Ei linnut laulaneet,
Kuin ennen kesäisellä,
Käköiset kukkuneet.

Mun kieri kasvoilleni
Taas kylmät kyyneleet,
Kun katsoin kukkiani
Eik' enää hymyilleet.

Ma Luojan laaksostani
Jo luulin luopuneen,
Sen lemmen kukistani
Peräti poikenneen.

Vaan kuulin epäillessä
Mä vienon hyminän,
Ja näin, kun lemmitessä
Loi enkel' elämän.

Nyt nurmi taaskin loisti,
Kukatkin laaksossa
Ne toisillensa toisti:
On lempi Luojassa!




VOITTO.


Kuka voittaa vaivat kaikki,
Kenpä kokee kuoleman?--
Taaskin maailmalle loisti,
Niinkuin tähti Pohjolan:
Kirkkahana,
Karkaistuna,
Kuin on kulta tulessa.

Se on armas Suomen kansa,
Jolle apu Jumalan
Mahtavalla voimallansa
Tuopi voiton loistavan
Taistelusta,
Tuonelasta
Kultakruunun kalleimman!

Kärsimykset kansan muuri,
Taivaskin sen todistaa;
Myrskyissäpä hongan juuri
Haarojansa vahvistaa;
Niinpä Luoja,
Maamme suoja,
Kansoamme kasvattaa.

Koska sitte kulta-aamu
Meille koittaa kuoloton,
Silloin soipi riemulaulu:
Kansallamme voitto on,
Toivottumme,
Kaivattumme
Päivä kirkas, sumuton.




HÄMÄLÄISEN LAULU.


On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista,
Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja
Ja lintuin laulupuistoja,
Ja marjaisia kankaitaan
En unhoittaa voi milloinkaan,
Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat,
Ja kasket kullan loistavat,
Ja tuhannet sen tuomistot,
Sen niityt, norot, varjostot,
Ei maata vertaistaan.

Kuin taivas tääll' on loistoisa
Ja iltatähti kultaisa,
Ja ruskot yhtä runsahat,
Syys-öiden sähköt leimuvat,
Ja talvet suojaiset!

Ei impee missään rakkaampaa,
Ei siveempää, ei jalompaa,
Kuin Hämeen valkotukkainen,
Tuo sinisilmä neitonen
On ruskoposkineen.

Ja kansaa kussa löytänen
Niin jäykkää kuin on Hämehen,
Niin vakavaa, mi' auraltaan
Ei suotta siirry milloinkaan,
Halveksi säätyään.

Kun miestä missä tarvitaan,
Maan eestä vaikka kaatumaan,
Niin uljaita on uroita,
On järkeä, on kuntoa,
Jos toimeen tartutaan.

On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista
Kuin kulta Hämeen maa.

5. V. 1869.




LAPSET KESÄLLÄ.


Kesätaisteluissahan pienet
Viatonna vaan vierivät;
He täyttävät kukkaiset niemet,
Mesikankaita kierivät.

Ja lintujen kanssa he kilvan
Vapavirttähän veisaavat,
Varahin ja iltasin hiljan
Tuoll' ulkona tanssivat.

He huutelevat hymyhuulin,
Kuin Lemmetär armahallen,
Ja virvaten vinkuvat tuuliin,
Min kaiku kuin kantelehen.

Kuin ehtoisen auringon loisto
Kesätaivahan kuvaelee,
Niin laps'ajan lauhkea muisto
Sydämessäni sykkäelee:

Se kultainen aika jos vielä
Olis mullakin muinoinen,
Niin saisin nyt nauttia siellä
Sulolempeä lapsuuden.

Vaan mennyt se on kuni varjo,
Se kuivunut kukkakin on;
Sen taivas ei loistoa tarjoo,
Muu mennyt--muisto vaan on.

Mut toivon tok' kevähän toisen
Ja toisenkin lapsuuden,
Kun saan kera kukkain moisten
Ilon, onnen ja autuuden.




HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA.


Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä
syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla.


