Moni mielihauteitaan,
Muitten korvaa kammoaapi,
Ett'ei tuomittaisi vaan:
Puhdas tosi peljättääpi,
Epätietohon siis jääpi.

Milloin tosi kallihinna
Ihmismielet kirkastaa?
Milloin sana julkisinna
Maailmalle todistaa:
Parempi on jyvä kultaa,
Kuin on kuorma kuonaa, multaa?

16/7 1881.




MOINEN MAA.


Maa, jossa jotkut jahtiseurat jaksaa
Variksen, korpin, haukan hengen maksaa
Ja sitten yhtyy ilmaan ampumaan
Ja syömään, juomaan voittoriemussaan--
On sekin voitto olla voittamatta
Ja jättää sudet, karhut tappamatta!--
Maan semmoisen ma tiedän: Suomenmaan.

Tääll' laki vainoo koiraa uskollista,
Sit' elättää ei köyhän mahdollista.
Kuus kuuta jänistäkin suojellaan,
Vaan lapset sutten suuhun lahjotaan.
Niin jäniksiä suojaa jänissuku,
Vaan miehen tehtävist' on vähä luku
Ja urhokas on susikunta vaan.

Ja pedoist' esivalta palkinnoita
Jos tarjoaa--et huoli pyytää noita,
Jos tapettuas ihmisverta vaan
Ei susi vuoda, että huomataan
Ett' on se syönyt lasta kymmenkunnan
Ja kauhistuksiin saanut ihmiskunnan--
Kun näytät sen, niin tappos palkitaan.

Kun äidit itkee verta lapsiensa,
Niin urhot nostaa maljan huulillensa
Ja ruutiaan taas ilmaan ampuaa.
Vaan sudet silloin riemust' ulvahtaa.
Ja kosto viattoman verilaineen
On tahra maamme kunnian ja maineen--
On moinen maa tää armas Suomen maa.

Pain. 15/10 1881.




PÖYTÄPUHE.


Mun juhlapöytähäni tulkaa,
Te Suomen pulskat nuorukaiset,
Ja, neidot armahimmat, olkaa
Nyt kutsulleni kuuliaiset.
Vaan, vanhukset, te seurassamme
Olette harmaa kunniamme.

Kas teille annan juhlajuomat
Jaeltaviksi nuorisolle,
Ett'ei nuo voimat Luojan luomat
Sais sukuamme turmiolle:
Te viisain, kokenehin käsin
Täytätte parhain juhlalasin.

Nyt siunatkaatte Luojan vilja
Nimenen urhovainajitten
Ja heille juokaa ensi malja,
Vaan toinen pöytäonneks sitten.
Uus suku entistä näin kiittää
Ja työnsä muinaistöihin liittää.

Nyt ruokahan!--vaan jäniksiä
Me emme suosi paisteissamme.
Meiss' ei lie arkain ystäviä,
Sill' urhous on kunniamme:
Siis tänne karhun pää ja jalat,
Nuo miesten parhaat makupalat.

Vaan lammas lienee naisten ruokaa,
Karitsa itsens' uhraavainen--
Se paisti pöytähän siis tuokaa!
Ett' ain' ois altis hurskas nainen,
Ois onni perehen ja lasten,
Ois seuraenkel' autuasten.

Myös kyyhkyspaistin voitte kantaa
Armaille lemmen kyyhkysille.
Se pyhää kainoutta antaa
Ja helleyttä sydämille:
Niin suojaavat he kodin tulta,
Niin ovat perheen kallis kulta.

Saas tänne kalaa, lohta kanna,
Tuo vedenkarjaa voimakasta!
Se vastavirtojen ei anna
Matkaansa estää joutumasta.
Meill' olkoon myös sen verran mieltä,
Ett'emme kesken käänny tieltä.

Suun levätessä oltta juokaa.
Siin' uikoon karhu sekä kala.
Vaan sitten sopan tulla suokaa,
Ei yksin kulje kuiva pala.
On elämä vaan aika soppaa,
Mies se, ken parhaat palat koppaa.

