Ään' outo vankein keskelt' tärähti:
"Oi, jalo vaimo, maasi kunnia,
Sä sankar-arvon ostit vankina!
Vapaina urhot maan
Nyt puoltakaan!"




NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA.

k. 12/11 1872.

Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla
kesäkuun 7 päivänä 1874.


Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo
Yön synkeydeltä rauhan valloittaa,
Siell' yleni se ihmishenki jalo,
Jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
Sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
Ja isänmaalle kunnia ja voitto
Säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta
Herätti salon syvä huokaus;
Siell' antoi rauhan, riemun runsautta
Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
Kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
Silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
Valoa isänmaalle kantamaan,
Se rinnastansa levonlaulut ryösti,
Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
Maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
Taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
Kukinto-ajallansa neitonen;
Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
Kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
Jäi ystävät ja siskot suremaan.
Vaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne
Valoksi loistakohon synnyinmaan.




LYHYT KESÄ.


On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
Sit' usein täytyy, usein surkutella:
Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
On nähty kuolevan ja nääntyvän.




TOHTORI R. POLÉN'ILLE

50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873.


Taivas, ota kiitos meiltä,
Kiitoksemme lahjoistas:
Miehiä suot Suomellemme
Jotka johtaa kansoas!

Niinpä puolen sataa vuotta
Tästä taakse syntyi mies,
Taimi puhkes, puuksi paisui--
Myrskyt torjua se ties.

Moni nyt jo viikset kantaa
Jok' on lasna kuullunna
Miehestä, jok' kaikki antaa
Kansalleen ja maallensa.

Jos ken suomenkieltä sortaa,
Esill' on hän aseillaan,
Valmis aina valon teitä
Kansallensa avaamaan.

Ja jos kansaa tunnet, sieltä
Kuulet rintain huokuvan:
Suomenkielen puoltajata
Kiittävän ja siunaavan.

Sydän sulaa, silmät vettyy,
Korvillaan kun kuulla saa
Kansan suusta nimet urhoin,
Jotka maataan rakastaa.

Nimihinpä niihin sulkee
Suomen kansa armaakseen
Kunnialla kunnon miehen,
Nimen--Rietrikki Polén.




ARMAANSA KADOTTANUT.


Ykstoista vuotiaana vasta
Kisailin, kun jo taivahasta
Kuiskaili mulle rakkaus.
Kakstoista täytin töin ja tuskin,
Niin sammui tuo ens' rakkauskin,--
Sen tukahdutti kateus.

Lie viidestoista vuosi tullut:
Taas rakastuin--voi ihmishullut!
Me palamme kuin rohtimet!--
Vaan pian sammui rohdintutta:
Mä kylmenin ja etsin uutta,
Näin vierauntui sydämet.

Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla:
Kuin teräksellä karkaistulla
Mä iskin lemmen valkean:
Voi tuhat, voi sit' armautta,
Sit' ihmissielun kirkkautta!--
Vaan sen vei surma hautahan.

Hän kuoli! Ken vois ihmetellä,
Jos, synkeällä sydämellä,
Suon kyynelvirran vuotavan?
Vei kateus--ei murhe siitä;
Söi halla--tapahtuuhan niitä;--
Vaan surma vie mun surmahan!




ENKEL'ARMAHANI.


Mä enkeliksi tulla himoitsin,
Kun enkel' oli armahanikin.
Mut tomussa mun ollessani, jo
Hän loisti kirkasna kuin aurinko.
Kun siipiänsä tahdoin sukostella,
Ne välkkyivät jo Luojan istuimella.
"Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!"
Niin sieluni viel' aina huokailee.
Himoitsen yhä armahani luo,
Ja kerran hetki koittaneekin tuo.
Maan mustan tomut päältäni kun puistan,
Mä rinnoill' enkel'armahani loistan.




HELMIN LÄHTÖ.


Syys itki kesän lähtemistä,
Vaan syksy raukan kyynelistä
Ei kesä kulta huolinut--
Ol' elämä sen sammunut.

