorannalla,
Vaan häntä tuskin tohdin aatella,
Hän kenties millä, millä rankaisee!
Oi, kukkaseni, armas kukkani,
Sä olet ainoa mun riemuni.


II.

Kevähällä ruusuni
Kukki kaksitellen,
Syksyllä on yksi,
Vaan yksi kukkanen.

Kevähällä lintuni
Lauloi kaksitellen,
Syksyllä on yksi,
Vaan yksi lintunen.

Yksinäinen kukkani
Vaill' on viehätystä,
Lintu yksinäinen
On aivan vaiennut.




MUISTOKSI.


Saas tästä tyttö, muistoksi
Tää sinikukka, lemmikki!
Suo hetkinen sen riemuita
Sun silmiesi valossa.--
Voi, kuin se siit' on autuas!--
Kun kyllästyt, niin heitä pois
Tuo joutokasvi lasistas--
Se muutoin toisten tiellä ois:
Hän sen voi tehdä kukallen,
Ken polkea voi sydämen.




SINIKAUNOKKI.


Kysytte, miks' elokaunokki
Kasvoi pellon leipäviljahan,
Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut?--
Taivassinellään se muistuttaa,
Että on maan päällä muutakin--
Taivahista, pyhää, ihanaa--
Paljon muutakin kuin leipä vaan.




HERNEKUKKA.


Mist' eksynyt lie ohrapellollen
Tuo hernekukka perhosiipinen,
Vaan ihastuinpa, kun sen siellä näin;
Vaikk' aikaharvoin hernepellolla
Ma silmiäni käänsin sinne päin,
Kun siellä niit' on ylen viljalta.
Jos mikä miss' on harvinaista vaan,
Se kiitoksella usein mainitaan;
Vaan viljalt' ollen moni unhoittaa
Ihailla kaunista ja arvoisaa.




TUOKSUHEINÄ.


Tuoksuheinä tuskin vaan
Kukkaseksi huomataan;
Niin sen muoto kaino on,
Vaatimaton, loistoton.
Usein lähin ruohonen
Nuokkuu vaan sen tuoksullen,
Muut ei tunne, tiedäkään.
Kukkaseuraan loistavaan
Tuoksua sen kaivataan,
Mutta harvoin löydetään.
Useammin löytää sen
Halpa paimentyttönen.




SOPU LUONNOSSA.


Tääll' ei etsi riitoja
Honka kuusen rinnalla.
Koivu tuomen, pihlajan
Luona näyttää suostuvan.
Niityn kukat tuhansin
Rinnan on ja sekaisin,
Sovuss' elää kuitenkin.
Peippo sekä kerttunen
Usein täyttää lauluillaan
Saman lehdon liepehen--
Kiistele ei kumpikaan.
Rastahalle leivonen
Kosk' on ollut kateinen?
Milloin taivas kuvansa
Kielsi lammen kalvolta?
Oi, kosk' ihmismaailman,
Niinkuin luonnon sointuisan
Täyttää sopu taivahan!




TYYNI LAMPI.


En usko, ett' on hongat vuorella,
Tuoll' läsnä taivast' onnellisemmat
Kuin kukkaset ja lehdot laaksossa
Joit' tuskin vuorihongat huomaavat.
Näenhän, ett' on laaksoss' alhaisin
Tuo tyyni lampi--siihen kuitenkin
Maa kuvastuu ja taivas parhaimmin.





VUOSI 1882.




ELIAS LÖNNROT.

Lausuttu Viipurissa 17 p. Huhtik. 1882.


Lönnrot on kuin Suomen kansa,
Suomen kansa on kuin Lönnrot.

"Mitä vaadit, suomalainen? Vapautta, valtikkaa!
Köyhä, halpa mökkiläinen vaatiako uskaltaa!
Vapauden valtakirja nosta ensin ilmoillen:
Miehen voima, hengenponsi, millä osoittaa voit sen?"

