Kuin metsän petoa.
Oi kylän kansa, laskekaa
Valoa pirttihin,
Ja loisen poikaa muistakaa,
Sen hirmutöitäkin!




MÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE.


Tulta kurkkuhun
Työnnän teille, kun
Huutaa hoikotatte!
Milloin isänmaa
Teistä miehen saa?--
Kieltänne vaan sille palpatatte!

Ja kun synnyinmaa
Teiltä parhaaltaan
Vaatii uhrianne,
Mielen katkeran,
Jäisen Gehennan
Tarjoatte sille rinnastanne.

Herra hengestäs
Iske liekkiäs
Noihin rahkasoihin!
Tunge rintoihin
Tulta Horebin,
Sielut että syttyis salamoihin!




SYRJÄHDYS.


No, väitelkää min väittelette,
Jos uskotte sen taikka ette--
Vaan sydän luotiin ihmiselle
Ens oikealle kupehelle.
Mut syntihin kun langettiin,
Niin vasemmalle kaaduttiin,
Myös sinne sortui sydänpalli--
Siit' asti kaikk' on mullin mallin.




SUKU-ETU.


Jaloa on sukua
Sander'; ei siis lukua,
Vaikka juo ja huilaa suotta:
Esi-isäin töihin luottaa.




UUSI MAAILMA.


Ma noitur' olla tahdon nyt,
Lumooja, velho verraton--
Ma riidan irvihampahan
Pois manaan tieltä maailman--
Luon rauhan sulo-sovinnon.

Ma vihan, kateuden työt
Ja kostonhimon alhaisen
Pois loitsin--rakkauden vaan
Ma kutsun maata asumaan,
Maan lapsill' luomaan autuuden.

Nuo himot, surman siittämät,
Ja kaiken vainon, vääryyden
Sanalla ruhjon syvyyteen:
Totuuden päästän valloilleen,
Perintöön valta-istuimen.

Yön maasta kadotan mä pois,
Ja kärsimys ja vaivaisuus
Lieventyy suloisuutehen:
Näin valonmaahan uutehen
Jää puhdas kuolemattomuus.

Maailman mikä rumentaa,
Mi saastuttavi elämän,
Sen avaruuden rajoista
Pois karkoitan--maa ihana,
Kuin taivas, nähdään välkkyvän.

Maa autuain näin valmis on--
Maan lapset siihen joutukaa!
Vaan kenpä joutuu, hyljätkään
Hän rumat henget syämestään:
Hääkauneutta vaaditaan.

Siipenne tomust' irrottain
Siis nouskaa kilpalennossa!
Kohotkaa valon sydämeen,
Unelmain iki totuuteen,
Ihaillen jumal'-istuinta!




PÄIVÄN SÄDE.


Oi, jos päivän säde öisin,
Niin sun silmäis kautta voisin
Tunkeutua sieluhus!
Valona siell' lämmittäisin,
Mit' ois mustaa, hävittäisin:
Vallan voittais sulous.

Vaan mä, ollen itse musta,
Kaipaelen valaistusta--
Sinä sieluhuni käyt.
Siellä loistat puhtautta,
Kauneutta, hurskautta--
Toivon-tähtenäni näyt.

Olet päivän säde hellä,
Joka lemmell' ijäisellä
Johdat mun luo auringon,
Josta rauhaa autuasta,
Josta--itse Jumalasta--
Vuotaa voima elohon.




MATKA AURINKOON.


Maast' ihminen luo auringon
Matkustaa kuoltuansa.
Sä tiedät, siellä Luoja on,
Odottain lapsiansa.
Vaan tähdissä Hän matkalla
Suo lasten huo'ata.

Hän lemmen säteill' lähettää
Autuutta matkaajille,
Vaan valo kirkkain yllättää
Tähdille lähemmille.
Siks' usein Venus-tähtehen
Halaapi ihminen.

Maass' onni vaan suo _vaskihäät_
Riemulla viettääksemme.
Häät juomme--kohta myrskysäät
Jo pauhaa etehemme.
Ei kauan kestä onni maan,
Kuin maistimiksi vaan.

Väsynyt taistelosta jo
Nyt puuhaa lähtöänsä.
Maan jättää. Kirkas aurinko
Vaan loistaa silmissänsä.
Taas väsyy tiellä, poikkeaa--
Venukseen seisahtaa.

Kas riemua, min nostattaa
Uus tulokas nyt siellä,
Vaikk' itse matkan vaivoista
Hän itkusilm' on vielä!
Vaan toivo pyyhkii kyyneleet,
Maan muistot viimeiset.

