On kirkastunut, kunniansa
On kansain suussa kaikunut.

Niinkauan kuin voi seistä maa,
Ain' ihmiskunta kiroaa
Työn julman, kavalan.
Vaan järjestystä, oikeutta
Ken suojaa, voittaa rakkautta
Ja voittaa jälkimaailman.


IV.

Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan?
Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan.
Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais,
Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.

Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan,
Kantain uhrikymmenykset alttarille maan.
Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien:
Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:

Kansallisen hengen sato meill' on voittona.
Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella.
Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut,
Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.

Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen,
Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden.
Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa;
Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.

Hänpä armas valtioomme uuden elon loi,
Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi.
Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu,
Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.

Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta,
Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta.
Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon:
Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.

Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas,
Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias.
Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt.
Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.

Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit
Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit:
Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen,
Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.

Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan,
Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan:
Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten
Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.

Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten,
Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten:
Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa.
ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.




KESÄKIRJE MAALTA.


Ma täällä maalla käyskelen "pääll' kukkaisten ja ruusuin",
En maailman murheit' tunne ollenkaan,
Mut tunnustan: jos yksinään vaikk' Eedenissä öisin
Mun helposti nälkä tappais oitistaan.

En muuta tee kuin kukkien ja lintuin kieltä kuulen
Ja vahvasti syön ja juon, kun annetaan:
Vaan onneksi on isäntä niin ahkera ja reima,
Mies pyyt, kalat, sorsat, kyyhkyt kantamaan.

Ja emäntä on herttainen, on hyvä niin ett' oikein,
Hän paistit ja ruohotkin saa maistumaan,
Hän lapsiparvess' askaroi, hän toimittaa ja hyörii,
Kuin lempeä mettis-emo huoneissaan.

Tääll' ympärill' on hongikko, joss' oravia juoksee.
Mä istun ja kuulen:--teiret kukertaa.
Kas, tuolla kerttu ahkera kuin käenpoikaa ruokkii,
Tuo joutilas minua noin muistuttaa!

Vaan mont' on puolta elämäss': yks' ensin ampuu linnun,
Sen toinen syö, kun on kolmas paistanut.
Niin vaatii järjestys--mun syönti osaksen' on tullut,
Mut luonto on mun ja käen laittanut.

Siis asetun taas hongikkoon ja aattehia poimin,
Ne tippuvat täällä oksilt' otsallen,
Kuin aamukaste kukkihin, niin virvoitusta luoden
Ja huojentaen maan raskaan heltehen.

Voi sentään kuin nyt kevyt on ja raitis metsän henki
Ja tuo lemu, joka ilmass' aaltoilee!
Ja isäntä ja emäntä on hyvä niin ett' oikein--
Vaan rintani yhtä yhä kaipailee.

21/7 1880.




HÄPEISSÄNI.


Hyi häpeää!
Hänt' ensin jumaloin.
Nyt tuomitako voin?
Jo särkyi jumala,
On ihmisheikkona
Hän kaunis vieläkin,
On kyllin kaunis vieläkin.

Hyi häpeää!
Mä muilta vaadin vaan,
Ja tuskin muistankaan,
Ett' itse syntisin
Maan lapsist' olenkin:
Ma yö, hän kuutamo,
Vaan Luojamme on aurinko.

17/8 1880.




JUMALAN VIKA.


On pikku porsahat niin ihmeen sievät,
Ett' emäntää ne oikein viehättää,
Niin puhtahat ja kaunihit! Ei uskois,
Ett' aika sikoja niist' tulla voi.
On kissanpojat leikkisät ja somat;
Niist' usein koko peihe ihastuu.
Ken uskoisi, kun suuriks' sukeuvat,
Ett' ovat häijyt, salakavalat?
Ja koiranpentu vast' on itse hyvyys,
Aik'ihmisten ja lasten lellimä;
Ja kuitenkin, kun hammas karkeneepi,
Se kyllin haukkua ja purra voi.
Niin moni ihminenkin lasna lammas
On lauhkea, ett' oikein ihmettää.
Sua lohdutan, kun olit lapsest' aikain
Niin häijy, että oikein hävettää:
Jos susi, koira, kissa taikka sika
Sa nyt et lie--se Jumalan on vika.

17/8 1880.




PETTYNYT.


Jo kauan kaiveli aarretta
Hän Paulan rinnasta,
Ei uhrannut kukkoja, kanoja,
Vaan lempilauluja.

Muut, valvoen keyri- ja juhannus-yöt,
Jo löytää aartehen;
Hän kaikki yöt valvoi ja päivän työt
Jäi usein unheesen.

Hän silmänliekkiä vartioi,
Tuot' aarnitultansa;
Ei arvaakaan miten pettää voi
Myös virvan valkea.

