|
|
48.
En tiedä miksi laulaa lintunen
Ja miksi jyräjääpi ukkonen,
Vaan itse tiedän siksi laulavani,
Kun sävelehet soivat rinnassani.
49.
Kun sulhoist' impiseura haastelee,
Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee
Ja toinen raskahasti huoahtaa,
Salassa kolmas itkuun tillahtaa.
Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?--
Ken naurahtaa, sen toivo vahva on,
Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee,
Ken itkevi, se raukk' on toivoton.
50.
_Äiti_.
Rakas tyttöin, kuulepas!
Kun sä kitket kukkasarkaa,
Ellös kitke kukkias.
_Tytär_.
Kas, kuink' äiti näiss' on arka,
Vaan ei sääli ruusuja
Sydämeni pellolla.
51.
Kukahti käkö kolme ennustusta
Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla:
Kukahti emännälle kuolinvuotta,
Ja leskivuotta lauloi isännälle,
Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta,
Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta.
Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi:
Emäntä itki lähdön katkeruutta,
Isäntä armastansa sureksivi,
Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho.
52.
Tyttö kaunis ja korea,
Hienohelmainen, sorea
Tuli tanssihin ilolla,
Toivorintana remahti;
Etsi sulhonsa suloa,
Kaihomielin kultoansa,
Etsi silmin, kuuli korvin,
Kuni lintua lehosta.
Vaan ei kuullunna käköä,
Nähnyt ei hunajahuulta,
Kuuli vierahan vikinän,
Sävellykset oudon linnun:
Murhe mielensä pimenti,
Huolia herätti harmi.
Tyttö kaunis ja korea,
Hienohelmainen, sorea
Läksi seurasta surulla,
Kaihoten keraltä joukon.
53.
PAIMEN LÄHTEELLE.
Niin on paimenen elämä,
Kuin on lähtehen lirinä
Läikkyväisen lehdikossa:
Kuuset sulle kunniaksi,
Rannan kukkaset ratoksi
Rengastavat reunojasi,
Hongat huolias puhuvi,
Koko metsä murheitasi;
Lehtolintujen lirinä
Tunnot syämesi sanovi;
Kuun kuvat ja päivän paiston
Kalvosi kimaltelevi;
Tähdet tuikkavan tulensa
Yö-sydännä sylkyttävi
Pintasi pimentehelle.
Lemmeksi sinulle luonto,
Ihmisist' ilo vähempi:
Jos ken juo heleän helmen
Silmäsi sirottamasta,
Kasvonsa ken kaunistavi
Pohjasi pusertamasta,
Niin jo matkalleen menevi,
Sun uralle unhoittavi.
Niin on lähtehen lirinä,
Kuin on paimenen elämä:
Lemmeksi sinulle luonto,
Ihmisist' ilo vähempi.
54.
Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
Kun kohta puhkee ruusunsa,
Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
Kun nyt jo kukkii ruusunsa.
Tuost' iloitsevi nuorin tyttö,
Kun toivoo naimavuottansa,
Vaan tuost' on riemu vanhimmalla,
Kun nyt jo löysi sulhonsa.
55.
MURRETTU SEPPELI.
Tyttö tanssi nurmikolla,
Päässä kukkaseppeli;
Poikajoukko vainiolla
Vallatonna hyppeli.
Tyttö istui nurmikolle,
Nauraen ja ilkkuen;
Poikajoukko ruusustolle
Riensi luokse tyttösen.
Poikajoukko liehakoi:--
Tyttö seppeleensä soi:
Vaan sen ruusu murtui rikki:--
Tyttö vaikerti ja itki:
"Voi, mun seppeleeni, voi!"
56.
VIIMEINEN TOIVO.
Kevät kului kesää toivoen.
Kesä rankka myrskyn raatama.
Tule syyskin, keltahiuksinen,
Haudalleni hapses hajoita,
Käske kukkas saattovierahaksi,
Nurmi haudalleni nukkujaksi,
Iltarusko haudan siunatkoon,
Tuulen viima virren veisatkoon,
Talvi tulkoon, hautapeittoni,
Senpä all' on viime toivoni!
57.
