|
|
Ja ulapalla eksymys
Mun syöksi kurimusta kohti;
Vaan silloin taivahalta hohti
Valoisan tähden välkähdys.
Nuo tähdet Jumal-asunnoista
Meist' epätoivon tuskat poistaa.
Ja kukkasaaret saarta vasten
Uneksuu lailla autuasten,
On meri hetkeks tyyntynyt.
Kupeesta saaren liittyneen
Näen pikku saarten syntyneen:
Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi,
Vaan kurimus ain' ahmaileepi--
Se nielee saaret lapsineen.
Oi, tähti, johda kulkevaa,
Äl' aaltoin anna johdattaa!
Kas tuolla luoksein saari kiitää,
Sä, taivas, voit mun siihen liittää,
Kaks yhdeksi voit sulattaa!
Jo kuulen lintuin laulua,
Jo tunnen kukkain tuoksua,
Jo nautin, taivas, sointuisuuttas,
Syleilen, saari, kauneuttas--
Jo rauhoittuupi maailma.
LEMMINKÄISEN LAULU.
Ei lampea välkkynyt rauhaisaa
Mun kotini ikkunan alla,
Vaan koskipa vaahtosi vallaton--
Siit' aina on rintani rauhaton,
Kuin aallolla taistelevalla.
Ei vakainen huo'unta hongikon,
Vaan lietopa lehtojen helke
Mun heijaili lapsuen kehtohon--
Siit' aina mun mieleni lieto on
Kuin tuulessa lehtien väike.
Ja en lepovuonna mä syntynyt,
Vaan sota oli ankara silloin:
Sen pauhussa viettelin vuosia--
Siit' ain' ilotyöni on taistella,
Kun on sota myrskyisä milloin.
Näin kuohun mä aikani koskena
Ja lemminpä lietona hetken.
Mä taistelen--toivonpa voittoa,
Kun armahan äitini helmassa
Olen päättänyt melskeisen retken.
ELONI.
Mun eloni tääll' on kuin astunta
Petollisella haudan kannella,
Jok' usein upottaa
Ja uhkaa vajottaa
Povehen mustan kirkkomullan.
Niin maassa riemu mulle pilkahtuu
Kuin pilvitaivahalta valju kuu,
Ja immen rakkaus,
Kuin tähden kirkkaus,
Vaan kaukaa hohtaa kaipausta.
On elon kukat tomumajassa
Kuin Lapin kevät hetken loistava,
Ja harvoin kypsyvät
Tääll' ehjät hedelmät:
Ne toivon maa voi valmistella.
JOULUTÄHTI.
Taivaalla muinen tähti kiilsi,
Kuningas tähtiparvien.
Sen sydänt' usein murhe viilsi,
Nähdessä vaivat ihmisten;
Ja, surren synkeyttä maan,
Hän jätti riemun ylhäisen
Ja astui maata loistamaan.
Majaanpa pienehen täht' ensin
Valonsa pyhän vuodatti;
Siit' ympär' ihmiskunnan lensi,
Sydämet, mielet lämmitti.
Hän kuoleman ja varjoin maan
Elämän maaksi kirkasti,
Ja rauhan toi sit' asumaan.
Tuo tähti synkeästä yöstä
Valoisan armopäivän loi,
Ja ihmissielut harhatyöstä
Totuuden tielle viedä voi.
Hän, taivahinen kirkkaus,
Joul'-aamuhun tuon valon toi,
On _>maan ja taivaan valkeus_.
TÄHTEIN TANSSI.
Pihalla taivaan tanssivan ma nään
Tuon tähtiparven ringissään.
Sen keskell' loiste auringon
On valonsoihtu summaton.
Hymyillen katsoo tanssiseuroja
Auringon silmä valvova;
Vaan surunsätein himme'in
Vilahtaa tähtiin eksyviin.
Oi onneton, ken tähtyeistä vaan
Vieraantuu alkuvalostaan:
Se jähmettyen, sammuen,
Musertuu avaruutehen!
Vaan toiset, "Herran kehrää" kiertäen,
Radallaan riemuin tanssien,
Valoa juovat, loistavat--
Rinnoille päivän nukkuvat.
