|
|
En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan:
Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja
Kädessään häälyi vankka rautanuija,
Silmänsä synkät, suunsa ammollaan,
Partansa harmaa, hiukset narrillaan!
Tepastain kuorskui valko ratsuni,
Vaahdossaan vapis, maata tallusti:
Ukolla vaippa pilven-harmajainen
Peljätti niinkuin sota pauhaavainen,
Ja tuskin orhi ehti talttua,
Kun vuorest' alkoi tulta suitsua.
'Saap' impi maljan, urho impyen,
Ken surmajuoman nielee tulisen!'
Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski
Sen maljan täyteen, josta juomaan käski.
Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin,
Mut, keinon keksittyä, selvennyin.
Tein päätöksen--työ seuraa päätöstä:--
Otinpa maljan ukon kädestä,
Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,--
Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti,
Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman,
Silmille julman vuorenhaltian.
Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä,
Maa järkyili, soi parku jäljessä:
Mua murhatakseen ukko haperoiten
Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten:
Mut päiväkullan juuri noustua,
Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa.
Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti
Mun voitolla ja neidon lahjoitti
Noin jalon--ah vaan anteeksi tok' suokaa
Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa
Viel' urhotyötä!--ne kun täyttäisin,
Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin."
Täst' ihastuu nyt impi sankariin,
Punaisen viinan kaataa pikariin,
Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää:
"Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää,
Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen
Kädestäin painat sormees sormuksen!"
Näin tarina.--Vaan loppu lausutaan:
"Sokeentui vuoren-ukko viinastaan,
Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi,
Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi:
Mut tuli tukehtui ja vallita
Nyt ihmislapset voivat vuoria."
KUNINGATAR.
Kuningas armast' itselleen
Yhä etsii ympäri maata,
Ei mielly yksin ylhäiseen,
Jalon impyen tahtoo saada.
Hovissa silmin ahnahin
Kyll' immet hänehen tähtää,
Vaan tytöt kreivin, paronin
Kaikk' katkerin mielin nähdään.
Kuningas vaatteiss' sotilaan
Alhaisten parvehen astuu,
Näin lausuu: "Mökkiin matalaan
Sydän kaunihin, suurin mahtuu."
Hän neittä kolme kuulee--kas!--
Salavihkaa haastelemassa:
"Ken lie se neito, kuningas
Jonk' käypä on kosimassa?"
Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan
Hän mun, jok' kutoa taidan
Yhdestä kuidust' aivinan
Joka miehelleen soman paidan."
Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais,
Jyväst' ohran laatisin oltta,
Jok' urhot intoon kuohuttais,
Sotaliekkinä vois näin polttaa."
Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa,
Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon,
Jos leikki toiveet ilmoittaa,
Ne haudatkoon tosi kaivoon.
Jos kuningas tänlaisen nais,
Niin poikapa syntyis multa:
Kuut kulmilta sen kumottais,
Kasvoilta auringon kulta."
Kuningas tämän kuultua
Nyt liekkihin leimaht' aivan:
"Ei toista kanna maailma,
Jok' etsiä maksais vaivan!"
Hoviinpa neito saatetaan,
Kuin kruunuhun timantiksi,
Pääs puolisoksi kuninkaan,
Kuin päivytär paisteheksi.
Kuohahti sota surmaava,
Sota karsas, rikkoja rauhan:
Kuningas miekkaan.--Armaansa
Hänt' itkein kaipasi kauan.
Minister' ohjat rauhaisat
Sai hovissa hallitakseen,
Sai käskyt kovin ankarat
Kuningatart' totellakseen.
Unhottain käskyt, himonsa
Hän iski irstahin mielin
Armaasen uljaan herransa,
Vietellen viekkahin kielin.
Pois kuningatar inhoten
Luotansa työntävi häijyn,
Vaan kostoa tää vannoen
Näin miettii: henkeäs väijyn!
Mut ennustettu syntyiki:--
Kuninkaall' ihana poika:
Kulmansa kuita kuvasti,
Kasvonsa auringon koita.