Ja kesän sammuessa impi,
Keväistä kukkaa kaunihimpi,
Pois lähti maailmasta: hän
Taivaasen näkyi rientävän.

Hän iltaruskon rauetessa
Vaaleena lepäs vuotehessa,
Ja noustess' aamuauringon
Vierellään kyynelseura on.

Uus päivä katsoi kyyneleitä,
Ja taivas parven enkeleitä
Lähetti immen noutamaan,--
Maan lapsille jäi muisto vaan.

Vaan muisto kasvoi kukkasiksi,
Haudalla immen loistaviksi;
Niit' ystävien kyyneleet
On illoin, aamuin kastelleet.




HELMI.


Sairas on Helmi:
Sen rusoposkien
Ruusuinen seppel
Kuihtunut on.

Kuoliko ruusut?
Ei--mut on enkeli
Autuain maahan
Kantanut ne.

Sairas on Helmi:
Sen sulosilmien
On palo armas
Himmeä jo.

Sammuiko liekki?
Ei--mut on enkeli
Autuain maahan
Kantanut sen.

Kuollut on Helmi:
Sen jalo henki jo
Kalpean haamun
Jättänyt on.

Kuoliko Helmi?
Ei--mut on enkeli
Kantanut sen.
Autuain maahan

Purppuraposkin,
Leimuva-silmänä
Autuain maass' on
Helmeni nyt.




YÖN KUU JA TÄHDET.


Yön kuu ja tähdet miksi noin
Hääjoukon lailla loistavat?
Mä mietin.--Arvata jo voin:
Unissaan henget hurskahat
Taivaassa käyvät vieraisilla,
Siit' ilo syttyy taivahilla:
Yön kuu ja tähdet loistavat.




SUREVALLE SULHOLLE.

Kansanlaulun tapaan.


Ellös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä!
Eihän sua armahasi ikänänsä hylkää.

Hänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla?
Ennen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla.

Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla,
Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia.

Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi:
Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi.




KUVAN VAAN.


Ja viimeksi
Hän katsahti
Kultansa kuvaa illalla.
Ja noustuaan
Sen povestaan
Taas ensin otti aamulla.
Hän siunasi
Ja rukoili
Tuo kullan kuva rinnoillaan--
Ja muistanpa, kun kuollessaan
Hän vaipui, kuva huulillaan.
Vaan tiedetään,
Ett' eläissään
Hän muut' ei nähnyt kullastaan,
Kuin--kuvan vaan.




ERÄS MATKA POHJANMAALTA.


Ah, kuink' armas muistilleni
Matk' on Pohjanmaalta pois:
Neiti istui vierelläni,
Ah, jos vielä siinä ois!

"Kerro, kerro!" kuiskui neiti.--
"Sano mitä kertoisin!"--
"Jokos murhe muistos peitti?"--
"Ei, mä eksyin toiveihin."--

"Mitäs toivot?"--"Enpä jaksa
Toivoa tät' enempää!
Toivoisinpa, ett' tää matka
Meill' ois ijät' kestävää."--

"Päivästäkin tulee loppu,
Illan ruskot lähestyy!
Matkan päähän meill' on hoppu,
Aika-kulta tärkistyy."

Näin se neiti,--mut kas täältä
Mäki kuvettansa tuo;
Taivas nousee mäen päältä--
Onkos kaikki totta nuo?

"Eihän taivas maahan riitä!"--
"Riittääpäs, kun koskee noin!
Parahin sen tunnen siitä,
Autuas kun olla voin."

Vaan nyt silmiin astuu maamme!
Tuolta järvet aukeaa,
Tuolla vuoren nähdä saamme,
Hartioitaan kohoittaa.

Oi te laaksot, niemet, saaret,
Kenpä helmassanne ois,
Vierell' armas lemmen aarre,
Koskaan sielt' ei pyrkis pois!

Näin ma lauloin, ratas kulki,
Läpi seutuin armaitten,
Vaan en lempeäni julki
Voinut laulaa immellen.