Voima? Eikö miehuuttamme Runeberg soi lauluissaan?

Sankareimme urhotöitä maine kantaa maailmaan.
Missä uljas miehen kunto, jalo voima loistaa niin,
Kuin ne kukkii puhjenneina Vänrik Stoolin laulelmiin?

Väitettiin: "Ne vaan on laina, vieras kouluanti vaan,
Jost' on Suomi kiitostansa luotu aina laulamaan.
Palveluun tää kansa kelpaa, sill'ei voimaa hallintoon,
Oman hengen ponsi puuttuu,--ilmoillen sen nostakoon!"

Työ ja kunto silloin nosti mökin pojan piilostaan,
Ajan henki hänet kutsui kalleukset kaivamaan:
Vaatimaton niinkuin hyve, ahkera kuin kuntoisuus,
Kaino metsälammen lailla, tyyni niinkuin rauhaisuus.

Sellainen tuo ajan urho, kalleusten kaivaja,
Aluss' unhoitettu, halpa, nyt jo tuntee maailma;
Kätketty kuin Suomen kansa salon synkän unheeseen,
Mutta työllään sieltä nousi, niinkuin kansa aarteineen.

Vaatimaton sanoissansa, kaino käytöksessä hän,
Mutta työnsä hedelmillä vaati ehkä enemmän:
Vaati kansallensa arvon rikkahitten rinnalla,
Laittoi, että Suomen laulun kuulee kaukomaailma.

Suomen vaaroille hän nousi, näki järvet metsien,
Loistavat kuin kiiltohelmet tummuudessa kutrien.
Maansa järvillä hän kuuli laulun hellän helkkävän,
Luonto kiehtoi kuulijata, vaan tuo laulu enemmän.

Laulun helmet poimi urho kielilt' iki kanteleen,
Niistä punoi Suomettaren päähän jalon seppeleen:
Laulut liittyi toisihinsa niinkuin järvet Suomenmaan,
Sinijärvet luotu maata, laulut kansaa kultaamaan.

Niin nyt välkkyi maailmalle _Kalevalan_ tähtivyö,
Kertoi vanha sankar'-aikaa kansan hengen ihmetyö:
Entisyyden muistolaulut, ase ajan nykyisen,
Aatemeri ammennella aukes Suomen kansallen.

Vanha _Kanteletar_ kaikui syvät Suomen tuntehet,
Virvoitti kuin laakson virta uuden laulun kukkaset.
Vihdoin tietäjämme käsi isäin _Loitsut_ ilmi toi,
Neuvomaan, ett' aate, sana, henki muodot muuttaa voi.

Elias Lönnrot, Suomen kansa,--sanat kauas kuuluvat,
Suomen hengen sullojilta ase, voimat vaipuvat.
Snellmanin jo ääntä kuullaan, Runeberg jo uskotaan,
Suomen kansan hengenvoimiin enemmän jo luotetaan.

Rauhan-aikaa kansa kaipaa, vaan tok' ensin voittoa:
Kansan henki kotonansa tahtoo johtaa, hallita.
Vasta sitte rauha koittaa, aika suurten hedelmäin,
Lönnrotimme toivon-aika, päivät rauhan-ystäväin.

Silloin suurten töitten touko kauneutta kukoistaa,
Isäin sankar'ajan henki pojilt' uudet muodot saa;
Suomi loistaa, Suomen yllä nimi laulun löytäjän,
Soiton suorijan ja uuden päiväkullan päästäjän.

Seppeltä nyt Suomi sitoo, viettää päivän nousuaan,
Harmaapäisen kunniata kaikkialla lauletaan.
Seppelehet viheriöivät polvi polvelt' uudelleen,
Niiksi Suomi kukat kylvää lapsiensa sydämeen.

Seppelehet viheriöivät kunniaksi suuren työn,
Kukkasia kylvetty on poistajalle unhoyön.
Joudu sampo suvantohon, sammon sankar' eläköön!
Suomen onnen kultapäivä paistakohon, yletköön!