Mik' on kuulla kaunihin?--
Korpin laulu ja vareksen.
Mik' on nähdä ihanin?--
Suden silmät ja ilveksen.
Tuntea mik' armahin?--
Surman sormet ja suukkonen.
58.
TYYTYMÄTTÖMÄT.
_Pisara_:
Miksi mä kurja
Pisarana?
Miksi ei suotu
Virtana vierrä
Viitojen halki
Järvehen mun?
_Virta_:
Miksi mä halpa
Virtana vain?
Miksi en järven
Lainehin loiski,
Kuohuen kauas
Merehen käy?
_Järvi_:
Miksi mä mieto
Järvenä näin?
Enkö mä aalloin
Vyöryvin voisi
Merenä maita
Valtaella?
_Meri_:
Miksi mä hurja
Rantoja lyön?
Miksi en taivon
Pilvenä päily,
Taikkapa loista--
Helmenä vaan?
59.
Maa yksi, joss' on kukkia,
On mulle herttaisin;
Kukista yksi nurmella
On muista armahin;
Yks impi neitoparvessa
Muist' onpi rakkahin.
60.
PAIMENEN SURMA.
Pelvotonna paimen leikki
Rannalla, joss' aallot vyöryi;
Lainehille lastun heitti,
Venheesen hän itse vieryi--
Aalloistapa äänsi tuuli:
"Paimen, ellös eksy harhaan,
Käänny Tapiolan tarhaan!"--
Leikiksi sen paimen luuli.
Ärjy-aallot mylleröivät,
Kuohutellen vetten karjaa,
Suuret pienempänsä söivät.
Vaan kun hirmun vaahtoharjan
Herkkuihin nyt syttyi mieli,
Kurkkuns' ahnehen se aukas,
Suuretkin, kuin pienet, haukkas,--
Paimenenkin silloin nieli.
61.
Akka raiska käyssäleuka väijyi
Kadehtien kiharoita immen.
Kevät-yösen kuutamossa hiipi
Harvahammas immen vuotehelle;
Siinäpä hän säkkäräiset ryösti,
Iloissahan tuosta ilkkuellen.
Aamullapa auringon valossa
Peilihin nyt silmäs impi rukka,
Hämmästynnä lausuin kyynelissä:
"Unissani kultan' ylisteli
Ihmetellen pääni kiharoita,
Liehuivat kuin tuulen lainehissa,
Päivyen keväisen kullatessa:
Iloitsinpa tuosta ujostellen.--
Vaan nyt ikän' itken ilkityötä,
Kujertelen kurja kiharoita,
Hävetenpä katson kultahani,
Uskallan hänt' tuskin toivoella."
Kevähän ja kesän suri neito
Häpeällä kultasäkkäräänsä:
Kesäiset kun rusoitteli ruusut,
Poskuetpa vaalenivat immen;
Lakastui kun syksyn kukkasarja,
Sammuneena vaipui neidon silmä.
62.
Et suosioa voittavan
Sä näy vaimos rakkahan;--
Mik' ihme, jos en vois mä siis
Mieliksi laulaa maailman,
Jok' on kuin tuhatpäinen hiis?
63.
LYHYT KESÄ.
On lyhyt kesä Pohjolassa, on,
Sit' usein täytyy, usein surkutella:
Töin tuskin lintu ehtii lentohon,
Töin tuskin kevätlaulut lauleskella,
Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän
On nähty kuolevan tai nääntyvän.
64.
YÖN KUU JA TÄHDET.
Yön kuu ja tähdet miksi noin
Hääjoukon lailla loistavat?
Mä mietin.--Arvata jo voin:
Unissaan henget hurskahat
Taivaassa käyvät vieraisilla,
Siit' ilo syttyy taivahilla:
Yön kuu ja tähdet loistavat.
LAULUNI.
Mun lauluin halvat kaikumaan
On alttarilta isänmaan.
Ehk' oiskin parhain jäädä pois,
Kun tehdä vois
Sen poika-innoltaan.
Puhunko tuulta turhanpäin?
Tai voinko peikot peljättäin,
Kuin paimen-torvi toitottaa,
Niin raikuttaa
Ratoksi maamme ystäväin?