Nyt puuttuu ispinät, ei muuta.
Makeat sanat niiks on oivat.
Siis, vieraat, käyttäkäätte suuta,
Nuo herkut maistuvat ja soivat.
Vaan muistakaa: ken leikkiin suuttuu,
Imelä väkiviinaks muuttuu.

Jos elämä ois ruokaa, juomaa,
Ei loppuiskaan tää pöytäsaarna.
Vaan eipä niin, sen parhain huomaa
Se, jonka leipänä on kaarna.
Senvuoksi usein henki huokaa
Jotakin pysyväistä ruokaa.

Pain. 15/11 1881.




NÖYRISTY, IHMINEN.


Paisutko, ihminen,
Kyynärän kunniaa,
Mainetta vakkasen
Voitettuas?

Jos yli honkien
Kunnias nousikin,
Ei edes pilvihin
Leijata voi.

Maan tämän äärihin
Maine jos lentelee,
Siivet jo raukenee
Voimattomiin.

Nousisko kunnia
Ain' yli tähtien,
Halk' avaruuksien
Mainehemme!

Voittaisko ihminen
Yhdeksän taivahan
Kunnialoistehen--
Voittaisko sen!

--Heimoa Luojan on
Henk' ijankaikkinen,
Täydellisyytehen
Siks ikävöi.--

Vaan lelu tyhjä on
Kunnia kultineen,
Mainekin mahtineen
Maailmassa.

Kunnian, mainehen
Ainoa lohdutus,
Ainoa siunaus
On isänmaa.

Sen povi nouskohon,
Sen nimi soikohon!
Sen onni ainoa
Onnemme on.

Nöyristy, ihminen!
Liittäy Luojahas,
Mainehes, kunnias,
Unhoittaen!

1881.




RUKOUS.


Oi, Jumal' auta miestä minusta!
Ma yhä syvemmälle vaivun
Ja uppoan kuin lapsi liejussa.
Sun luokses hetkeksi jos taivun,
Kun nostat aatteill', aikehilla
Ja hyvän henkes tuulelmilla----
Taas niinkuin malmi syöksyn syvyyksiin.
Ja ahdistusten alhossa
Ma tunnen tuskaa, puutetta,
Kuin miekka pistäis hengen ytimiin:
Totuuden miekka minut vapahda,
Omakses olentoni valloita!

Mit' auttaa ulkosiivous,
Kun sisäll' asuu kirous?
Mit' auttaa vaikka varjelet
Mua töistä jumalattomista,
Ja joskus juomaan johtelet
Mua lähtehistäs puhtahista?
On sydämeni täynnä saastaa,
Se omaatuntoani raastaa.

Mua pese, puhdista!
Mua auta, armahda!
Mua nosta luokses, laskeu minuhun,
Mun henkeni suo sulaa Sinuhun!
Tee minut kaltaisekses, täytä
Mun vajavuuteni ja näytä,
Ett' olen kuvas, josta heijastaa
Sun valos muihinkin ja nostattaa
Heit' ylhäisiin Sun taivas-ilmoihis!
Tee mua poikas parhaan kaltaiseksi,
Tee vimein luonas jumal'ihmiseksi,
Tääll' avukseni laita enkelisi

1881.




RUNOVIRTANI.


Ei mun runovirtani
Juoksu seiso siitä,
Jos sä moitit töitäni
Taikka kiität niitä.

Min' en laula--luonto vaan
Rinnassani laulaa:
Eihän luonut lintukaan
Itse laulukaulaa.

Eikä virta laaksossa
Väsy vieremästä,
Kunnes lähde vuoressa
Ehtyy päilymästä.

Lähde, laakso, virta vaan
Kaikk' on Luojan töitä,--
Hänpä laululahjoillaan
Muistelee myös meitä.




KOTOINEN SYDÄN.


Mä sydänt' etsin sieltä, täältä,
Maan mustan multapallon päältä,
Vaan silkin, kultakuoren alta
En löydä vertaa maailmalta,
Sydämen vertaa kotoisen.