KUSTAVI AADOLFIN MUISTOJUHLASSA

Viipurissa 18 päivänä marraskuuta 1882.


Hän noussut onko? Taasko valtavasti
Hän miekkaa käyttää, johtaa maailmata?
Kuin aamurusko maitten ääriin asti
Hän säteilee--ja herää vuosisata.

Ja mitkä kirjat miekanterä kantaa?
Vapaus, totuus kuvastuu kuin taivas.
Ne lahjat urho ihmiskunnall' antaa
Ja niille uskonvoimin tietä raivas.

Se usko voimaa, urhoutta luopi,
Se valtaa kansoja ja maailmoita,
Se tunnonrauhan, vapauden suopi--
Ken taisteluissakin ei etsis noita!

Hän ilmestyi, hän rannallemme nousi,
Kuin joulujuhla, ain' yht' uusi, suuri,
Kuin kevät, jonka länsituuli sousi,
Kuin rakkaus, tuo voimain alkujuuri!

Niin muistossa nyt suurena hän loistaa,
Kun astuu Suomen rantain syleilyksiin.
Hän katsoo--silmän valo varjot poistaa--
On kuin hän katsois Suomen sydämyksiin.

Mit' etsii? Ehkä poikaa ohjatonta,
Jot' ennen ohjasi kuin ratsuansa?
Tai sotavanhust' ehkä voimatonta,
Jok' orjan lailla kantaa kahleitansa?

Ei oppipoik', ei vanha sotavanki--
Edessäs seisoo Suomi-nuorukainen,
Miestöihin valmis, raitis niinkuin hanki,
Vaan sydän lämmin kevät sointuvainen.

Tääll' into aaltoaa sun innostasi,
Sun aattehilles hehkuu kansan rinta;
Kuin ennen taistelee se johdossasi,
Vaan sananmiekkaa käyttää mahtavinta.

Kuin ennen, nyt se hengenkahleet laukoo
Ja Suomen voiman nostaa nähtäville,
Se hengenlennolleen nyt teitä aukoo
Ja voitonseppel tarjona on sille.

Me ihmisyyden valtaa nostatamme,
Sen alttarilla Suomen viiri liehuu,
Sen voitoks Suomen voimaa kasvatamme,
Siks into kansallinen täällä kiehuu.

Oi, terve, suuri Kustav Aadolfimme!
Sua muistossakin maamme sylin sulkee.
Me rinnan suurist' aatteist' ottelimme,
Nyt viittomaasi tietä Suomi kulkee.

Vaan vait! Tuo suuri muiston haamu haastaa,
Silm' iskee tulta, paisuu sankar'rinta,
Maa kirkastuu ja Suomen hongat vastaa,
Kuin kuunteleisi armas armahinta.

"Oi, kiitos, suuruuden ja voiman henki!
Sun käsivartes kansat vapauttaa!
Kun tahdot, toimii suurta pienonenki
Ja ihmisyyden kruunun kirkastuttaa.

Tää Demmin'in ja Lytsin urhoin kansa
Nyt kohoaa kuin honkametsä sankka;
Mies johtamaan se nyt on taistojansa,
Kuin Hakkapäällit, murtumaton, vankka.

Pois oudot ohjat!--loppunut se aika:
Ohjattu itse ohjaa kulkuansa.
Mies kunniaa nyt tuottaa--kelpo poika,
Ken kohtaloistaan vastaa vaiheissansa.

En kiitä--olit kiitoksille kaino--
Et urhotöistäs ollut koskaan ylväs.
Ja milloin kohtas kärsimysten paino,
Et valittanut, suuruutemme pylväs.

Ain' uskollinen, sodassakin tyyni,
Asemas ansaitsit kuin vahva muuri.
Iloita voin, ett' on myös minun syyni,
Ett' täällä kansaa johtaa aate suuri."