Kuunteles mi kumma melske
Kuuluu korvessa!

Sydänyö on--äänten helske
Sointuu korvissa.
Hongat jyskää,
Vuoret ryskää,
Kallioilla louhet kaikuu,
Äänen aallot raivot raikuu:
On kuin telme korkeain
Tapiolan jumalain.

Lähemmäksi astukaamme
Syytä tutkimaan,
Miksi luonto levot
Yökkö riehtoo,
Siivin liehtoo

Vastahamme; huuhka huutaa,
Kamalasti korpeen kuutaa
Tuike tulen kalpean,
Liekkiväisen valkean.

Tähdet tuikkaa taivahalla,
Pohjo leimuaa;
Sähkön tulet korkealla
Säihkyin remuaa.
Soitto torven
Läpi korven
Kuusen latvast' äänen antaa
Kohti taivon kaukorantaa:
Poika puussa toitottaa,
Torvi korven kai'uttaa.

Havumaja kuusen alla
Tuossa tehty on.
Majan eessä polttaa puita
Poika pelvoton.
Liekki liehuu!--
Veri kiehuu
Suoniss' urhon rauhatonna,
Huutaa hän vaan vallatonna,
Niinkuin toinen torvellaan,
Kuusessa mi raikuttaa.

Kuluu hetki; huutaminen,
Torvi taukoaa,
Mutta kellot hevosien
Soipi sekavaan.----
Susi ulvoo!
Hirmu valvoo!
Vaara uhkaa elukoita!--
Syöksee päälle, vaan ei voita!
Hevot hyppii hirnuen,
Tulvaa pojan tulillen.

"Nouse!" huutaa puussa toinen,
"Riennä tappohon!
Luotiani täältä voinen
Syöstä petohon!"--
"Nousta voinen",
Virkkoi toinen.
"Ei nyt tässä pelko auta--
Onhan tuossa vahva rauta;
Sillä koen vastustaa,
Minkä peto puolustaa."

Silloin sieppaa majastansa
Poika kirvehen,
Juosten rientää rohkeasti
Suden jälkehen.
Ähkää, puhkaa!--
Peto uhkaa
Raatain pojan muserrella,
Vaan jo kaatui ulvehella:
Luoti lensi kuusesta,
Kirvehestä iskuja.

Ylpehinä oiva työstä,
Pojat saalistaan
Rientävät nyt keskiyössä
Kilvan kuorimaan.--
"Korpimaahan
Karheahan
Luusi, peto, lasketahan--
Tapporahat maksetahan
Meille kihlakunnalta,"
Kuului hautasaarnansa.

Aamun tullen aurinkoinen
Loisti taivaaltaan.

Väsyneinä pojat nautti
Unta vuoteellaan.
Hampaan luske,
Ruohon ruske
Nurmell' äänen saada koitti,
Puut ne huokui, linnut soitti,
Juhla tyyn' ol' luonnossa,
Melske öinen tauonna.




MAALLENI.

Nuotti: Ur svenska hjärtans djup en gång.


Oi Suomi, isän, äidin maa!
Ei sua vieras sortaa saa,
Ei vallat vääryyden:
Kun olen jäsen kansasi,
Sull' elän, kuolen, Suomeni,
Tää ota heikko uhrini,
Sä maani armainen.




AIKA.


Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä:
Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä,
Kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta;
Vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas.
Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä.




JÄIDEN LÄHTÖ.


Koska rannan ruohot nousee
Talven kolkon haudoista,
Silloin järvet jäänsä laskee,
Virrat purkaa kahleensa.

Koska linnut rannan hiekkaa
Suutelee ja tervehtää,
Koska koski riehuu, pauhaa--
Silloin sulaa järven jää.

Silloin laine loiskii rantaa,
Tuuli jäitä järkyttää,
Virran vesi sillat sortaa,
Koneet kaataa, hävittää.

Vaan kun vesi vallatonna,
Työnsä täyttäin, mellastaa,
Taisto taukoo, kahleetonna
Kulkee laine laidoissaan.