Päivä hämärään jo vaipui,
Minä unelmihin jäin:
Käten' immen vyölle taipui,
Pääni rinnoillensa päin.

Ah, kuin armasta!--"No varsa!
Juokse, ethän seistä saa!"--
Käten' impi varreltansa
Päästi--pääni kohoaa.

Sydämeni sulaa aivan,
Koht' on matka päättynyt.
Suutakaan en saanut! taivaan
Kadotan!--Jo päättyi nyt!




KESÄMUISTO LOHJALTA.


Maantietkin auhdot Lohjan nummella
Mun silmissäni näytti kukkivan,
Ja taivas loisti Lohjan aalloista
Mun rintahani onnen rauhaisan.

Ja laaksojen ja saarten kukastot
Mä hymyhuulin kuulin kuiskuneen:
Maan nurmet, metsät, vuoret, vainiot
On lemmen tulta nousseet tulvilleen.

Miss' oli lintuin laulut vaienneet,
Siell' oksat puun sai lehdet kielikseen,
Ja, kuin ois tuulet sormin soitelleet,
Mä luulin suvilintuin laulelleen.

Ja öillä soudellessa, vaikka kuu
Ja tähdet piili pilven peitossa,
Venheessä taivas mulle kirkastuu--
Näin aurinkoni immen kasvoissa.

Nyt pois on impi, poissa aurinko
Ja nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa,
Ei kukkain hymy, lintuin laulelo
Voi Lohjan maita mulle sulostaa.

Jäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton
Vaan kaipausta hiljaa laulelee:
Ah, armas neiti! onni, rauha on
Sun luonasi--sun kanssas pakenee.




LEMPI.


Mun elämäni aamuruskona
Sä, lempi, loistat, palat tulena.
Vaan päivän valjetessa laajenet
Ja sydämeni joka sopukan
Sä puhdistat kuin kesätaivahan,
Niin koko elämäni valaiset.

Vaan illan tullen, ilman viileten
Ja lempipäivän maassa sammuen,
Mik' onpi silloin iltarusko tuo?
Ikuisen lemmen aamukoi se on,
On juhla-aamu, joka lepohon
Tomusta kutsuu meidät Luojan luo.




POJAN LAULU.


En lempiä mä tahtois
Teater'lavalla,
En kihloja myös kantais
Tytöllen kirkossa.
Vaan laaksossa, kun kaksi
Sydäntä kaksin on,
Kuullessa lehtolintuin,
Nähdessä ruususton--
Siell' armahani huulet
Sais' ensi suutelon.
Kas sieltä linnut kantais
Taivaille sanoman,
Ja ruusuin tuoksu täyttäis
Lemmellä maailman.




HÄN.


Kuin hoikka Pohjan neiti
Hän onpi varreltaan,
Pelloilla kasvatettu
Viljaisen Pohjanmaan.
Ja kasvot Hämeen immen
On hällä kainommat
Kuin laaksot, metsälammet
Hämeessä hohtavat.
Silmäinsä sulo, säihky
Kuin Savon tyttären,
Saimaalla päivän nousu
Ei niin lie herttainen.
Jo mainitsenko tukkaa
Niin tumman ruskeaa,
Kuin salohon syys-ilta
Sulattais purppuraa.
Vaan armain aartehista
On sydän kultani,
Kuin Suomen naisen sydän:
Sulouden temppeli.




SYKSYN TULLEN.


I.

Jos olet mun,
Tuo syyskin kevähäksi käy.
Jos olet mun,
Ei myrskyt taivahalta näy.
Ei ruoho lakastu,
Ei lehti kellastu,
Ei jäädy aallotkaan,
Hymyilee taivas vaan,
Ei tule talvi, vaikka näyttää,
Vaan kevät sydämeni täyttää,
Jos olet mun.


II.

