asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka
tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.




Tapahtuipa sitten -- tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän
aikaa on oleskellut Helsingissä -- että eräs toinen mies, myös yksi ajan
mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja
tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä
»kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en
nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää
Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja
kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja
viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen.
Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä
hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden
jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.

»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen
verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan
puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta
katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van
Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa,
ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson.
Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon.
Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina
lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin
usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että
ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina
silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin
Larssonillakin.»

Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän
sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta
vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg
kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja
Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut
tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.

»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti
syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin.
Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli
sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin
olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli
käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»

Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen -- mutta rauhallinen ei
hän ollut enää.

Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee
runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien
kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo
kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen
laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi
joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on
rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei
niinkään helposti enää anna pois omaansa.»

Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:

»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan
luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin
luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun
sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman
Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla
laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen.
Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama
siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti
voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö
maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen
pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi
muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen,
että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n
imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin,
erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja
seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle,
jossa hänellä oli atelieerinsa.»

»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää
toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta
ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi
jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon
suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä
kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin
taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut
kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä
nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli
kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle
nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä
ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille.
Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä
tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä
luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta
tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä,
hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin
karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin
taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä
oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna
siihen nimensä: M. L. 'Ei, koko nimi esiin', pyysin minä. Hän teki niin
ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti
arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut
ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni
sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin
lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen
käsivarteensa ja huudahdin: 'Herra Larsson!' -- 'Ei, ei', jatkoi hän
hymyillen hämmästykselleni, 'minä kysyin teidän ristimänimeänne'. Sofi
mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson.
Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin
hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla,
oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin
harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin
huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista
kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon
huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi
ansiokseni. 'Minkätähden minä saan tämän taulun?' kysyin minä vihdoin,
ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. 'Minä tahdoin,
että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia', sanoi hän vakavasti.»

Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan
arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli
salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:

'En olisi koskaan voinut uskoa sitä!' Ja runoilija nauroi ja huudahti:
'Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!'

Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä
sai »tartunnan» -- mutta ei rauhan-tartunnan -- niin se oli kai juuri se
mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.

*       *       *       *       *

Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:

»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä
ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty
käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin
erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu
runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n
jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen _täytyy_ lopulta tarttua,
ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei
kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»

Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä
vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien
kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja
luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä
hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta
tilaisuudesta.

»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti.
Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla
itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja
sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin,
joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi
kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne
mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. 'Tänne ei tule
ketään muuta', sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme
hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja
suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen,
vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä
vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun
vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään
esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: 'Te ette saa
taulua, jos kauemmin kieltäydytte', sanoi hän. Minä kysyin nauraen,
oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta
suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin
rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä
sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla
sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin
ihmeellisesti.»

»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet,
jotka olivat siellä, olivat _taiteilijoita_, kuten Rbg sanoi. Siellähän
oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin
maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs
runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä.
Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L.
maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä
kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin
innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen
rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta
ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti
kulunut -- ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin
taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin,
että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten
soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen
ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä
säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne
ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat
syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se
paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta
siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja
antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja
milloin, en tiedä.»

»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo
ihmiset olivatkaan minulle! -- Kello kolmeen asti aamulla viivyimme
kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli
jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän
itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme
taas missä? milloin? ja miten?»

Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla
yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on
kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee --
samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa --
salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa
mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä
itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.

»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja
minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne
kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin
jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin
huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta
tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa
ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta
harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti
seurannut yhtä ajatusta, ja se on _vapauden_ ajatus. Rakkautta minä
tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein
valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut
sitoa itseäni vakavasti; _vapautta_ pyysi aina tämä levoton sielu. Oi,
kyllä oli hauskaa siihen aikaan! -- Mitä toivoin, sen sainkin, n. b.
tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen
tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta
sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle
antaneet.»

Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä
»tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia
kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia
rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.

»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä,
kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos
tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni
tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että
saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä
sitähän ei enää kukaan tuomitse.»




Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä
kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja
tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei
mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka
levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä,
sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä
polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.

Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee
pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin
soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän
perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana
kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius
palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe
kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein
wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten
hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén
ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa
ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä
valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole
lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä
suurestikaan huolestuta.

Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta
kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka
ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on
onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin
hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja
tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin
runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen
uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu,
että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin
voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen
voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä?
Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän
johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt
kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen
»odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi
maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen
verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi
antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee
sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei
enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.

Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on
riistäytynyt irti tämän sylistä:

»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» -- »Kun tulet
neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan
kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja
sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo
rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän
ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö _minä_ ole rakastanut!» huudahtaa
Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt
rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen
jalkoihinsa.

Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin
silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on
lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan
eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen
hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu
kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä
levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä.
Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että
hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä
kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:

»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat
kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää
Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän.
Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa
sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä!
Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin
ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta
intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin
Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun
kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja
ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen
jalkojensa juuressa. Mutta _tuo_ ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun
uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan
ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. --
Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»

»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä
et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä
voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä
yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä,
kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää
tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! -- Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua,
Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka
täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään,
minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka
täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»

»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo
auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää
kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei
enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää
minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista
merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme
tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»

»Sinä et saa enää noin _varkain_ sulkea minua syliisi, et panna huuliasi
minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin,
niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä
sisälläni näytti, ja minä -- vapisin. Jos maailmalla olisi
aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan
että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta
sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan
enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa
kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni
ajatelleen?»

»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi,
tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle
rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne
puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta _tuon_
illan jälkeen on kaikki muuttunut.»

»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja
juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän
lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona,
enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on
kyllä auttava minua, ja Sinä -- jos Sinä todellakin rakastat minua --
älä johdata minua kiusaukseen! _Ainoastaan_ Sinun sielusi rakastettu
minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka -- minulla vain
ulkonainen -- eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun
sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää.
Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman
nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»

»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi,
ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt
toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian
heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»

»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut
sinun 'Kuninkaasi' kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi
siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua!
Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin
täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»

»-- Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä
tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit
minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu.
Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni,
ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi.
Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»

*       *       *       *       *

Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa
käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin
lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan
hänet.

Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti
Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.




Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua
kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin
sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja
lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana
syliinsä. Nyt vasta 'vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen
vesitulva'. -- 'Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia', sanoi silloin
Fredrika. 'Saanko sitten muuten?' -- 'Saat, jos hän haluaa sitä. Minä
menen kuulemaan.' Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän
palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa
huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa.
Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen
perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä
vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään
ollut hän!»

»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen
sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen
kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän
katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta
voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä
istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä
puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa.
Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: 'Nyt voit kernaasti ottaa
vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.' -- 'Kyllä, anna
tänne', sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»

»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä
lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. 'Niin, joka päivä', sanoi hän
ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja
hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni
muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa:
'Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?'»

Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg
voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on
palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja
selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen
luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan
vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän
kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan
ainaiseksi.

»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä»,
kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti
minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus
melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»

Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin
muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat
tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja
nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja
iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen
ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin
kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.

Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan
noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut
hänelle ja on yhä vielä. »'Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun
olet poissa.' -- 'Mutta _hänellä_ on koko sinun sielusi', virkahdin
minä. 'Sielu!' kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta
tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»

Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti
sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä,
kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa.
Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi
siellä viikon.

Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä
talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä
huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja
sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.

»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua»,
sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko
mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin
hänen?

5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija
täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin
sanoin:

»Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka
runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita.
Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja
taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä
ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: 'En tahtoisi, että he unhottaisivat
minut, ennenkuin olen kuollut.' -- 'Välitätkö sinä todellakin
sellaisesta?' kysyin minä vähän ihmeissäni. 'No niin, sama kai se on',
oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut
sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän
illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun
hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan
hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle
eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut,
silloin kun hän sairastui. 'Siitä olisi tullut kaunis', sanoi hän. Ja
niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava
ihailla sitä.»

Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen
välillä.

Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen
kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota
hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä
hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.

Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti
tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten
epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin,
kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin
raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä.
Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin
ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen
tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta
ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä,
kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:

»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»

Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:

»Vielä kerran on hän sanonut, että 'hän ei milloinkaan ole rakastanut
ketään niinkuin minua'. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua
sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää
luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa
murtuvat yhä enemmän.»

Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:

»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja
levon kuolemassa. Amen.»




Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä,
jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen».
Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut
runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun
peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat
katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin
monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja
poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka
loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina
päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten
jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän
aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon
tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa.
Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita,
tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se
aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja
tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen
päiväkirjan äänettömille lehdille.