Noin lausui suuri muiston sankar'haamu
Ja salon rinta liekehti kuin tuli,
Valaisi juhlaa Suomen uusi aamu
Ja Lytsin urho Suomen omaks suli.




KERRAN.


Käyskelin kerran käärmesuota,--
Suo oli onneks jäässä.
Astelin käärmeittenkin päälle,--
Onneksi näin vaan unta.
Vaan Jumalan jos paistaa päivä,
Käärmehet tointuu taasen,
Jos uni vaihtuu valvonnaksi,
Voi toki silloin, silloin!




SALON SILJA.


Niinkuin leivin-uuni hehkui keskikesä helteinen,
Tuulenliekka häirinnyt ei rauhaa lammen pienosen.
Sorsanlapsi turvallisna kaislikossa ui,
Uskoi rauhaa maassa, kunnes kyttä ilmaantui.

Lammen luona peltotyössä Silja hyöri hiessään.
Silloin tällöin loiskahtihen aallon syliin kylpemään.
Vastarannall' Antin Paavo loiski--siitä viis:
Kun on sama saunanlöyly, miksei lampi siis?

Aaltoon Silja laskee, nousee väliin rannan viitahan,
Juoksee, että tuulta syntyis, loiskahtaa taas uimahan,
Kun on uinut, peltoa hän käypi kuokkimaan.
Kuokkii, laulaa--Paavo lauluun liittyy rannaltaan.

Niin on Silja usein uinut, juossut nähden naapurin,
Vaan ei hovinherran nähden, jok' on kansaa kaupungin.

Tuskin torpantytön mieleen herrat johtuiskaan,
Jollei hovissa heit' asuis kesänvietollaan.

Useasti lammen rantaan kalvas herra astelee.
Astuu kerrankin, niin näkee kuinka Silja uiskelee,
Kuinka viitahan hän juoksee eikä huomaakaan,
Että herra viidakossa väijyy piilossaan.

Hovinherr' on paljon nähnyt, matkustaja monen maan,
Vaan naiskuvaa viel' ei moista, neitsyeinnään, puhtainnaan.
Niinkuin ihmiseksi luotu salon kauneus,
Josta puuttuu himon liekki, vaan ei armaus.

Mutta hovinherran rinta syttyi, palaa roihunaan,
Polttopuikseen kultakutrin tytön tahtois kiihkossaan.
Vaan jo ruokakello kutsuu, tyttö vaatehtii.
Hoviin herra astuu, yhä rinta liekehtii.

Vierii viikko, kaksi, niin ei Silja lammess' enään ui.
Turhaan Antin Paavon ääni kaipausta kajahui.
Hovinherralt' otti Silja pestin kaupunkiin,
Maalle Paavokaan ei jäänyt, vaikka kiusattiin.




VUOSI 1883.




TUUTIESSA.


Tuuditan tulisoroista,
Kipenäistä kiikuttelen,
Vaalin pientä valkeaista,
Luojan lasta liikuttelen.

Taivahast' on lahja tullut,
Taivahan tulen kisoista,
Luojan lemmen liekinnöistä,
Ei vahingon valkeoista.

Tuudin lasta maan valoksi,
En vahingon valkeaksi,
Tuudin toivojen tuleksi,
Työn jaloisen jatkajaksi.

Senpä tuudin tuikkeheksi,
Tähdeksi tähän talohon,
Maan hyväksi maineheksi,
Suurionnisten ilohon.

19/2




PETTÄVÄISTÄ.


Uskoa täytyy mun, mitä kertovi tietäjä-vanhat:
Vaahdostaan meri loi rakkauden jumalan.
Siks' yhä vaahtona teutuuttaa omiaan, yhä heittää
Rannalt' toisellen rakkauden kisamiin,
Niin kuni Lemminkäistäki lietoa niemeltä saareen,
Sielt' takasin kotihin, Sariolahan kodistaan.
Surra ja suuttua vaan, jopa uskoa, toivoa antaa,
Onnen tarjotun taas tempaa pettäen pois.