Maan lapset, tomun sikiötkin me
Valolla Luojan loistamme:
Elämä riemujansa tuo,
Kun Herran Henki valons' suo.
Vaan onneton, ken Luojast' eksynee:
Sen sielun soinnut vaikenee,
Sydämen liekit sammuu--hän
Rintansa tuntee jäähtyvän!
Oi taivaan soihtu tanssiseuroines!
Ken onnellisna rinnoilles
Tuikahtaa vois ja ken sais sun,
Sun luonas soinnun kaivatun!
MAAPALLO.
Mun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan,
Kun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni.
Ei kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan,
Kosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi.
Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen,
Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana;
Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen,
Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana.
Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat,
Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot,
Eläimet--riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat,
Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot!
Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen,
Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan,
Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen--
Sen poltti, rankaisi--ja taas sävystyi innostaan.
Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy--
Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa!
Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy,
Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa!
Maapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta,
Tult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa.
Ah, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta,
Jos puhkeat, niin rankaise vaan _pahaa_ maailmaa!
EI--JOS.
Ei purjelaivat nähdä
sais aaltoin huojuvan,
Jos tuulet aina torkkuis,
ei näyttäis valvovan.
Vaan myrsky-yöt on Herran hallussa.
Maan valkeat ei koskaan
valaisten ruskottais,
Jos hiilihin ne hiipuis,
ei leimuks' lekahtais.
Vaan vaaratulta Herra torjukoon.
Ei elämä, ei henki
maailmaa valloittais,
Jos haltioiss' ei koskaan
maan lapset touhuais.
Vaan torju, Herra, murhan enkelit!
TOMUSSA.
Mudassa uivat helmisimpukat,
Hiekasta virran kulta huuhdellaan,
Timantit erämaasta nousevat--
Tomussa kaikk' on kalleudet maan.
Vaan ihmisrinnan mutalähtehestä
Maan arvoisimmat löytyy aartehet.
Jos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä,
Tuhannet loisin maalle loistehet.
Ma loisin valot, jotka lämmittäis
Ja elonvoimaa paistais maailmaan;
Ei Pohjan jäätkään kukkimatta jäis,
Ja Pohjan kansa hehkuis loistossaan.
Niin, loisin, loisin--moinen raukka luoja!
Omatkin kalleuteni uppoais,
jos aarteitten ei korkein ilmituoja
Rintani tomuun joskus puhaltais.
KUKKA JA LINTU.
Kukan ympäri
Leikki lapsia,
Lapset kiitteli:
Kah kuin kaunista!
Kukka tuoksui vaan
Eikä tauonnut,
Kukka loisti vaan
Eikä kuihtunut--
Kuihtui vasta syksyn tultua.
Linnun ympäri
Leikki lapsia,
Lapset kiitteli
Linnun laulua.
Lintu lauloi vaan
Eikä tauonnut,
Lauloi innoissaan,
Pois ei muuttanut--
Muutti vasta syksyn tultua.
Kukka kaunihin
Lienet, lapsonen,
Lienet lintukin
Laulu-lahjainen:
Kiihdy tuoksumaan,
Konsa hyväillään,
Laula parhailtaan,
Konsa kiitellään--
Tauota voit syksyn tultua.
PIKKU ILMA.
Helmass' äidin, suojass' isän
Pikku Ilma iloitsee,
Aamupäivän, kevätkesän
Riemuja hän nautitsee.
Rauhan laakso äidin helma,
Jossa sadut kukoistaa,
Isän sylissä taas Ilma
Hongan turviss' istahtaa.
Päivyt hellä hymyileepi
Isän, äidin kasvoista,
Joka silmä tuikkeleepi
Hälle tähtivalona.
Ilman kyynelkin on armas,
Kuin yön kyynel kesäisen;
Raitis on se eikä karvas,
Ei kuin myrskyt murheitten.
Taas kun riemuita hän saapi,
Enkelitkin riemastuu,
Ja ken häntä katsahtaapi,
Siltä murhe surkastuu.
Taivas, ellös viekö maasta
Tuota viatonta pois!
Tääll' ois monta autuasta,
Monta puhdasta jos ois.
LAPSEN OSA.
Naapurihin Tuomo aamull' astui
Iloissahan, hyppyhynkin valmis;
Vuorotellen vihellys ja laulu
Tuomon suusta hilpeästi raikkui.