Se liikaa ois!--Mä laulan vaan
Kuin paimen kulkein polkujaan
Hyräillen hyppii mielissään,
Vaikk' yksikään
Ei lainais hälle korviaan.
SILMÄYKSIÄ.
Se silmäys, jonk' ensin sulta sain
Ol' liekki maasta jumalain,
Kuin aarnitulten liekki lehkuva,
Niin luoksehen se lumos sielua.
Ja silmäykses toinen polttavan
Löi rintahani vasaman,
Kuin noidannuolen sinipilvistä,--
Se pois on polttaa puoli sydäntä.
Vaan silmäykses kolmas loisti kuin
Salama-pilvet suutasuin
Kun sähkön säkeniä vaihtavat:--
Maa, taivas silloin suuta antoivat.
KULLAN LUONA.
Vaikk' on ilta noin
Synkkä, valotoin
Nips, naps,
Luona kultani
Haihtuu huoleni
Yks, kaks.
Vaikk' on ulkona
Myrsky raivoisa,
Nips, naps,
Luona kultani
Sointuu syämeni
Yks, kaks.
Vaikka taistelun
Kuulen juurikun
Nips, naps,
Vaivun herttaisiin
Lemmen unelmiin
Yks, kaks.
Vaikka maailman
Tiedän murtuvan
Nips, naps,
Kaksi lempivää
Taivas yhdistää
Yks, kaks.
SOINTU JA LEMPI.
Ja neitonen soittaa;
Ja sulho laulaa vieressään,
Hyväillen neittä silmillään:
Kuin soitto liittyy lauluhun,
Niin sielu sulaa sieluhun
Ja syntyy sointuisuus.
Ja neitonen soittaa;
Sulhonsa laulaa, kiertäen
Kahleensa immen kaulallen:
Kuin soinnut äsken tauonneet
Niin taivahasen kohonneet
On sielut lempiväin.
YKSIN.
Kun yksin laulelen,
Näin aina aattelen:
Ah jos kultani
Yhtyis kanssani
Laulamaan!
Kun huulein kosketan
Taas maljan laitahan,
Soisin silloinkin
Huulet huulihin
Yhtyvän.
Ja illan tultua
En muuta toivota,
Kuin: jos nukkuvan
Immen helmahan
Nukkuisin.
ÄITI JA MORSIAN.
Yö myrskyilevä merellä
Upotti poikasen,
Niin turvan ryösti äidiltä,
Tytöltä sulhasen.
Tuost' äiti raukka itkien
Odotti iltoaan:
Hän toivoi hautaturpehen
Levoksi murheistaan!
Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt
Hautaansa toivomaan:
Luo kultansa hän riensi nyt--
Merehen kuohuvaan.
RAKKAHAT LAAKSOSSA.
Nyt tarinan Kaiman kalliolta
Surulla kertoilen katkeran;
Sen koski kallion alangolta
On kuiskunut kansan korvahan.
Kuleksi neitonen notkelmissa:
Se vattu-marjoja poimien,
Kutoili seppelen kukkasista:
Sill' aikoi kruunata kultasen.
Vipelsi kallion hartehille
Se neito--kuunteli kuohuja,
Jotk' iloiten vuoren; alkamille
Valoivat hopean hohtoa.
Alhaalla aaltojen kaltehella
Hyräili lauluja poikanen;
Sen soinnut hajoili taivahalle,
Kuin iltasen ruske kultainen.
Tään neito, katsoen kalliolta,
Het' omaks äkkäsi kullakseen:
Kuin kotkan siivet ois hartiolla,
Hän viepi sulholle seppeleen.
Hän juoks, ei muistanut turmioita,
Hän luokse armahan riensi vaan.
Ja alas kiiveten kallioita,
Hän--loukahti surmaan kamalaan.
Ja sulho, silmäten äyrähällä,
Näk' oman armahans' turmion:
"Mik arvo onpi nyt elämällä?--
Sen tuiki sammunut valo on."
Hyvästit otti hän maailmalta
Ja painoi seppelen päähänsä:
Näin syöksihe kuohuin partahalta,
Syvyyteen päättäen päivänsä.