Ja hovi riemulaululla
Nyt liekkihin leimaht' aivan:
"Ei toista kanna maailma,
Jok' etsiä maksais vaivan!"
Ilonsa tahtoo ilmoittaa
Nyt puoliso armaallensa;
Siis tiedon kalliin kirjoittaa
Hän synnystä poikasensa.
Voi tuskaa, voi kun kirveltää!
Kun minister' viestin ryöstää:
Hän valhekirjeen lähettää,
Totuuden jalkoihin syöstää.
Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos,
Kuin konnan, synnytti lapsen;
Mun työn' on täyttää tuomios,
Sun tahtos teen, sitä käsken."
Kuningas tät' ei uskonut,
Vakuutta hän vaati tarkkaa:
Minister', keinon huomannut,
Heti väärät vannojat palkkaa.
Nää vannovat, ett' ilkiön
Laill' armas on elänynnä,
Niin synnyttänyt sikiön,
Jost' on kovin hämmästynnä.
Voi tuskaa, voi kun tuomitaan
Päiviltään puoliso surmaan;
Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan,
Ei ymmärrä kehen turvaa!--
Suur' tynnyr', kolme vannetta
Sen laitain ympäri kiertyy:
Sinn' äiti syöstään, lapsensa,--
Sen kanssa merehen viertyy.
Voi tuskaa, voi ja itkua
Hovissa ja kaupungissa,
Voi äitiä ja lastansa
Laineiss' ylen kuohuvissa.
* * * * *
Vaan kokko ilmass' uikselee--
Se laskihe tynnyrille,
Se vanteen siitä katkaisee--
Taas lentävä taivahalle.
Kun toinen kokko kiljahtaa,
Niin äitipä rukoilevi:
Taas vanne poikki paukahtaa
Ja ranta jo lähenevi.
Viel' yltyy äidin rukous,
Ja kolmas kokko jo viiltää
Halk' ilmojen: kuin laukaus,
Pois kolmannen vanteen siirtää.
* * * * *
Kuninkaalt' onnen ryöstänyt
Ylen surkee kohtalo ompi,
Miesjoukot henkens heittänyt,
Taikk' on vihamiehen vanki.
Pien' ympärillään joukkonen
Hän piileksii pakoteillä,
Rannalla meren vaahtoisen
Sotalaivat turvan' on heillä.
Ei tiedä tuskaa armaansa
Kuningas, vaan mure miellä
Kadonneeks uskoo toivonsa--
Mut koittaapas valo vielä:
Yht'äkkiä rannall' ilmestyy
Kuu valvas, aurinko kirkas:
Kaikk' ihmetellen ällistyy,--
Kuningas toivohon virkas.
Hän rantaan astuu innolla,
Hän löytävi puolisonsa;
Sen syliss' armaan poikansa,
Kuuvalon ja aurinkonsa.
Ken kertoa voi riemua
Kuninkaan, kuin sotilaitten:
Kun hurraa kaikui kilvalla
Läp' ilmain, merien, maitten.
Kaikk' urhokkaina ryntäävät
Nyt lyömähän vihollista,
Ja voitolla sen pyörtävät
Meren aaltoihin aluksista.
Taas voitto uuden riemun toi
Ja hurraa-huutoja kuullaan,
Ylistys taivahille soi,
Maan, meren sortuvan luullaan.
Ja voittoretkin juhlaisin
Kuningas maillehen kulkee,
Kerallaan armas rakkahin
Syliinsä poikasen sulkee.
Ja riemulaulut raikuvat
Hovissa ja kaupungissa:
"Kiitoksen saakoon taivahat,
Taas onni on maakunnissa!"
Vaan minister' saa surmansa
Ja kansakin kuninkaansa,
Saa kuningatar loistonsa,
Jalo poikanen kunniansa.
POJARI.
Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä
Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään
Syrjänsalmeksi.
"Kosta, kosta korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!
Morsiuskammarista hän ryösti
Nuorikon, ainoan tyttäreni.
Mieheni tyttöä takaisin tahtoi,
Pojari surmas miehenikin.
Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma,
Armastaan yli kaivaten yöt.