Ois luullut jo aartehen löytyneen
Ja vaivat maksavan,
Mut tyhjän löysi hän: ruostuneen
Ja "heikon astian".

19/8 1880.




ANNI.


Tuo Toivolan pikku Anni,
Tuo kahdeksan-vuotias,
On vieraita nähdess' ensin
Niin reipas ja haastelias.

Ei teeskele: aukomielin
Hän tietonsa kertoilee
Ja ääniä sydämensä
Hän kielellä säestelee.

Mut vuosia vuodet seuraa,
Niin Anni on muuttunut:
Hän nyt yhä yksin laulaa,
Vaan muille on vaiennut.

Nyt vuoret ja lahden laine
Vaan tyttöä kuuntelee:
Hän luontohon vielä luottaa,
Mut ihmistä "epäilee.

On tyttö kuin rannan sorsa,
Jok' ensin on pelvoton:
Kun ampujan silmä säihkyy,
Niin lintu on rauhaton.

22/9 1880.




UNO CYGNAEUS'EN TÄYTETTYÄ 70 VUOTTA

Lokakuun 12 p. 1880.


Kun kääntänyt ol' itse suuri Snellman
Jo kansallisen hengen kesannosta;
Kun Lönnrot uuden touon siemenjyvät
Toi kansan muinaisuuden hinkalosta,

Ja Koskinen, kuin kevät-ouru, uursi
Par'aikaa pellon valtakaivannoita:
Loi Suomen muistot eri sarkahansa--
Maa vaati vielä paljon muokkaajoita.

Maa vaati kaiken kansan nostamista
Tuost' ynseästä tainnos-unestansa;
Sill' itse jumalainkin tahto raukee,
Jos heidän hengestään ei syty kansa.

Siks' opin-auran kaikkialla käydä
Pit' ihmissydämiä penkomassa,
Ett' alttihiksi, kylvökelpoiseksi
Maa kypsyis ajan hengen tuoksinassa.

Mies silloin kokemusten koulutieltä,
Elämän aartehisto rinnassansa,
Esille astui: armast' oli kaksi
Vaan hällä: valistus ja Suomen kansa.

Ne vihkiä hän tahtoi toisihinsa
Ja kutsui kaikki Suomen nuorukaiset
Häävierahiksi; sulhaspojat niistä
Hän valitsi ja etsi nuodenaiset.

Niin auraltaan ja rukin luota läksi
Mon' itsepäinen, jäykkä nuorukainen,
Ja jalon innon tunsi, niinkuin tuntee
Se, jonka maata vaanii vainolainen.

Ken rakkaudellaan ja laitoksillaan
Näist' innokkaista luonnontuottehista
Tek' isänmaalle hengen auramiehet
Ja kansan äidit Suomen neitosista?

Ken rinnan rikkahan ja köyhän lasta
Yht'-arvoisina koulutielle johti,
Ett' yhtä kirkas heille toivontähti
Elämän aamutaivahalta hohti?

Ken halki syytösten ja soimausten
Viel' innoll' aina johti joukkoansa
Ja leijussansa kantaa vaihtumatta
Nuo toivonsanat: "Valistus ja kansa"?

Ei kysytä. Työ seitsenkymmenisen
On rakkauden uhri kansallensa,
Ja tunne jalo, jonka povessansa
Hän kantaa, seuraa häntä haudallensa.

Vaan kansallisen hengen kukkiessa
Ja hedelmiä kantaessa kerran,
Ken silloin kieltäis, ett' on ansioita
Myös Uno Cygnaeolla suurten verran?

Kun mahtihenget silloin kansaa johtaa,
Heit' tukee sankat joukot takanansa,
Ja jumalainkin tahto vasta täyttyy,
Kun heidän hengestänsä syttyy kansa.




PIETARI BRAHEN

juhlassa Viipurissa 31 p. Lokak. 1880.


Ei suomalainen syntyään,
Mut meidän maata lempimään
Hän oppi omanansa.
Ja Suomen toivot, tarpehet
Hän tutki, täytti puuttehet
Kuin isä lapseltansa.

Ol' isä maalle tosiaan.
Ja säästämättä vaivojaan
Hän hoiti armastansa,
Vaikk' ylhäisen ain' arvonsa
Hän muisti--"kreivin aikana"
Ei unhoittanut kansa.

Ja Suomen suloutta hän
Niin mielin, kielin lempivän
Kuin maamme lapsi, näytti.
Ei ylistellen innoissaan
Hän toivotuilla aarteillaan
Jo silloin Suomen täytti.

Kuin ennushenki, Suomenmaan
Hän kuningasten kunniaan
Jo aikanansa nosti.
Ja minkä toivoi, tahtoi, sen
Hän valtavasti puuhaten
Töin, toimin meille osti.