Oili' usein kuullahan aina vielä
Sen kosken huolella huokaavan,
Ja jylhän kallion murhemieliä
Suloista neitoa kaipaavan.
Vaan kevätpäivyen lämpimillä
On nähty rakkahat laaksossa:
Siell' laulavat riemu-sydämillä
Nuoruuden ihanat muistonsa.
TYTÖN MUISTIKIRJAAN.
Runoilijat ne vertaavat
Sun silmiäsi, neitonen,
Sinehen taivahan;
Ja poskillesi laulavat
He sulanneeksi pilvien
Punervan purppuran;
Ja, imarrellen, huulias
Vertaavat pilven reunuksiin,
Joist' annat vuotaa hunajas
Janoovain sulhoin sydämiin:
Ah, neito, ällös vuodata
Siis sielustasi sappea!
VIINA JA RAKKAUS.
Maan päällä kaks on voimakasta,
Jotk' onneen ihmislapset muuttaa:
Yks ydinmehu kuolon maasta,
Jok' ajaks hengen riemastuttaa,
Ja huolet pyörryksihin nukkuvat:
Maan asukkaat sen _viinaks_ kutsuvat.
Vaan toinen taivaan viinapuusta
On ydinneste, vuodatettu
Sammuttamahan kaipausta,
Kun paratiis' on kadotettu;
Maass' autuaita sillä juotetaan
Ja _rakkaudeksi_ se kutsutaan.--
Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja,
Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta.
PERINTÖMALJA.
On sata kosinnut jo Rusillaa,
Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa,
Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi
Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi:
Sill' isävainajansa tahtoa
Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla.
Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu,
Sun, rakas Rusillani, kohouu;
Sä perinnöksi jäät ja perijäksi,
Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,--
Vaan kihloiksi heilt' ano pikari,
Jonk' isäs sotavuonna hukkasi!
Se, Rusillani, vaadi sulholta,
Ett' töissänsä hän näyttää urholta
Ja maljan vuorenhaltialta tuopi,
Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi.
Tuoli' onkalossa vuoren takamaan
Se malja löytyväksi kerrotaan."
Näin isä lausui, päänsä kallisti,
Vaan tyttärensä ensin siunasi:
Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa,
Ken maljan tuopi, sille antavansa;
Ja sulhoja tää saalis lennätti
Nyt maljaa etsimään, mink' enätti.
On sata kosinnut jo Rusillaa,
Ei kenkään voita vuorenhaltiaa,
Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut
Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut
Se vuoren-ukko, antaaksensa sen
Rusillan maljan sekä sydämen.
Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan,
Eik' ikänään sen lemmen koittavan,--
Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää
Kalpaavo kartanolle, välkähyttää
Soturi miekkaansa ja vaahtosuun
Oriinsa kytkee oksaan tammipuun.
Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas
Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas:
Pukunsa pulska silmät häikäsytti,
Katseensa valloitti ja peljästytti:
Sill' urhouden kanssa lempeys
On maassa voimallisin väkevyys.
Luo impyen nyt urho lähestyy;
Povestaan kultapikar ilmestyy,
Kivillä kalleimmilla koristeltu
Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu:
Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo
Ja säkenöivät silmäykset luo.
"Teit', armas neito, kauan rakastin
Jo salassa; nyt julki uskalsin,
Kun sallimus teit' antanut ei muille
Ja onni vastakynttä valituille
Osoitti urhoillen, jotk' ensisti,
Kosissa käyden, teitä rakasti!
Kun haltioit' ei nähdä päivällä,
Mä yössä ratsastin kuin pilvessä,
Ja aattelin: kun taistelussa kuolla
Urholle kunniaksi lie, niin tuolla,
Jos voittoa en löydä, kuoleman
Suloisen löydän eestä Rusillan.
Näin, valmis kuolohon kuin voittohon,
Mä ratsastin ja löysin onkalon,
Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa
Saduissa haltioiden asunnoista;
Vaan vasta kylmenin ja kuumenin,
Kun vuoren-ukon itse äkkäsin.
Voi hirmua, kun muistan muotoaan,
|