Kosta, kosta, korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!
Jumalan kiitos! tyttöni kuoli,
Järven aaltoihin hyppäsi hän.
Paremp' on toki järvehen kuolla,
Kuin himo-uhrina Pojarillen.--
Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi,
Vahvankin sekä vehreän veit!
Auta jo leskeä miehensä luokse,
Äitiä johdata tyttären luo!--
Kosta ensin, korkea Luoja,
Kosta Pojarin ilkeät työt!
Tuossa on hauta, mieheni vuode:
Siihenpä vuotaa kyyneleni.
Tuolla on taivas, tyttöni tarha:
Sinne nyt äidin huokaus käy.
Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa:
Kohta jo lähtee puoliso pois.
Huokaus, kuin tulikypenet, nousee,
Siittäen koston salamata.
Välkytä miekkaas, taivahan Herra,
Salamas iske Pojarihin!"--
Äiti näin haudan partahall' itkee.
Kyöstipä kalman kalpeana
Huolet kätkevi vain povehensa,
Lohduttaapi hän leskeä näin:
"Odota aikaas, itkevä äiti,
Noussut ihana päivä jo on!
Noussut on tämä Juhanin päivä,
Jolloin kultainen morsiuspuu
Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,--
Taivahan kosto nyt Pojarin lyö
Morsiot kullan hetalehissa
Kulkevat temppelin kumuhun taas.
Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä,
Vaikka hän, kuin susi, väijyelee.
Niin todentotta kuin päivä nyt Herran
Noussut on kunnaita kultailemaan,
Niinp' on koittanut Pojarin kosto,
Koston kellot kohta jo soi:
Hällepä kauhistusta ne vonkuu,
Meille ne lohdun hetkeä lyö."--
Juuripa kellot kirkkohon kutsui,
Kirkkohon kannusti Pojarikin:
Seljäss' orhin karjuvan kulki
Keskell' uljast' temppeliä.
Korskast' iski hän kekälesilmäns
Ympäri kirkon morsiomiin:
Morsiot vapisi, vaan vihan vimma
Sulhojen rintoja karsi ja söi.
Saarna kun kaikui, Pojarin orhi
Sanoja kuunteli--Pojari ei.
Ylpeäll' orhill' ylpeä herra
Hopeasatulall' istuvi vaan,
Kultapa suitsist' orihin hohtaa.
Kiireest' ain' alas kannuksihin
Herra on kullan ompelehissa.--
Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö!
Silmät hehkuvat kuin tulikuulat,
Valmihit saalist' ampuamaan:
Niinp' on Pojari, huikeahattu,
Kuin peto keskell' lampahia.
Kyynelin kuumin rukous nöyrä
Kansan rinnast' uhkuelee.
Saarnan tulisen pappi jo päätti,
Kuultokseen kajos äkkiä hän:
"On kuninkaalta näin kuuluva käsky:
Oikeuden jos ryöstävi ken
Teilt', alamaiset--kostohon käykää
Nimessä Herran ja kuninkahan:
Näin omin kourin oikeus tuokaa,
On majesteetin tahto nyt näin."
Kuin tulivirran kuohuva koski,
Kansa nyt, raivoon yltyen, nous.
Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä,
Hehkui koston palavasta.
Kalman hiki nyt Pojarin kastoi,
Kannustaissahan orhia pois.
Koston kiukkua takana kiehui,
Herran huoneest' aaltoellen.
Tuonn' yli salmen Pojari uittaa,
Kansa, kuin verkkona, vastahan käy.
"Verrytä varsaas, verrytä, häijy!"
Pojarin jälkehen huutavi yks.
"Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä,
Jot' olet kauan liehtoellut!"--
Takana salmen Pojarin orhi
Maahan kuorskahtaa vahasuin.
Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy,
Lennättäin kiven lohkoja: "Näin
Herrallemme nyt lahjoja tuomme,
Täyttäen viimeisen verotyön".
--"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta,
Haudan merkkinä roukkio on.
Ravakan orhin vierehen vaipui
Korskean herran rotevat luut.
