Tuuli huojuttavi hiljaa
Pellon viljaa
Valmista.
Isäntä tuo väkensä:
Sirpit viuhkaa niittäissä
Kilvalla.
Päivät vierii. Kuhilaat
Vainioll' on mahdikkaat.
Syletysten jyväkkäät
Tähkäpäät
Suutelevat toisiaan:

Kas nyt isäntää, kuink' ilo
Kasvoilla sen väreilee,
Silmistänsä lemmen valo
Emännälleen säteilee.

"Kiitos Herran!
Ilmat sääsi, voimat säästi,
Niiton loppuhun näin päästi,
Hetken verran
Suopi huoata.--
Ravinnolla pöytä täytä,
Vaimoni, nyt voimme uhrata!
Täytä pullot, kannut, näytä,
Ett' on voimaa viljalta!
Kutsu miehet, käske naiset,
Sano, ett' on kamppiaiset,
Ett' on aika riemuita!"

Emäntä nyt olvet laatii,
Keittää, paistaa, höyryttää;
Naapurit pitoihin vaatii,
Toimi töitä pyörittää.

Pidot alkaa.
Vieraiks' entää joka henki,
Suurempi kuin pienoinenki,
Jolla vaan on kaksi jalkaa.
Lup' on syödä, juoda, niellä
Mielin määrin:
Käskee antajat, ei kiellä.
Vaan ei väärin
Vapauttaan käytä kenkään.--

Syöty on ja loppuun liitos
Pantu: antajille kiitos.

Leikiten
Lapsiparvi kirskuu lattialla,
Pojat, tytöt toisialla
Naureksivat, silmät tulta iskien.
Äidit, emännät
Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät,
Haastaen
Lehmistä ja lampahista,
Villoista ja pellavista:
Työnsä kullai huolena.
Mutta miesten huulilla
Kunto on ja toimekkuus,
Voimakkuus:
Miesten avuja.
Ukot taas, nuo harmaapäiset,
Miettiväiset,
Ylistellen Luojan tuomioita,
Muistelevat tekoja,
Joill' on kiitos, ansioita,
Halveksivat kaikkea,
Jok' on tuonut turmioita.

Käsistä käy käsiin olvikannut;
Tuo on juonut, toinen aloittanut.

Ilta lähestyy,
Töitten päätös, pitoin jatko.
Lepoon lähtee, joll' on pakko.
Kannut pintaralleen vielä täydentyy.
Vanhus, huulensa kun kastaa,
Suoraksi selkänsä nyt nostaa,
Toivottaa:

"Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin
Tavaraa,
Syötävää ja juotavaa!--
Hänellä, jost' on meill' apu hellin
Ja ken suojannut on tähkät, korret
Pellolla,--
Hänelläp' on voima aitat, orret
Täyttää riistalla:
Palkita niin talon
Juhlapidon jalon."

--Vanhat pois!
Haittaa ois
Heistä nuorten kesken.--
Hyppy alkaa!
Joka jalkaa
Nostelee
Viulu, tullut äsken;
Hiki virtailee
Kautta ruskoisen posken.
Suku nuori kun nuokkuu,
Hartiot,
Vartalot
Verevyyttä huokuu.

Jokainen nyt yhtä sorja,
Kuin on viljan niitossa
Ponteva;
Tanssiss' yhtä nopsas, norja,
Kuin on työssä, toimessa
Tukeva.

Hauskaa on totta
Puristaa tytön kättä,
Tuon ottaa,
Tään jättää;
Riemuss' uiden kaiken iltaa
Polkea salin siltaa,
Kunnes ilta yöhön vie:
Tanssi taukoo, pois on tie,
Viulun kielet sorahtaa--
Kamppiaiset lopun saa.




OLVILAULU.


Tää olvi, kas tää on herkkua vasta!
Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta
Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis,
Sill' olvipa huolet hornahan veis.

Muun unhoittakoon tää nouseva polvi,
Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi:
Ken unhoittaa, sen parempi ois,
Ett' astuisi maailmastakin pois.

Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli,
Ja siitäpä virkos lauluhun kieli;
Ja Lemminkäinen, se urhokas mies,
Myös olven arvoa parahin ties.

Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki,
Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki,
Jos oltta en juonut, mutta kas nyt
Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt.




TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870.


Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa,
Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy
Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa,
Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy.

Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain,
Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa
Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain
Myös menestystä maallemme ja rauhaa.

Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten
Myös kevään lemmen taivas vuodatteli,
Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen
Maan lapsist' ihanaisen valitseli.

Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin
Nyt lapset rientää lintulaumain luokse,
Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin
He tästäpäivin merkittyinä juoksee.

Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"!
Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi.
Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin,
Tääll' ystävien joukko odottaapi!




MANAUS.


Meill' olkoon ansiona työ,
Työ kunniallinen,
Ja totuus vahva rintavyö,
Jok' ei sydäntä syö,
Vaan kantaa miehuuden.

Tuo kumarrusten kunnia
On halpain ansio;
Ei nöyryys kiellä miehuutta.
Vaan koirain tapana
Imarrus olkohon.

Ken möisi maansa onnea!--
Nuo henget irstaiset:
He vieraan jalkapohjia
Nuoleevat raukkoina,
Kuin ruotuvaivaiset.

Hävetköön häijyt!--häpyä
Jos verimadoill' ois:
Ei elonvoimaa, henkeä,
Eik' ihmissydäntä
He kansallemme sois.

Nuo tunnottomat uskaltaa
Viel' luunsa saastaiset
Tän maamme poveen tallentaa,
Hyväillä kunniaa,
Jot' ovat häväisseet!

Vaan maamme multa rauhoa
Ei anna raukoillen;
Uus uljas polvi nouseva
Kiroilee muistoa
Maan kurjain semmoisten.

Työ olkoon ansiomme vaan,
Työ kunniallinen!
Jos nostetaan tai poljetaan,
On onni synnyinmaan
Työmm' alku, loppu sen.





VUODET 1872-1878.




VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ.


Niin muistot mieluisat,
Kuin katkerat,
Niin muistot riemujen,
Kuin murheitten:
Ne yhteen maljahan
Nyt kaikki liuennan
Ja juon.

Niin muistot lemmekkäät,
Kuin tuimapäät,
Niin rakkauden-yöt,
Kuin kostontyöt:
Totia teistä teen,
Suu kutsuu huulilleen
Ja juon.

Ja toivon maailman,
Kuin rakkulan,
Näen vaahtoharjahan
Nyt hukkuvan:
Niin helmen, kalliimman
Kuin Krasso, sulatan
Ja juon.

1872




URHOIN HAUDALLA.


Vallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä;
Niin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu.
On isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve,
Jost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat,
Tai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja.
Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti,
Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi.
Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa.
Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan,
Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää--
Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset,
Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!--
Ah! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner?
Tass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä.
Täst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan.
Kamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat
Tass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven.
Ken, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii,
Raivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs,
Katkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos?
Ah, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin!
Haamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot.
Kuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston;
Hurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan.
Nouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu,
Päiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas!




ISÄNMAANI.


Jos minne kuljen, mistä lähden,
Tää maani mulle kallis on,
Mut kallis on se vaan sentähden,
Sen kansa kun niin armas on.
Sen kansa taas on armas siksi,
Se maansa kun tek' kallihiksi
Verellään, kärsimyksillään.

Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
Hopeita hyrskyis aaltomme;
Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
Vaan konnan toit' ois muistomme,
Kansamme kulkis hylkyteitä,--
Ah! silloin maamme varjo meitä
Kuin musta haamu vainoais.

Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat
Meit' isäin haudoilt' eroita,
Ei taistelut, eik' ilkivallat
Maast' armaimmasta vieroita,
Niin korvet synkät, kallioiset,
Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset--
Kaikk' ovat kalliit, rakkahat.

Takana soitten, kallioissa
Sai äidit piilon lapsineen,
Kun urhot kaatui taisteloissa,
Tai voiton toivat armailleen.
Niin korpea kuin vainioita
Luut isäin peitti, veri noita
Kostutti kallis kaikkia.

Vakaana niinkuin vuoren seinä
Kansamme puolsi maatansa;
Ei huikennellut niinkuin heinä,
Säilytti pyhät tapansa.
Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa
Hyljätty, halp' on tavoiltansa--
Maan kalliin ostanut se on!

Muun riemun jos ken ryöstäis multa.
Maan' armahan kun muistot jäis:
Ne rinnassani voiman tulta
Ja innon liekin virittäis.
Oi urhoin kehto, isänmaani!
Suojelkoon Herra armastani,
Siunatkoon hautaa urhojen!