Nyt lempi satakertainen
Heloittaa auringosta,
_Hopeahäitä_ tanssien
Saat laulaa Merkuriosta:
Kas sinne Venus-tähdestä
Himoitset lähteä.

Maan lasten lemmen-jumala,
Tuo Venus, meit' ei voita:
Henkemme etsii korkeinta,
Himoitsee auringoita.
Kas sinne--lempiviikot vaan
Kun loppuu--matkataan!

Sä sanot: "Lentotähtiä!"
Ei, nuot on enkeleitä.
Kautt' ilman, Luojan käskystä,
Noin kaitsevat he meitä.
Oi riemua, kun astutaan
Merkurion satamaan!

Nyt lempi tuhatkertainen
Vastaamme tulvaileepi,
Ja _kultahäitä_ tanssien
Nyt sielu riemuitseepi.
Ja meri, täynnä hekkumaa,
Eteemme aukeaa.

Vaan tuonne, ah maa autuain!
Oi tuonne Luojan luokse
Nyt henki siivin innokkain
Halk' avaruuden juoksee.
Hän valloittaa tuon uuden maan,
Totuus on miekkanaan.

_Timanttihäitä_ oi ken vois
Kuvailla luotu kieli!
On murhe, tuska, vaiva poiss',
Autuutta täynn' on mieli.
Auringost' auringoihin päin
Me matkustamme näin.




LAULAJAN LAPSET.


Sun lapses, laulaja, on kummanlaiset:
Jo synnyttyään täysikasvuiset,
Ja lausehet on suussa sointuvaiset,
On usein purevaiset hampahaiset,
Vaan joskus huulet leikinlaskuiset.

Vakaasti toisinaan kuin hongan humu
Nuo lapset haastavat, ja otsallaan
Heill' useast' on surun synkkä sumu;
Vaan suru tuo on maasta noussut tomu,
Mi lemmen valkealla poltetaan.

Niin, lempisilmin, täynnä rakkautta
On laulajani lapset ainiaan.
He leikitellen suosii viisautta,
Vaan välttävät sen yliherrautta
Ja kauneutta luovat maailmaan.

Vaan, Herran tähden, jospa suuttumahan
Nuo jumal'-lapset syntyissään jo saat:
Lemmenkin liekit vihan valkeahan
Vaihtuupi silloin, syttäin kapinahan
Ja kukistaen kaupungit ja maat.

Ikuiset kuin nuo tähdet korkeuden
On laulajani _jalot_ siittämät.
Maan yöhön paistavat he kirkkauden
Ja lämmittävät jäisen kolkkouden,
Maan äärist' äärihin näin lentävät.




KUN KERTA VÄSYN.


Kun kerta väsyn enkä jaksa laulaa,
Kas silloin kastan kuolemaksein kaulaa,
Ja lähden pois maat' isäin kiusaamasta,
Vaan kuoltuani laulan taivahasta.

Suo anteeks' silloin, armas maani, mulle,
Runoilijalle surmaan tuomitulle!
Sun häpeäkses eläisin; kun kuolen,
Sun kunniasi kasvaa toisen puolen.

Mä taivahille mainetöitäs soitan,
Sielt' arvoseppeleitä sulle voitan;
Ja kevätpäivän paistaessa sieltä
Tuon saloillesi tuhat satakieltä.

Ja taivahasta laulan maailmalle,
Runoillen sanat metsän huminalle,
Ja lainehille loiskiville rannan
Syvyyden suusta sanoja mä kannan.

Kun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet,
Sanani niiden säveleissä kuulet,
Ja ukkosenpa tulen pauhinassa
Sanoja lausun voiman Jumalasta.




KAS NYT EN LAULA.


Kas nyt en laula, en!
Kun paimen, hyppelen
Mäillä, kunnahilla,
Kukkivilla.

Keväällä laulelin,
Kun lauloi linnutkin:
Nyt hoitaa pääsky pieniään,
Niin, kenties, peippo, kerttunen,
Töin tuskin kuulet leivosen,
Ja rastas sata säveltään
Jo vaihtoi tiukkuvirtehen;
Huus käki ammoin: "hoiloilo",
Ja päätti laulun jo.

Joukossa laulais huonoinkin,
Ja yksin, kun ei kuultaisin;
Vaan kuullen monen kultasuun,
Pilannen ehkä laulupuun,
Halvennan virretkin:
Siis kesän vietän näin ja noin,
Vaan syksyll' yhtyä mä voin
Taas lähtövirsihin.

Kas nyt en laula, en!
Kuin paimen, hyppelen
Mäillä, kunnahilla,
Kukkivilla.




MAANTYTTÖ.


Maantyttö syntyi kotonaan,
Hän syntyi laulamaan:
Hän lauloi kotikunnailla
Ja riemastutti rintoja,
Ja kansa riensi kuohuna
Nyt häntä kuulemaan.