Hän missä kulki, kukkaseen
Maa puhkes hänen muistokseen,
Niin tiukkui askeleensa.
Vaan tiedon valolähtehen
Tuon kukkienkin kukkasen
Sai Aura rannallensa.

Kun kerran jätti meidän maan
Sen rakkahana rinnassaan
Tok' ijän kaiken kantoi;
Ja Suomen kansa omakseen
Myös hänen sulki sydämeen
Ja isän nimen antoi.

On vieraskin meill' omainen,
Kun Suomeamme palvellen
Hän yhtyy henkehemme;
Ja toivojamme aikanaan
Ken valmis onpi valvomaan
Hän on kuin omaisemme.

Ei Suomen mies hän syntyään,
Mut meitä oppi lempimään
Ja johti rientojamme;
Siks ylistää ja rakastaa
Ain' omanansa Suomenmaa
Nyt _Pietar-Braheamme_.




JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ 1880.


En sano kestä laulelen,
Kun tuntee hänet jokainen:
Niin köyhin, jok' on valveillaan
Jo mökki-huonossansa,
Kuin rikas, jolle onni maan
On kallis ja sen kansa.
Jo "Nuijasotaa" lukeissaan
He miehen oppi tuntemaan.

Hän kansaan, kansa hänehen
Jo silloin kiinsi sydämen.
Siit' asti hyvin tajunneet
He ovat toisiansa,
On käsi kädess' seuranneet
Ja tehneet voittojansa.
Ja kansalla on historia
Nyt toivon tiellä soihtuna.

Ja historiaan tää aimo mies
Niin kansan hengen luoda ties,
Ett' oman muinoiskuvansa
Siell' löytää suomalainen,
Ja toivo kasvaa voimassa,
Jos on se horjuvainen.
Sielt' innon uuden kansa saa
Ja työhön, työhön kiiruhtaa.

Nyt monta muiston helmeä,
Joit' ennen unho synkeä
Tai harhatieto tunsi vaan,
On noussut valohonsa;
On tosi noussut kunniaan,
Sai varjot tuomionsa.
Ja uudet aatesäkeneet
On kansan tielle singonneet.

Niin valaissut on historiaa.
Ja nykyaikan' arvoisaa
Mit' etsii, kaipaa Suomenmaa,
Hän ensi mies on kohta,

Jok' onnen-airot ohjaltaa
Ja Sampolaivaa johtaa:
On Louhen vallan kauhistus,
Vaan kansan ilo, ihastus.

Työ, sana häll' on aseinaan
Ja kansan henki purjeissaan:
Tuo henki, joka yltä maan
Nyt huokuu kaikkialla,
Tuo innostus, jok' aallollaan,
Kuin koski, valtavalla
Kaikk' esteet tieltä kumoaa,
Maan onnenmurut kokoaa.

Viiskymment' on hän vuosiltaan,
Vaan kansa toivois ainiaan
Elävän moisen miehensä.--
Elääkin totta varmaan
Hän aina kansan mielessä
Kuin kuva oman armaan.
Kuin aika nuortuu vanheten,
Niin muisto miesten semmoisten.

Kun suomenkieli sointujaan
Jo luopi kautta kaiken maan;
Kun kaiku Suomen kanteleen
Yli idän, lännen soipi,
Ken silloin voittoseppeleen
Myös häitä kieltää voipi?
On Suomen kansan kilvessä
Hän aina loistohelmenä.




ISÄLLEMME.


Oi, isä armas,
Taivasten Herra!
Henkesi luodut
Uudistelee:
Kun sulo lempes
Maan yli huokuu,
Kuoleman varjot
Pois pakenee.

Maammekin silloin
Yön, lumivallan
Kahleista nousee
Kukkimahan;
Siunaus silloin
Virtoina vuotaa,
Päivänä paistaa
Maailmahan.

Talviyön kahleet
Kansakin katkoo,
Henkensä voiman
Herra kun suo:
Saa valo voiton,
Rakkaus vallan:
Niin jalot urhot,
Kuin kukat, luo.

Ihminen tääll' on
Vaan tomu, tuhka,
Tok' isä meit' ain
Etsiskelee:
Henkensä lahjoill'
Luo elon uuden,
Kuvansa meissä
Kirkastelee.

Aut', Isä, meit' ain
Altisna Sulle,
Oikeudessas
Vaeltamaan:
Niin sulo Suomi,
Kansasi kallis,
Sun ilos on ja
Kaunistus maan!

1881




LEPPÄRUKKI.


Miks sinusta ei, leppä lauhkea,
Miks sinusta ei huoli laulaja?
Jos tietäis sorvarin hän laittaneen
Sun varrestasi rukin rullineen,
Sill' iltakaudet tytön kehränneen,
Jos tietäis sen!