Vääryydellepä oikeus kosti,
Säätyisyys pyhä rikkojalleen.
Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä
Salamaks yhtyi, liekkiä löi,
Rakeina koston kyynelet lankes."
Tämä on siunaus Pojarillen.
KARSIN AIKANI.
Mua revitään ja mua raastetaan,
Kuin korpit raatelevat saalistaan.
En sanaa virki, vaikka kirveltää,
Vaikk' kappaleita koirat häyheltää,
En sanaa virki, kärsin aikani,
Vaan aikani.
Te välttäkää!--nyt teitä varoitan--
Mä tuliterän miekan sivallan!
Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa,
Niin kellarikin ilmaan paukahtaa.
En sanaa virki, kärsin aikani,
Vaan aikani.
KALJU LUOTO.
Miksi luotonen merestä
Pinnalle pilaksi nousit,
Kaljupääksi katsellaita,
Kun et nurmena kohonna,
Kuni neitonen, kukilla
Meren soutajan suloksi,
Kunniaks oman elosi,
Tahi maannut maan omana,
Venynyt veden povessa?
Ellös vain mokoma moiti!
Luoto on Jumalan luoma
Ihmislapsien iloksi:
Jos olis syvälle syösty,
Piiloteltu pinnan alle,
Ehk' ois surma soutajalle,
Kuolema meren kululle,
Kuni kahlehet salassa
Väijyväiset vainolaisen.
Vaan nyt, tultua tukalan,
Yön myrskyisen mylleröivän,
Voitpa väistyä pulasta
Luodolle lakeapäälle,
Kuni kultasi sylihin,
Rinnoille oman emosi.
ENKEL'-LAULU.
Nukutti äiti lapsosen
Puun varjoon liinaliekkuhun;
Suut' antoi hälle siunaten,
Riens' itse töitten humuhun.
Laps ääneti vaan nukkuikin,
Kuin lintu oksall' yötähän,
Ja äiti voimin ahkerin
Iloisna riehui töissähän.
Nyt tuuti turvatonta se,
Ken löyhytteli lehtoja;
Se virren lauloi lapselle,
Ken kai'utteli korpea.
Se lämpimän, se valon soi,
Ken kukat aamuin aukaisee;
Se suloiset unelmat toi,
Ken kevätluonnon kultailee.--
Vaan sävel outo illalla,
Kuin veisu, kaikui korvihin;
Siit' aateltiin: "se laulua
Lie lapsoselle enkelin!"
Jo päivyt sammui. Lapsen luo
Riens äiti riemuin kukkineen:
Hän syleilee, vaan--kylm' on tuo!
Tukehtui raukka ryysyilleen!
Niin:--"enkel'-laulu" äskeinen
Vuoteella lapsen veisattiin:
Hän kanssa kultapäivyen
Valoisiin maihin muutettiin.
PERHEEN JOULUHARTAUS.
Tervakset takassa loimotteli,
Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen,
Takan ympär' istui perheväki,
Äsken noussut atrialta. Lapset
Kulta-oljill' iloisesti leikki,
Iloisesti muistoks' ilon tuojan.
Katkaisipa sävel lapsileikin:
Perhe veisull' alkoi ylevällä
Ylistellä juhlan sankaria;
Autuaasti sointui sävelvirrat
Leimuavan liekin ympärillä.
Juhlavirren kuminakin taukos,
Niinkuin koski lampehen laseikse
Kuulemahan hongikon humua:
Perhe-vanhin äänell' arvoisalla
Pöydän äärell' luki Raamatusta
Jaloimmasta Isän armotyöstä.
Kiitokset ja rukouspa päätti
Vanhuksen vakavan palveluksen.
Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta
Lauluhun kehoitti kunniaksi
Jumal-lapsen, valon ruhtinahan.
Niinkuin kukkareunuksinen virta,
Kulta-aalloin heleästi helkkyy,
Puhdistellen juuret rantapuiden,--
Niinpä lapsen viattoman veisu
Virvoitusta valoi kuulijoihin:
Vavahteli huulet vanhojenkin,
Silmät kiilsi kyynelkarpaleina,
Rauhanvilja solui sydämihin,
Rauhanvilja, joulun jalo lahja.
Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe
Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:--
Povessansa tunsi jumaluuden.
ÄIDIN HAUDALLA.
Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa!
Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa
Ja monet kyyneleensä kylvetyt
Mun sairasvuoteheni vierellä?
En maksaa voi niit' itkullani nyt,
En katkeralla murhemielellä.
Oi, kallis äiti, lahja armias,
Useesti lasna nukuin rinnoillasi
Voi, silmäykses, sielus huokaus,
Ne sydämeni pohjaan tunkevat!
Ah, muistutukses, rintas rukous--
Ijäti sielussan' ne valvovat!
Läks äiti pois! Ei itku haudallaan,
Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,--
Vaan multa tää, jon nukut helmassa
Odottain suuren päivän pasunaa,
Se mullekin on maassa kalleinta--
Ah, vanhempain ja--munki hautuumaa!
Oisinko maalleni kuin kukkapuu,
Jok' kummun kunniaksi versostuu,
Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen:
Niin hautas kunniana loistaisin;
Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen,
Niin luokses, riemuksesi raukeisin!
LIPULLE KIRKOSSA.
Sä uljas lippu urho-aikojen,
Sä voitonviiri töitten veristen!
Mik' on sun tuonut aikain telmehistä
Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin?
Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä
Soi sotatorvet saloin sydämiin.
Siell' ennen liehuit, missä parkua
Vaan kuultihin, ei juhlaveisua,
Ja kuulain pauke rummun räminähän
Sekaantui siellä kuolon kutsuna,--
Vaan täällä taivas vuotaa elämähän,
Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma.
Siell' ennen liehuit, missä sankarten
Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,--
Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena,
Täält' uhrisauhuna käy rukous;
Et liehu, lippu, seisot vakaisena,
Isäimme töitten jalo muistutus!
Sä sodan muisto rauhan temppelissä.
Sä tänne johdat aikain telmehistä:
Tääll' innostutat rauhan sankareita,
Kun kerrot ihmeit', iki muistojas,
Vaan kiroukses polttava on heitä,
Jos halpan' unhoittavat toiveitas.
TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ.
Teräksellä piistä voin
Iskeä liekin noin,
Niinkuin silmä silmästä
Iskee lemmen liekkiä.
Kipunat
Polttavat
Ympärille räiskyy;
Kaikki väistyy.
Liekki syöksyy huminalla
Kiukkuisalla
Hormihin.--
Intokin
Nuoruudessa riehuu, reuhaa,
Vaarat ympäriltään peuhaa:
Kohouu,
Kirkastuu.
Liesi tyyntyy, talttuu;
Perhe ympärille käy,
Rauha vaan on, tuult' ei näy.
Näin ne raivomielet malttuu;
Miehuus seuraa nuoruutta,
Järjen johto hurjuutta;
Näin kuin takka perheellen
Vanhemmat on lapsillen:
Valo, lämpö virvoittava,
Karkoittava
Järjen taudin tyhmyyden,
Syämen kolkon kylmyyden.
Niinpä vanhemmat
Taivaan töitä auttavat,
Juurkuin iltatuike on
Apulainen auringon.
Katso yöhön,
Kuinka valhekuvan tuolla
Ikkunaisen ulkopuolia
Lieden työhön
Melkein voisit verrata!
Petos vältä,
Tutki lähemmältä!
Usein tyhjä valon varjo
Kolkon pimeyden tarjoo,
Vaikk' ens näyttää loistoa.
Puutkin riutuu, räytyy,
Niinkuin ihmis-elämä
Täytyy
Vanhuutehen nääntyä.
Liekki puhdas, sinervä,
Niinkuin senki
Jalo henki,
Jok' on juuri lähtevä.
Mutta raitis lämpö jää
Huoneellen,
Perheellen;--
Miks ei siis ylevämpää.
Maansa ja
Kansansa
Sydämiin
Kätke ihmishengen lyhtykin,
Muuttaissaan
Taivaalle loistamaan.
KAMPPIAISET.
|