20/2




VAROITUS.


Aisopos kun sanasutkia Delfin toi pyhämaalle,
Syntipä keksittiin, surman sai pilamies.

Muistaos, ystävä: temppelin palvelijoit' elä pilkkaa,
Kiittele vaan miten voit, peittele myös pahojaan.
Tai pahan tietäen vaan ole vait, pysy tyhmänä, tollo,
Jos valo, jos tosi niin kärsii, niin sinä et.
Viisait' ei sovi neuvoa, nousevat niin rasavilliin,
Seppää jos opetat, päähäsi saat vasaran.
Ylpeät leimoistaan ovat valtion puntarit aina,
Heidän huulilta vaan viisaudet putoaa.

27/2




IHME.


Kaikki katsoo Ellin armautta:
Leikkii tuossa hiekan heltehessä,
Läikkyy lainehina kultakutrit,
Liehuellen tuulen tuttavina,
Päilyy ihmelähtehenä silmä
Tumman ripsiverhon siimeksessä,
Kuvastaapi taivahan kuvia,
Tyynen, pilvisaihottoman taivaan,
Kajastaapi kasvojen kukoistus
Vienon, puhtahimman aamupuhteen;
Mut on kaiken kauneuden ihme,
Ett'ei Elli tiedä ihmettänsä.




IHAILUA.


"Ah, ihanaa! Miten on Sulonen! Ihan ihmehen lapsi!
Ainoa onnettomuus: kuuro kun on polonen!"
Hurskahat naiset noin, ihastusta ja sääliä huutain,
Kiertävät last' ihanaa,--onneksi kuuro hän on.




KUUSTOISTAVUOTISEN LAULU.


Mieltäni mun, miekkoisen, ei murhepilvet paina,
Täytin vuotta kuusitoista viime helluntaina.

Siit' on asti mieleni kuin hunajaa ja mettä,
Tunnen toivot rinnassani, vaan en kyynelettä.

Tuntisin jos kaipausta, siit' ei hiiskausta!
Eihän aika-ihminen voi päästää valitusta.

Nouse riemu rinnassani, kaiu korkealle!
Kylvä onnen-omenoita tälle maailmalle!

Auki tiesi, maailma, ja anna työtä, aika!
Toimitan kuin tohtori ja parannan kuin taika.

Kauas hehkuu mieleni ja kunniani palaa,
Liekö tässä Suomessamme tarpeheksi alaa?

Voinhan alkukaunisteeksi kotimaassa koittaa,
Kansalleni seppeleitä solmita ja voittaa.

6/7




KALAMIES.


Kalamies laskee verkkonsa,
Verkkonsa aaltohon.
Kalamies ei voi arvata
Mitä käy verkkohon.
Jumalaan luotetaan,
Hänen on vallassaan.
Kalamies laskee verkkonsa,
Verkkonsa aaltohon.

Moni on yökin valvottu,
Kala ei tartu vaan;
Aamu kun nousee siunattu,
Kalakin nostetaan.
Ahkeruus, luottamus,
Niissä on siunaus.
Moni on yökin valvottu,
Kala ei tartu vaan.

Moni mies voihkaa, oihkailee
Murheen-tuskissaan.
Suru ei auta, työtä tee,
Siit' apu lähtee vaan.
Työtä tee tyytyen,
Onni käy onkehen.
Moni mies voihkaa, oihkailee
Murheen-tuskissaan.

Kalamies hän on uskonmies,
Kalamies kunnokas.
Omat hän neuvot turhaks ties,
Herra on laupias.
Hänen vaan neuvollaan
Saalihit nostetaan.
Kalamies hän on uskonmies,
Kalamies kunnokas.

14/7




KANSALAISLAULU.