Niinpä kansa, noustuansa,
Vallat väärät masentaa,
Sydän samoin taistollansa
Aaltosensa rauhoittaa.




TAISTELE!


Jos mikä vaivaa sieluasi,
Jos mikä polttaa keuhkojasi:
Taistele vaan!
Jos rumat henget raivoten ryöstää,
Tahtoen surmaan sielusi syöstää:
Taistele vaan!

Jos koko taivas tummenisi,
Ei tulet tähtein tuikkelisi:
Taistele vaan!
Vaikkapa kaikki kostoa kiehuu,
Maailma pauhaa, raivoten riehuu:
Taistele vaan!
Taistelu sankarin voittohon vie,
Taistelun kautta on taivahan tie:
Taistele vaan!




PALKATTOMAN PALKKA.


Mon' ei ihmislapsi tässä
Elämässä
Nauttia saa suloista
Kukkiensa
Kylvämäinsä
Kauneutta, tuoksua:

Useasti äiti hellä,
Kätkyellä
Lapsillens kun laulann' on,
Korjatahan
Tuonelahan--
Kalm' on kolkko, armoton.

Usein isä aurallansa,
Kuokallansa
Pellon perkaa pojalleen.
Maat kun vääntää,
Korvet kääntää--
Hautaan horjuu levolleen.

Moni, maansa parahinta,
Kallihinta
Etsein, uhraa voimansa:
Puuhailtuaan,
Taisteltuaan--
Jälkeen jättää aarteensa.

--Kehno oiskin palkka mainen,
Haihtuvainen:
Saatu taikka saamaton!
Työn ja kunnon,
Jalon tunnon
Oma on taivas verraton.




VANHUS.


Lasna huokaelin näin,
Miesten töitä nähdessäin:
"Ah, jos lapskin mies jo ois,
Miehen töitä tehdä vois!"

Kuulin töitä urhojen,
Rauhan, sodan sangarten,
Ajattelin: "Onneton
Olen kurja, kunnoton."

Nousi päivä nuoruuden,
Hyörin, pyörin, puuhaillen,
Vaan ne, mitkä aikaan sain,
Kaikk' ol' lasten töitä vain.

Rintani nyt raivostui,
Elon päivät halventui,
Huusin: "Enkö nuornakaan
Mies voi olla toimissaan?"

Maltuin. Toivoin miehuutta.
Tuli miehuus, mainetta.
Vaan se, minkä tehdä voin,
Kaikk' on kehno, arvotoin.

Tyydyin, vaikka hämmästyin.
Vanhennuin ja nöyristyin.
Maani alttarille vein
Heikon uhrin, minkä tein.

Nyt ei voimat työhön käy.
Toista toivon, jok' ei näy.
Iloitsen, kun kuntoni
Kaikki kannoin maalleni.




LÄHTÖ.


Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta
Äidin helmast' asti hautahan;
Tuhat ilon, tuskan kyyneleitä
Kylvänyt on lähtö hiekkahan.

Lähtö onpi synty ihmislapsen,--
Alku surun ensi kyyneleen,--
Jokahinen askel ottamansa,
Lähtö vaan on monin vaiheineen.

Huolen, toivon, ilon kyyneleitä
Vaikuttavi jättö vanhempain:
Lemmen laiho taikka tuskan tähkä
Tiedossa on päiväin tulevain.

Lähtö, lähtö onpi ihmisriento,
Vanhuuteen kun vaipuu voimansa;
Haudassa on vanhan harmaahapsen
Lähdön loppu, uusi maailma.




JUHANNUS.


Oi sä kallis juhla Juhannuksen!
Toivon silmät sulle aukeaa,
Korvat kuulee soiton kaikutuksen,
Kiitollisna sydän kohoaa;
Kyyneleitä pyyhkein poskiltansa
Huojentelet köyhäin huoliansa.

Kedon kukat, linnut lauluinensa,
Vainioilla viljat laihoineen
Kaunistaapi luonnon riemuinensa,
Lohdutuksen luopi sydämmeen;
Tuhat nousee toivon huokausta
Taivahalle, tuhat rukousta.