PALAVA KANSA.


Nyt rovioihin kansa kootkaa
Ja sytyttäkää tulehen
Ja palavina päästäkäätte
Taas liekkiväiset valloilleen.

Kuin lentäväiset tulisoihdut
He vihollista säikyttää
Ja ilkimykset, niinkuin sääsket,
Pois joukostamme häviää.

Ja silmät tippuu peikkoin päästä
Valoa vastustaessaan,
Ja huuhkat lakkaa huutamasta
Ja sudet nääntyy luolissaan.

Ja salomme, nuo syksyn synkät
Ja talven kolkot, valkenee,--
Ne lämpiää ja ruusut puhkee
Ja urhoin haudat aukenee.

Ja isäin henget poikiansa
Taas siunaten käy johtamaan,
Jo kansa kuohuu innoissansa,
Kohoten tähtein kunniaan.




HERÄNNYT SUOMI.


Pois sortajan valta ja ansa
Saloilta mun Suomeni maan!
Tult', intoa täynnä on kansa,
Pojat valmihit taistelemaan.

Et, Suomeni, nyt unisilmin
Saalistasi kaapata suo;
Siis voimasi nostaos ilmiin,
Etukyntehen kuntosi tuo!

Ken ties, vihamiehesi uhkaa
Sun silmäsi puhkoa pois,
Tai työntäis täytehen ruhkaa,
Hämärään sinut eksyvän sois.

Vaan syys-yön tonttujen kanssa
Voit rynnätä taistelohon,
Et peljätä voi petokansaa,
Kun vaan valo lippunas on.

Jalo kansani ei kitukasvi,
Mut voimakas orhi on vaan,
Joka kytkyess' innoten puhkaa,
Yhä kaivaten valjahiaan.

Siis valjahat orhini ylle
Ja kansojen kilpaeluun!
Ei lainatut konkarit tälle
Vedä vertoja päivinä kuun.

Niin surraten vaapsiaisparvet
Ja paarmat karkavi pois,
Ja vastukset ei satasarvet
Hätäpäiviä tiellesi tois.

Pala, kansani voimakas henki,
Valon leimua Pohjahan luo!
Läpi vuorien vaskisienki
Etukyntehen kuntosi tuo!




LAULU VUOKSELLA.


Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Vuori nostaa poikiaan
Veden voimaa kiusaamaan,
Synnytellen salakaria.
Leikitenpä hypähtää
Niistä aalto kuohupää.
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun
Mahti paisuu,
Vuoren vastuksista vimmastuu.
Jäykkäpäisen kallion
Kylki vastassa nyt on--
Ahdistettu aalto rajustuu!
Kuohut uppiniskoissaan
Eespäin työntää toisiaan.
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman
Kiukkuisimman
Tieltä särkyy voimat kallion:
Kas, kuin ähkymähän jää
Vuori jyrkkä, härkäpää,
Syrjin katsoo virran voittohon.
Metsä, äänetön kuin yö,
Näkee aaltoin ihmetyön.
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maalle sullen,
Kiusatullen,
Voitonvirttä laulaa Imatra.
Saimaan aallot uneljaat
Vuoksessa on voimakkaat,
Kalliot niit' ei voi kahlita.
Niinp' on kansa Suomenmaan,
Herättyään, noustuaan,
Mahtavasti,
Voimakkaasti
Ilkivaltain muurit murtava.




TUNNETHAN IMPENI?


Tunnethan impeni kaunoisen?
Hänethän tuntevi jokainen!
No niin, yht' armas on synnyinmaani,
Yht' armas on se ja ihana.

Kuin vuorten metsistö lehväinen
On neito kukkiva, keväinen,
Jonk' otsa-kumpua seppel suojaa
Ja tukka tuulessa lainehtii.

Tuo aalto on sinisilmäinen,
Kuin neito helmassa sulhasen,
Ja rannat aalloillen suuta suikkaa,
Kuin sulho kultansa huulillen.

Jok' aamu kultaavi ruskollaan,
Jok' ilta painavi ruusujaan
Tuon sinisilmäisen poskipäihin,
Tuon aallon armahan kalvohon.

Tääll' armas on koti kultani,
Jonk' isät taistellen perkasi;
Ja tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa
On hautakumpu mun vanhempain.

On maani kaunis ja kansalla
On voima tenhokas tallella.
Oi kallis maani ja jalo kansa,
Oi kansa uljas ja voimakas!