Kotoni köyh' on mökki vainen,
Salossa Suomen seisovainen.
Vaan matalan sen orren alta
Petäjä maistuu mairemmalta
Kuin voit ja vehnät vierahan.

Siell' äidin ääni hellän soiva
On omantunnon rauhan hoiva,
Ja isän sana, lemmen laki,
Paremmin tuntoon tiensä haki
Kuin runne vitsan vierahan.

Jos erhetyn--kun paljon puuttuu
Maailma mulle tiuskoo, suuttuu;
Vaan kotonani armas nainen
On kaikki anteiks antavainen,
Hän sylihinsä sulkee mun.

Kun väsyn, ken niin virvoittaisi,
Jos kotimökk' ei aukeaisi?
Ken sairasna ja murhemiellä
Niin ohjais uskon, toivon tiellä,
Jos kodin sydän auk' ei ois?

Sydäntä etsin sieltä, täältä,
Maan, mustan multapallon, päältä,
Vaan silkin, kultakuoren alta
En löydä vertaa maailmalta,
Sydämen vertaa kotoisen.




KYYHKYN POJAT.


Kuusi suojas oksillansa
Kyyhkylinnun pesää,
Jossa emo poikiansa
Hoiti kaiken kesää,
Hoiti niinkuin äiti aivan,
Näki yöt ja päivät vaivan.

Kasvoi pojat, viel' ei lennä--
Kuherrusta kuultiin:
"Pakohon täst' ei nyt mennä",
Pesässä niin luultiin,
Vaikka usein pesän luoksi
Kalle Villen kanssa juoksi.

"Häkkilinnut siivot noista
Kyyhkysistä saisi;
Oispa hauskaa kaikenmoista,
Kun nuo kasvattaisi."
Vaan ei poikain päähän lennä,
Mit' ois häkkiin itse mennä.

Poiss' on emo. Pienet puusta
Häkkiin työnnetähän;
Nähdäkään ne ei saa kuusta--
Kylään riennetähän.
Siellä kauhistuvat uutta
Rautahäkin vankeutta.

Ville, Kalle ylpeästi
Voitto-riemuissansa
Äidilleen nyt kiireisesti
Näytti saalistansa:
"Onhan saalis kumma saatu,
Äiti, huomaapas sen laatu!"

Murehtui nyt äidin mieli,
Kasvot synkistyivät,
Nuhteihin sai hellä kieli,
Silmät kyyneltyivät:
"Ah, ett'ei vaan voima Herran
Sois teit' orjuutehen kerran!

Joutuin linnut paikkahansa
Viekää! Rukoilkaatte,
Että vapauden kansa
Aina olla saatte,
Eikä häkkilinnun lailla,
Orja, vapautta vailla."




KONNAN SYNTY.


Tarulla tyttölasta
On kaksi: toisella
On sydän taivahasta
Ja muoto toisella.

Vierekkäin tyttölapset
Lähteelle läksivät,
Kun kuu ja illan tähdet
Kilvassa välkkyivät.

Toinenpa lähtehellä
Ihastui muodostaan.
Sydämell' ylpeällä
Hän puhkes lausumaan:

"Oi, kuinka, lähde halpa,
Kuvastaa tohdit mun?
Kyll' iloita nyt kelpaa
Tuon veden riivatun,"

Vaan toinen tyttö aivan
Siell' löysi aartehet:
Lähteessä tähtitaivaan,
Reunoilla kukkaset.

"Jos kirkas lähde öisin",
Hän puhkes lausumaan,
"Kuvastaa tähdet voisin
Ja taivahan ja maan!

Mun rinnastani autuus
Maan lapsill' aukeais,
Maailman myrskyin suuruus
Sameeksi sit' ei sais."

Nyt puhdas sielu nousi
Kasvoille tyttösen
Ja enkel'haamu sousi
Kalvolle lähtehen.

Vaan toinen tyttö: "Miksi
Mä yhä rumennun,
Sä muutut enkeliksi?
Hyi, lähde, sotken sun!"