Maantyttö kulki kaupunkiin
Ja lauloi tielläkin:
Hän kiitti koti armastaan,
Ylisti leikkikumpujaan--
Kaikk' kansa juoksi kuulemaan,
Kun tyttö lauloi niin.

Ja tyttö kaupungille sai
Hän lauluvallan sai:
Nyt korvansa kun aukaisi,
Sen sydänsuonet hehkuili--
Vaan kateus viel' ylpeili,
Maantytön halventain.

Maantyttö salon sydämmeen
Palasi lauluineen:
Hän hetken korven rinnasta
Kuunnella tahtoi rastasta,
Sen säveleitä seurata--
Taas läksi lauluilleen.

Nyt ken sen laulun kuuli vaan,
Sen sydän palamaan!
Maa, kaupunki nyt riemastui
Ja häijyt henget kukistui,
Ja korvat kaikkein auentui
Maantytön laulantaan.




MOKOMA LEMPI.


Keväällä kun kihlasin
Syksyllä sain rukkaset,
Näinkös luonnon kuollessa
Kuolee lemmen kukkaset?

Syksyllä taas kihlasin--
Keväällä sain rukkaset,
Näinkös vasten luontoa
Kuolee lemmen kukkaset?
Tuost' en valheesta nyt huolis,
Ettei muka lempi kuolis.




NIITTYPURO.


Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
Ja synkän musta niittypuron juoksu,
Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin
On synkältä ja hallaiselta suolta,
Ja korven kautta juosten, kuulikin
Se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
Vilkastui puro, iloisammin hyppii,
Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.




TUETTU PÄÄ.


"On mulla sydän vasemmalla,
Vaan jotain puuttuu oikealta,
Sen vuoksi elo kaikkialla
Niin tuntuu heikolt', ontuvalta:
Tuo syrjäpaino laitaan kiskoo,
Useesti vasemmalle viskoo,
Pois eksyttää tielt' oikealta."

Niin nurkui mies. Vaan naisen kainon
Kun puolelleen löys' oikealle,
Hän tunsi kohta tasapainon
Ja toisin lauloi maailmalle:
"Mies naisen pää on, pappi lukee!
Niin, kyllä--sydän kun vaan tukee
Sen, ettei eksy hunningalle."




VASEN PUOLI.


Kun kunniamerkkejä annetaan,
Ne pannaan rintahan vasempaan,
On tähdetön oikea puoli.
Ja morsiusneito, kun kukkasen
Istuttaa rintahan poikasen,
Oikeesta puolest' ei huoli.

Kas pappia--kelle hän paukuttaa?
Hän vaan sydänpohjia kuohuttaa
Ja järjen syrjähän käyttää.
Ja laulaja--kelle hän laulelee?
Hän syäntäsi ruusuilla kiehtoelee
Ja kukkien tuoksulla täyttää.

Ken liittyisi kylmähän järkehen?
Vasemmallapa on sydän lämpöinen,
Se valtias kenpä sen voittaa:
Hän järkesi mykkänä seisottaa
Ja maailmoita hän valloittaa--
Se valtias kenpä sen voittaa.




KULTAA.


Kultaa, tyttöni, kultaa sulta mä kaipaan,
Rikkaudetta ja aarteitt' en tule aikaan.
Kultaa täytesi! ulkokulta ei kelpaa,
Ontto jos sisus on tai täynn' iki velkaa.

Onkin, tyttöni kalliimp' onpi kuin kulta,
Verrakseen minä halp' olen tuhka ja multa.
Vaan ken köyhä on, rikkautt' etsivi silloin,
Rikkaall' ei rikas tarpeeseen ole milloin.




AATTEHET.


Oi, jalot aattehet,
Tähtyet taivahan!
Tuulet jos myrskyiset
Puskevat laivahan,
Tähtien johtohon
Luottaen tie
Aukevi, aavikon
Halki mi vie,
Luo levon valkaman.

Oi, jalot aattehet,
Voittajat kuoleman!
Maass' elonkukkaset
Näyttävät kuihtuvan,
Vaan säde aattehen
Taas elon luo,
Taas kevät ruusujen
Tuoksua tuo,
Vallaten maailman.




PAIMENET.

ENSIMAINEN JAKSO.


On ilta. Pirtin istujat
Näyttääpi rauhaisalle,
Vaan ikkunasta ikkunaan
Käy levotonna Kalle.
Rinnassa häll' ei katumus--
Poskilla kevät-tuoreus
Toist', aivan toista todistaa,
Ja silmiensä palon
Sä luulet luovan, loitsivan
Tähdille uuden valon.