Syys lähestyy.
Jok' aamu kukat kyynelehtii,
Jok' ilta heist' yks surkastuu.
Pois linnut laaksoistamme lähti,
Nyt laulaa tuuli hallasuu;
Pois lähti linnut, veivät kanssa
Mun armahani parvessansa--
Kauniisen kaikki ihastuu.--
Tuoll' on hän, merten tuolla puolla.
Kun jätti, antoi rukkasensa
Lähteissään mulle kullallensa
Ja käski syksyn tullen kuolla.
Mutt' enpäs kuole kiusoinkaan!
Syys tullut on, mä elän vaan--
Mä elän! Ja kun kevät koittaa
Kun uudet ruusut puhkeaa,
Voin uuden armahan mä voittaa,
Voin riemuita ja rakastaa.




POHJATUULELLE.


Syys muita uhkaa Pohjolasta,
Syyshallat muita peljättää,
Mä pohjatuulten huo'unnasta
Kevättä toivon lempeää.
Mä kenties aivan syyttä luulen
Niin lempeäksi pohjatuulen.

Et vaan, oi tuuli vankkasiipi,
"Ei"-sanaa immeltäni tuo!
Sen tuotko--koht' yöhallat hiipii
Viluisna sydämeni luo.
Mä kenties sentään suotta luulen
Niin ankaraksi pohjatuulen.

Mä toivon pohjatuulen tuovan
Simaisen lemmen sanelman,
Niin ruusut rintahani luovan,
Niin luovan kukkamaailman.
Mä kenties sentään syyttä luulen
Niin lempeäksi pohjatuulen.

Nupussaan kukat sydämeni
Uneksii puhjetaksensa;
Oi, tuuli, säästä kukkaseni,
Ett'eivät kuole kehdossa!
Mä kenties sentään suotta luulen
Niin ankaraksi pohjatuulen.

Puhalla, armas pohjatuuli,
Rintaani lemmen sanelma:
Kun impen' ei lie hallahuuli,
Hän kukkani suo puhjeta.
Mä kenties sentään syystä luulen
Niin armahaksi pohjatuulen.




POHJATUULEN TUOMISET.


Oi ruusut rintani,
Oi vilustunehet,
Oi surkastunehet!--
Oi ruusut rintani,
Kuink' ovat kuollehet!

Kuink' uskalsin ja voin
Hyyn, hallan tuulelta
Rukoilla rakkautta!
Kuink' uskalsin ja voin--
Toi talven pohjola!

Toi talven, linnut vei
Ohitse etelään.
Ne lauloi mennessään:
"Ei tyttös lemmi, ei"--
Jäi kannel itkemään.

El' itke, kannel, noin,
El' itke ruusujas,
Sureksi lintujas!
Viel' et lie onnetoin:
Voit soida Suomestas.

Pois lempi kieliltäs,
Pois kaiu kuolemaan!--
Vaan Suomi ainiaan
On lempityttönäs:
Soi kannel synnyinmaan!




HÄILYVÄT SAARET.


Oi maailma, mun mereni,
Kuin häilyvät on saaresi!
Kas valtameri saariansa
Ei kuohuttele juuriltansa--
Sun saares yhä häilyvi.

Sun aaltois ajoll' ihmiset
On saaret tuhatlukuiset.
Kun luokse toistensa he rientää,
Sun mielijohtos heitä kieltää--
Heit' aavikolle viskelet.

Mä pieni luoto tahdoin vaan
Liittäidä saareen kukkivaan;
Sun kitas silloin, ahnasmieli
Kurimus, kukkasaaren nieli--
Mä aaltoihin jäin huojumaan.

Taas toinen, saarten ruhtinas,
Niin keväinen, niin loistokas!--
"Sun ruusu-rinnoilles mä liityn,
Saan rauhan autuaan, kun piityn
Ihailemaan sun tuoksuas!"

Niin uneksin ja toivotin,
Mä saari saarta hyväilin,--
Vaan silloin aalto raisu kiskoi
Mun saareni, sen kauas viskoi:
Taas yksin jäin yömyrskyihin.

Yön epätoivo, hämmästys