Punastui tyttö toinen
Nyt kauneudestaan,
Mut toinen, häijynmoinen
Lähdettä sotki vaan.

Ja tyttö onnetonna
Nyt parkui sotkeissaan,
Kun ruma rupikonna
Hän on kuin onkin vaan.

Kateisna aina siellä
Tuo konna kurnuttaa,
Jalompaa kun hän vielä
Vaan maassa nähdä saa.




EN VIISASTUNUT.


Suopursuin keskelt' ennen aikaan
Kun lakkamarjoja ma poimin,
Pään pakoituksen pahan sain;
Vaan siit' en liioin viisastunut--
Kun löysin, poimin aina vain.

Taas maljan laidalt' ennen aikaan
Kun riemua join vaahtoisata,
Pään pakoituksen pahan sain;
Vaan tuost' en liioin viisastunut--
Kun seura sattui, joinpa vain.

Niin tyttöin keskelt' ennen aikaan,
Kun sydänt' etsin lempiväistä,
Sydämen tuskan tuiman sain;
Vaan milloin viisastuin ma, milloin?--
Kun vanhat jäi, taas uutta hain.

Muut kenties viisastuu, kentiesi,
Mun älyni vaan luonto voittaa--
Tää katkeraa on tunnustaa.--
Tiet' oikeaa on turha koittaa
Mun omin neuvoin vaeltaa.




MATKAKUVIA.


Mies tomuisesta kaupungista astui
Maaniityn laajan kukkatanterelle.
Siell' ilopuvussansa kukkaneitseet,
Hääkauneuksin verhottuina, loisti,
Iloa luoden tuhatlukuisille
Maaniityn perhosille, hyttysille.
Ja lemun heistä tuuli tuoksutteli
Ylt' ympäriinsä vuorten rintehille,
Joilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi
Kuin urhot niityn neitsytkauneutta,
Tai kuuli jokirannan kerttukieltä.
Niin yhtyi kukkien ja metsän sohu--
Kun heissä sama salon henki huokui--
Niin yhtyivät ne kosken kohinahan,
Jok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi
Ja neuvoi, ett' on elämä vaan taisto
Ja työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa
Ja myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn
Ja miehen, joka pellollaan par'aikaa
Hik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää,
Ett' taisto ja työ pysyvää luo yksin.
Tuon kosken uurto auk' on läpi aikain
Ja pellon viljelys, kun jatkuu työtä,
Ain' antaa uutta, uutta hedelmätä.
Ja myllärin, maamiehen omatunto
Saa rauhan kestävän ja sopusoinnun,
Kuin ruumiskin yön unen, terveyden.
Niin kukkakunnahat ja metsän rinta,
Niin virran vapaus ja linnun laulu
Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista,
Siis työstä, työst' on salon rinta raitis,
Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti
Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks:
On raitis peltopoika piikkopaita
Ja paimen paljasjalka paitaressu.
Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä
On tulevaisen Suomensuvun väki!

Mies tomuisehen kaupunkihin lensi
Nyt aatostensa siivin: sieltä löysi
Hän pensastot ja kukat käytävillä,
Vaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa.
Ei kesälintuja, vaan soittosarjan
Hän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa.
Ja kiihko-äänill' intohimoisilla
Se veltot hermot nosti tuntoihinsa
Tuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan,
Vaan viinalasiensa ääress' istui
Ja imi suin ja korvin "virvoitusta",
Yön lopettaen aamun uupumukseen.

Siin' istui jäykät virkakonehetkin,
Nyt voiteit' ääress', istui moittimassa
Tät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta
Vaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo
Eik' anna asiain ja ajan mennä
Vaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä,
Kuin vierii virkatie tai palkka korkoo.

Siin' istui kuivettunut kirjaviisas,
Mies, jonka viisautta luonto nauraa,
Jonk' aattehet vaan asuu kammioissa,
Ei ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa.
Ja vasten häntä näkee nälkä-unta
Myös laulaja:--on näillä ruumisrukka
Vaan leivän pelko, hengen hätävara,
Suu sydämen, ei paljo vatsan tähden.