"Miksi, Tuomo"--emäntä näin kysyi--
"Läikkyvi nyt ilos' yli laitain?
Joko onni lapsilles soi leivän,
Puuttehessa ennen itkeneille,
Vaiko otti osan heistä Tuoni
Majoillensa riistarikkahille?"
"Eipä Tuoni ottanut, mut leipä
Taivahasta putosi, kun kuuteen
Lapsehen loi Luoja seitsemännen.
Hälle "hengen antaja suo leivän",
Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi;
Toisillenpa osansa siis jääpi.
Työtä anon, emäntä, nyt sulta
Iloissani Luojan antimista."
ÄITI LAPSELLE.
Nyt, Herran lahja, lepäät helmassani,
Vaan kerta lepäät Luojan helmassa;
Nyt imet elon voimaa rinnoistani,
Ikuisen elon imet taivaasta;
Nyt leikkielet halvoin heppeleisi,
Taivaassa voitonpalmu tarjotaan;
Hymyillen katselet nyt kasvojani,
Sun kerta Herran kasvot kirkastaa.
Ja äänes heikko, usein murheellinen,
On riemulaulu seuroiss' enkelten:
Viaton unimaailmasi viimein
On ilmestyvä riemuks' autuuden.
KODISTA JA KOTIIN.
Kun jätin kodin hyvästi,
Syntypaikkani parahan,
Taivas pilvihin pimeni,
Ilma heltyi itkemähän;
Ihmissydämet syvästi
Huokaeli, huolten pilvi
Niistä synnytti satehen.
Kun kodista matkustelin,
Tiepä pystyhyn pysähti,
Vastamaaksi vainiotkin,
Matkan tuuletkin tukalti,
Vinkui vastahan vihuri;
Kaikki ihmiset ivalla
Tiepuolista tirkisteli,
Mua pilkaten poloista.
Käännyinpä kotihin koito:
Nytpä vainiot viherti,
Myötätuulet tuuditteli,
Maat mäelti mennessäni,
Kulkeissan' alamäkeä
Kodin kultaisen pihalle:
Taivas kiilsi kirkkahana
Päivän paistavan valossa,
Luonto riemussa rehoitti,
Ihmiset ilon väessä
Mun syliinsä sieppaeli.
Niinp' on vierahisin kulku,
Kuin syksyllä surman suuhun;
Niinpä on kotihin kulku,
Kuin keväällä kullan luokse.
KUUN SAMMUTTAJAT.
Kiiruusti apuhun kaikki jo!
Miss' ovat kiulut ja ammehet,
Ves'-ruiskut, rattahat, hevoset?
Tuoll' yltyy valkean vahinko,
Sen leimu väikkyvi kauhuna:
Kohoontuu, näettekös, pilvihin
Hivuksin liekki nyt punaisin,
Kuin orhin kaulakin kaareva!
Näin talost' äkkiä tuoksahti
Nyt väki valkean vaarahan,
Ja vuoren taakse se kiiruhti,
Sielt' uskoi tult' ylös kuohuvan.
Syys-illan riensivät hämärää,
Jop' aukas' huutoihin hätä suun;
Vaan silmät vuorella selviää,
Kun nähdä saavat he hellän--kuun.
TAIKAVOIDE.
Kolme kertaa kolme
Koston rauhoittaa,
Kolme kertaa kolme
Surman karkoittaa,
Kolme kertaa kolme
Haavat parantaa.
Ruoste kirkonkellon,
Tuhka kyisen pellon,
Lähdevettä lemmon
Kanna kiehumaan.
Ydinpihka puusta,
Vaahto karjun suusta,
Hammas hiiden suusta
Tunge kattilaan.
Ihmisverta nuorta,
Muru ikivuorta,
Lemmon leivän kuorta
Työnnä hautumaan.
Kiehuvi,
Kuohuvi,--
Kypsyy.
Jäähtynyt,
Pentynyt,--
Haavaan.
Kirvelee,
Paranee,--
Terves!
Kolme kertaa kolme
Koston rauhoittaa,
Kolme kertaa kolme
Surman karkoittaa,
Kolme kertaa kolme
Haavat parantaa.