Ja kelle kiersi paitarihmoja
Ja mihin lointa, mihin kudetta,
Ja kuka täytti tytön sydämen,
Kun tullon täytti rihma hienoinen,
Ja ken sai omakseen sen tyttösen,
Jos tietäis sen!

Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan
Se tyttö, emännäksi tultuaan,
Tuon leppärukin ääress' opetti
Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli
Ja usein yötkin istui, kehräsi,
Jos tietäis sen!

Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua,
Jäi lasten hoivaks', itse turvatta,
Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen
Ja mökki-huonoss' asui lapsineen,
Joi leivän särpimeksi kyyneleen,
Jos tietäis sen!

Kun lapset lintusina lentohon
Jo pääsi, väsyksissä äiti on.
Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet
Hän, sydämensä neuvot, ohjehet:
Työn arvon, Luojan armoantimet,
Ne neuvoi hän.

Ja sitten nukkui. Mutta laulaja
Sai kuulla leppärukin vaiheista,
Ett' äidiltänsä tytär peri sen,
Sen peri hän ja puhtaan sydämen:
Ne aartehet ken voitti poikanen,
On onni sen.

Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita,
Se halpa on, sai paljon kokea:
Jos muistojen ja toivon kyynelet,
Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet
Tuon leppärukin luota poiminet:
Saat helmivyön.




VÄINÄMÖISEN PALAUS.

ALKUSANAT.


Yli-Ukon luota ilman impi
Muinen alas laskeusi, luoden
Olot uudet, uuden aikakauden;
Maata, maailmata muodosteli,
Tyhjän täytti, autioon loi elon,
Synnyttäen vihdoin viisahimman
Kalevalan kansan luopaneron,
Suuren suku-isän Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.

Lailla immen aattehetkin maahan,
Luojan lapset, laskeuvat, syttäin
Sydämissä lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä;
Synnyttäen suuret mahtimiehet,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Kasvatellen kelvollista uutta
Olevaisen vanhan olkapäille
Kansakunnan onnen oksapuuksi.

Lailla immen laskeusi maahan,
Suomen kansan sydänmaahan, kerran
Aate, oppi taivahasta tullut,
Kaikkivallan neuvokammiosta.
Vaikeasti täällä mielet voitti,
Vaan kun voitti, otti omiksensa
Ikuisesti, niinkuin impi yljän
Uskollisen rinnoillensa riistää,
Kuolemassakaan ei luopuakseen.

Vaan se impi, tullessansa tänne
Suomen rannan sulostuttajaksi,
Oppahan sai oudon matkallansa,
Jalon, vaikka meille muukalaisen,
Tuomisien tuojan kyllä kalliin:
Järjestyksen, oikeuden miehen.
Mutta vierashenkinen sen valta
Työlästytti vanhan Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.

Tuota surren, tuskaellen tuota,
Immen oudon suojass' istujalle,
Vierahalle, mielin murretuisin
Väinämöinen valtikkansa jätti;
Jätti kansallensa kanteleensa,
Lapsiensa lohdutteeksi laulut,
Uuden aikakauden ihmetellä,
Ett'ei sorru suruihinsa Suomi,
Kaihotessa valtaa Väinämöisen.

Läksi vanha, jätti valvattinsa
Vierahalle valvateltavaksi,
Ihastelijaksi uuden immen,
Läksi vanha Yli-Ukon luokse,
Kaikkivallan neuvokammiohon
Oppimahan uutta aikakautta
Syvimmästä syitten lähtehestä,
Tullaksensa viittä viisahammin,
Kuutta kuuluisammin kansallensa.

Kerran, kuuluessa kaipauksen
Suomen lasten suusta, sydämestä;
Kerran, kaikuvi kun vanha kannel,
Kalevalan kannel, kaikkialla,
Laulut Väinämön kun vierehtivi
Suomen lasten suusta, sydämestä--
Silloin saapunut on Väinämöinen,
Silloin valloittanut valtikkansa
Kansallisen hengen kanta-urho.




ENSIMÄINEN RUNO.


Astui impi taivahasta tänne:
Valon impi, rakkauden aate
Rinnassa, tuo autuaisen tunnon
Tulikerä, josta Suomen lasten
Sydämihin, ennen synkeöihin,
Paistoi päivä, loisti lemmen hehku,
Sytytteli lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä,
Luoden järjestyksen uppo uuden,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Uuden taivahan loi, maanki uuden--
Sotkan munist' ei, kuin ilman impi
Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista--
Suomen kansan mielehen ne muutti.

Näin kun Suomen kansan kaikkialla
Valon impi, rakkauden aate,
Valtasi ja suli Suomettaren,
Suomen kansan hengettären, kanssa
Yhdeks' sieluksi ja sydämeksi,
Silloin aika, suurten synty-aika:
Hedelmänä kypsynehen lemmen