Viel' istuu siellä kielas liikekansa,
Joll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten.
Ja kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin
Juur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan,
Noist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä!
Pää-omast', ukon raha-aartehista
On juttu seurassa.--"Vai köyhä, hänkö?
Ei sitten maksa muistamisen vaivaa!"

On siinä sitten seuraa kaikenlaista,
Niin löysää, keveää kuin itse turhuus
Tai tuulen tuiskittava niittyvilla,
Niin kiiltävää kuin ontot lasihelmet,
Niin murtuvaa kuin ne--mut sisus löyhkää.
Vaan pohjass' sokur', lopuss' armautta:
Nuo heinävarret, hennot kaunottaret,
Ja uuden kaunotaidon mallikuvat,
Nuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka
Ain' innostuvat muodist' uusimmista,
Joit' imeläiset kirjat ihastuttaa
Ja korvat kutkuu mairekieltä kuullen;
Vaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä
Niin kammovat, ett' ennen ahtahassa
He pulloss' asuvat, jos muoti vaatii,
Kuin kansan keskess'; ennen auringossa
He jouten liukenevat palsamiksi
Turhuuden alttarilla haihtuvaksi,
Kuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin
Ja hengen jänttä terästyttäisivät.
Voi kukkaa, joka elää haihtuakseen
Ja hedelmää ei kanna elämälle!

Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta
Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti.
Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla?
Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää
Niin ett' on elämä jo kuolemata.

Vaan tuolla astuu urho pystörinta!
Jumalan kiitos, että sodan henki
Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa!
Niin lahoamast' estää ihmisyyden,
Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa.
Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon.
Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde,
Bethesdana se kuohui terveyttä.
Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine.
Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet.
Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui:
Elämä luonnoton taas luonnon helmaan
Ja epäjärki järjestyäksensä
Maan alkuvoiman aallon kylpehissä.
Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen!

Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä,
Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen
Ja olemistansa se tuskin muisti:
Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin,
Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna
Ja kylvää maalle siunausta sentään;
Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa
Maailman aarteit' esi-isäin rantaan
Ja itse unhoittuu kuin lahden laine
Vaan sodassakin raittius ja rauha
On heillä elämässä--kuolemassa
On heidän suuruutensa Jumalassa.




KUKKATARHASSA.


Mielelläni istun täällä
Rannan kukkatarhassa;
Omenoit' on pääni päällä,
Ympär' ruusuin tuoksua.

Tyynnä, rauhallisna noita
Ruusuja ma katselen,
Mieli ei tee omenoita--
Muuta, muuta aattelen.

Saapuu ruusujen luo kukka,
Alle omenaisen puun:
Terässilmä, tummatukka,
Sanat soivat ruususuun.

Silloin rauha rinnassani
Vaihtuu outoon tuskahan:
Kukkaseksi muuttuvani
Soisin--neidon poimivan.

Tai jos omenainen öisin,--
Vaikk' ei sentään kieltyn puun
Neidon hyppysihin voisin
Sutkahtaa--luo ruususuun!

--Hiljaa, sydän! eihän korsi
Kukan kohtaloa saa,
Halvan laulajan ei varsi
Kanna onnen omenaa!

Laula lemmen tuskiasi
Kärsien kuin kyyhkynen,
Mutta jatka lentoasi
Kotkan lailla korkeellen!




NIIN MIETTI.


Niin näyttää, ett'et lemmi laulajaa,
Vaikk' kanneltaan hän sulle soinnuttaa.
Sä mietit, ett' on hänen laulunsa
Vaan ilmalinna, kukkamaailma,
Jok' usvan lailla tuulen tullen haihtuu,
Elämän halloiss' itkuvirteen vaihtuu
Ja laulaja jää kalliolle
Autiolle.

Niin mieti! Mutta laulunhenki luo
Taas uudet linnat, kukkamaailmat,
Sydänten kurjain, onnetonten suo
Se maassa maistaa toivon taivahat.
Jos ryysyissäkin hyljättynä kuljen,
Poveeni aarteen kallihimman suljen,