Terve, terve, juhla Juhannuksen!
Maa ja taivas sulle aukeaa,
Toivon tuot ja kannat kaipauksen,
Kaipauksen uutta maailmaa:
Kaikk' on kaunis maassa muuttuvainen,
Täm' on kuva, tosi tulevainen.




SOTILAAN MUISTO.


Nyt kuules, kulta neitonen,
Kun eilen ammuin joutsenen,
Sisästä löysin timantin,
Tuon loistokiven kallihin!

Kuin joutsen, lempilintuni,
Sä olet puhdas enkeli,
Mi syämen lennät taivaalla,
Ja laulat lemmen riemua.

Kuin kivi kallis, kalliimpi
On hellä silmänluontisi;
Ei kristallit, ei timantit
Sen vertaiset, niin kallihit.

Siis, sydämeni ruhtinas,
Sen voittaja, sen valtias,
On halpa sulle loistoni,
Vaan ota sentään uhrini!

Se muistoks olkoon minulta,
Kuin hiekka kalman kankaalta.
Se kanna kiehkurassasi--
Sen nähden, muista kultasi.

Jos petän maani, mustukoon
Tää timantti! niin sammukoon
Myös muistoni! Vaan taistellen
Jos kuolen--näet sä loistehen.

Ja vereni kun vuotaa maan
Edestä viime pisaraan,
Sä tähtimaihin katsahtain
Mun näet ja loistat sielussain.

Kun nurmi, nostain kukkia,
Tuo haudalleni kruunua,
Sä lemmen kyynel siihen luo,
Jon levännehet luuni juo.

Tää maa jos sortuu kansoineen,
Jos syöstään kurja orjuuteen,
Niin luokseni sä lennä pois,
Sull orjan kahleita en sois.




IHMIS-ONNI.


Niinkö täällä ihmis-onni,
Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee,
Hautaan hoippuu, hajoaa?--

Moni kantaa, kiskoo, raataa,
Kituin kärsii, kuolo kaataa,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Moni perheen, lapset laittaa,
Leivän leipoo, paistaa, taittaa,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Moni toimii, riehuu, rientää.
Hyvän toivoo, huonon niittää,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Moni kurja kerjää, kiertäin,
Pyrkii, pyytää, samoo sieltäin,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Monen sielu, ruumis runtuu,
Itkein elää, maahan murtuu,
Hautaan hoippuu, hajoaa.

Niinkö täällä ihmis-onni,
Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee,
Hautaan hoippuu, hajoaa?

Ei!--Ken kyisen korven kulkee,
Petoin keskelt' turvaan tunkee:
Kunnialla kruunataan.

Niin on maisen matkan laita.
Tääll' on toivoin toukoaika:
Hauta onnen tarjoo.




MAINEN KOSTO.


Kosto, kelvoton, jo viihdy!
Elä kiihdy!
Rinnan runneltaisit jalon,
Hengen valon
Pyhän saisit sortumaan;
Kosto, viihdy, viihdy vaan!

Sydän, salli koston kuolla!
Tuolla, tuolla
Koston kalpa korkealla
Taivahalla!
Parhain kosto päällä maan:
Kiitä kelvotonta vaan.




KIEHKURA.


Suloseppeleisen laittoi
Neito kukkasista niemen,
Istui, allens oksan taittoi,
Varjostohon vesan pienen.

Unelmihin siihen uupui,
Kultaistansa kaipaellen,
Metsäinen kun soitto kuului,
Käki kukkui kaikutellen.

Unetarpa hempukkansa
Laski lemmen taisteloihin:
Siinä sortui kiehkuransa,
Muiston-kukka murennoihin.

Niin nyt herättyään, neito
Lintuin lauluja ei kuullut,
Päivääkään ei nähnyt, keito,
Kukkain tuoksukaan ei tuullut.

"Kirottu!" soi huuliltansa,
Sydän sykki toivotonna;