VIINANPOLTTAJAN SANAT.
Kiehu kattila,
Si'itä sappea,
Jolla pyörrytä
Ihmishenkeä.
Höyry polttavin,
Liity liekkihin,
Niinpä vimmahan
Syökset maailman.
Liemi vaahtoinen,
Loitsi ihmisten
Himot nielemään
Neste höyrynään.
Maistanut ken on,
Olkoon rauhaton,
Siks' kun juodessaan
Kurkku sauhuaa.
Pää kun selviää,
Sydän kirveltää,
Kunnes suitsuvi
Niinkuin helvetti.
HURJAN VIISASTELUA.
Ken moittii, sano, ken,
Jos viiniss' uiskelen?
Maailma tukehtuis
Ja ain' ois tomuinen,
Jos viinissä ei uis.
Ken moittii, sano, ken,
Jos syöksyn tulehen?
Kun viin' ei puhdistaa
Voi saastaa sydämen,
Sen liekit kirkastaa.
Näin vuoroin uiskelen
Ja syöksyn tulehen:
Mä viinissä vaan uin
Ja lemmen tulehen
Mä syöksyn päin ja suin.
VYYHTYNYT.
Yöt päivät yhtä mittaa nyt
Tuo lapsi park' on itkenyt
Rinnoilla äitiarmaan:
Sairasna pieni vaikeroi,
Kertoilla kipujaan ei voi,
Kun sanoiksi sen ään' ei soi--
Hän kenties kuolee varmaan.
Yöt päivät äit' on valvonut,
On rukoellut, toivonut
Herralta lahjaa kahta:
"Laps' armas terveheksi luo,
Kotihin lapsen isä tuo,
Selkeenä häntä nähdä suo!"--
Ken noita kieltää mahtaa?
Yöt päivät isä juonut vaan
On kapakassa raivossaan,
Ei muista kotiparkaa;
Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on,
Järkeensä niellyt turmion,
Niin koti johtuu muistohon--
Hän sinne vihdoin karkaa.
On äiti vuotehella nyt
Ja laps' on hiukan vyyhtynyt,
Kun haamu tulla horjuu:
Ov' aukenee ja lonkahtaa,
Sisälle haamu horjahtaa,
Vaan taas laps' sairas kirahtaa--
Tuost' isä hurja karjuu.
Last' äiti heijaa polvillaan,
Mut pieni kiihtyy itkussaan,
Ei saa hän unt', ei rauhaa.
Äit' itkee myös ja vapisee,
On hiljaisna ja rukoilee,
Mies mieletön kun kiroilee
Ja huimapäisnä pauhaa.
Juur' äiti lasta siunasi,
Vaan kohta huone tärähti,
Kun kirous soi raskas:
Sylissä pieni säpsähti,
Sen kyynelvirrat vaikeni,
Hän riutui, sydän seisahti--
Nyt Herra korjaa lastas!
Yö rauhoittui. Mut aamulla
Sairasti äiti vuoteella,
Kalpeena nukkui lapsi.
Vaan isä huokaa tuskissaan,
Valittaa, itkee polvillaan,
Kun lapsi hänt' ei milloinkaan
Tunnusta vanhemmaksi.
LOISEN POIKA.
Pimeessä synnyit pirtissä
Sä mustaan maailmaan;
Vaan äitis päivän rinteellä
Sun kantoi kasvamaan.
Loispoika pirtin pimeään
Jäi yksin äitineen;
Häll' ehk' ei äidin silmäkään
Paistellut sydämeen.
Sinulle äiti lauloi näin:
"Valosta puhkeaa
Maan ruusut--valost' ystäväin
Myös sydän aukeaa."
Loispoika pirtin nurkassa
Peikoista kuuli vaan.
Häll' äiti lauloi: "Petoja
On asuvaiset maan."
Näin tunteet julmat, katkerat
Poik' imi äidistään;
Sai pedon kynnet, hampahat,
Pirtistä lähteissään.
Nyt loisen poika maailmaa
Hurjasti raatelee:
Yöt murhaten hän rosvoaa,
Korvessa karkelee.
Ja kylän kansa vapisee
Nyt loisen pojasta,
Hänt' etsii, häntä vainoilee
|