Hän harteva ja varteva,
Häll' otsa kirkas hohtaa;
Tuo otsa kirkas, kaareva
Pelvotta vaarat kohtaa.
Syys-yölle vastakohtana
On tukka liinan valkea.
Mut huolta kantaa rinnassaan
Ja rauhatonna kulkee,
Kun laulut äidin lauhkean
Tiet, ovet häitä sulkee.

"Et mallassaunaan mennä saa
Tän' iltana, se muista!
Nuo miettehet nyt mielestäis
Vaan, poika parka, poista!
Syys-illat on ja pitkät yöt,
Vaan viel' ei lopu iltatyöt:
Voit veistää re'en kaplaita
Tai pärehiä vuolla--
Niin, luulen, isäs tahtoo--yöks'
On sulle sänky tuolla.

Ei muulloin iltavalkea
Niin hauskuta kuin silloin,
Kun perhe kaikk' on kotona
Ja takan ympär' illoin.
Myös silloin vanha rukkini
Voi pyörähdellä helposti,
Ja huolet, joita kantaa saa
Lapsestaan vanhin aina,
Ei silloin muistu mielehen,
Ei höyhentäkään paina."

Näin äiti, polkein rukkiaan,
Pojalle lauleskeli,
Puut paukkuen kun takassa
Ratosti leimueli.
Vaan Kalle yöhön synkeään
Tähysti--terässilmistään
Hän ehkä syys-yön pilvihin
Valoa luoda tahtoi.--
Tuost' äidill' outo aavistus
Rinnassa piillä mahtoi.

Sisälle isä astui nyt,
Mies lyhyt, vankka varsi.
Entistä käskevämpi on
Nyt hällä käytösparsi.
Hän poikahan kun katsahtaa,
Sen käskyksi het' oivaltaa:
"Sä otat eväskontin nyt,
Kirveen ja pyssyn parhaan!
Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaa
Saat Villin niittytarhaan!

On karhut, kuulin, kaataneet
Kylästä orhin nuoren.
Muu hevosparvi paennut
On turviin Räihävuoren.
Kylässä kaiken nuorison
On hanke karhun-ajohon.
Mä häpeän, jos poikani
Ei siell' ois' joukon kanssa;
Kun nuoremp' oisin, nuolena
Saapuisin seuranansa."

Kuin päivän silmäterältä
Pois pilvet pyyhkii tuuli,
Niin Kallen yö nyt kirkastui,
Tuon sanoman kun kuuli.--
"Tult' iskee nuorten kantapäät,
Vaan vanhain pohkeissa on jäät!
Kun korven herran turkki vaan
Silmiini vilkahtaapi,
Niin metsän rinta raikahtaa
Ja karhu kellahtaapi!"

Mut tuohon isä: "Maitosuut
Noin kerskaa ennen työtä.
Kun voiton toisit kotihin,
Muut kiitoksen tois myötä."
Vaan näitä Kalle kuulisko?
Hän valmis lähtöhön on jo.
Mut lähteissään mit' etsii hän?--
Hän säästömakeisensa
Kokoopi kontin pohjahan--
Ne viepi kullallensa.

Kylässä matkan varrella
On Kallen Mari kulta.
Keväästä asti kummankin
Rinnassa hehkui tulta.
Kuustoista täytti kumpikin,
Kun kevät puhkes kukkihin.
On syys--se kesän kuihdutti,
Vaan loistaa nuorukaiset;
Rehoittaa ruusut poskien,
On rinnat paisuvaiset.

Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy,
Kuu hallava ei paista.
Keveesti Kalle kiiruhtaa,
Yön synkeytt' ei muista.
Syys vaikk' on kolkko, kukaton,
Vaan tähtitarhan, ruususton
Rinnassaan poika säilyttää
Ja laulaa riemuisasti;
Noin vuoroin laulaa, viheltää
Hän mallassaunaan asti.

Kas, höyry sauhun sekainen
Ovesta tupruaapi.
Käy joutuin, Kalle, kiiruhda,
Jo Mari odottaapi!
Ah, makeata lämmintä!
Oi Maria, kuin lempeä!
Sen tukka liekin leimuna
Harteilla lainehtiipi;
Kuin lintunen hän liikkuvi,
Kuin pääsky sirkosiipi.

Uunissa hiillos punoittaa,
Kas Marin poskipäitä!
Oi, sulho, aamun koittavan
Sä luulet, nähden näitä.
Sinervä liekki hiilloksen
On leimu Marin silmien.
Oi, poika, etsi taivahas
Ja joudu tyttös luokse!
Oi, muista aamuruskoas
Ja kiiruisammin juokse!

Kuin tulen kieli tuikuttaa