Tunnethan impeni kaunoisen?
Hänethän tuntevi jokainen!
No niin, yht' armas on synnyinmaani,
Yht' armas on se ja ihana.




VANGITTU ÄITI.


Yöll' istui vangittuna linnassa
Murheinen äiti, lapsi rinnoilla,
Sodassa, verta niellehessä, jo
Kuol' isä lapsen, äidin puoliso,
Suomelleen sortuen,
Sen onnellen.

Hirmuisna karjui vihollinen, kuin
Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin
Uutt' ydintä ja verenvaahtoa.
Niin äidin luo ja lapsen julmana
Vihollissoturi
Käy, lausuvi:

"Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy!
Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy!
Armosta olet vangiks' otettu,
Sä muutoin paikall' oisit tapettu,
Kun miehes kuollehen
Näit pyörtyen.

Kun suoritat nuo helpot lunnahat,
Ett' aseman ja piilon ilmoitat,
Mihinkä piili sotajoukko se,
Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme--
Koht' astut vapaana
Pois linnasta.

Kavahda! Kuule linnan tornista
Vapaitten petolintuin kirkuna.
No, eikös koske korvarumpuhus
Kahleitten kalke, vankein uikutus?
Ne maasi lapsia
On kurjia!"

Vavahti äiti, lapsi parkasi,
Kun julmur' raaka sisään karkasi.
Vaan pelko ensi kyynelissä jo
Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio,
Vakaasti äiti vaan
Käy lausumaan:

"Voin olla vanki, kuolla vankina,
Kun säilyssä on maani kunnia!
Vaan uhrata en verta urhojen
Voi edestä näin halpain, heikkojen,
Kuin äiti lapsineen
On kansalleen.

Oi sotilas! jos sydän rinnassas
Sun onpi, eikä kiven kannikas,
Et vainotöilläs veren vikoja
Niskoilles etsi viattomilta!
Ne tahra sotilaan
On kunniaan.--

Ja kaunihin mun oiskin ollunna
Tään lapsen kanssa silloin sortua,
Kun armahani hurmevirrat mun
Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun.
Mä siitä virkosin
Vaan--kahleihin!"

Irvistäin nauroi julma sotamies:
"Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties
Tää maallinen. Nyt surman satulaan
Saat kohta istua ja ratsastaa
Kuolleitten kamalaan
Yömaailmaan.

Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta
Suu muhoilee myös tuolla lapsella!
Te kuolost' iloitsette? Malttakaa!
Voin lähtöhelvetin ma valmistaa.
Se riemut hälventää,
Vaan tuskat jää.

Tuon poikas ensin näet paistuvan,
Sun hiilloksilla sitten korvennan.
Yks sana vaan sun tästä pelastaa:
"Tahdotko sotajoukon ilmoittaa?
Lupaatko tehdä sen?"--
Vaan äiti: "En!"

Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä
Polvilleen vaipui, lapsi sylissä:
"Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin,
Sä armosilmin katsot meihin päin:--
Suot kuolla kansallein
Mun lapsinein.

Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta:
Se miehenä vois maataan palvella!
Viaton säästä! Kunnialla mun
Suo kuolla, urhoin edest' uhratun:
Niin lapsen isänmaa,
Mun kuolo, saa."

Näin äiti rukoili ja silmänsä
Nyt muuriss' aukon löysi--äkkiä
Siit' ulos laski lapsen itkevän
Kuin suuhun surman kaikki nielevän,
Vaikk' antoi enkelten
Sen kätehen.

Taas julmur' raaka sisään karkasi,
Kädestä miekanterä irvisti.
Ja jäljessä toi toinen kattilaa
Tulisten hiilten alla hehkuvaa:
Näin ilmi helvetti
Nyt uhkasi.

Härnistäin miekkaa toinen karjahti:
"Nyt tänne lapses!"--"Sen vei enkeli!
Kun armoa ei teiltä riittänyt,
Sit' olen taivahalta pyytänyt."--
"Vait! istu kattilaan
Nyt kiehumaan!"

Näin komentaen, nilkosilmiään
Hän toverilleen paahtoi ähmissään.--
Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa,
Uroolta vaimo miekan sivaltaa!--
Rintaansa syöksee sen
Nyt--kaatuen.

Yö kirkastui ja kahleet helskähti,