vastenmieliseltä», kirjoittaa hän.
Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa
tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie
käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin
vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti
hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä
vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin
ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun
kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan
keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä
myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni
tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään
hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn
enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa.
Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi
huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua
vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka
riippui olkapäälläni.»,

»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että
nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se
lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme
tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän
minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja
olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja
rakkaan.»

Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa:
»Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella
_sinä_-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin
hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja
kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin
puoliääneen: 'Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys,
se aavistetaan kuitenkin.' Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin
muodollisesti pitänyt tulla _sinuksi_, johon minä kuitenkaan en tahtonut
suostua, sillä _nyttemmin_ sellainen antaisi aihetta muistutuksiin,
kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää.
Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä
asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään
saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että
tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani
oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä
paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on
varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun
vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä
joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»

»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona»,
jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien
hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin
tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen
hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan
kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»




Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka
äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli,
virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset
sallivat hänen asua kattonsa alla.

Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?

Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa
tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri»,
enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä
syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.

Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki,
valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen
mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties
toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on
minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä
rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei
onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta
kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa,
mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä
päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja
ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta.
24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:

»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä.
Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan
niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen;
luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne,
jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista
rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata
toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat
silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy
totella.»

»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä
tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään
itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun
kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta
kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni.
Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa,
jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin
niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen
kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita
kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki
ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen
kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin
kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin
mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän
suhteemme ei _voi_ eikä _saa_ enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä
en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti
taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän
houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän
pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat
muuttumattoman samat.»

»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei
minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata
toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän,
ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän
puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta.
Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei
suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän
erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan
sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti
poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä
tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys
kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset
häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian.
Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»

Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja
kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:

»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia
Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä
kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. 'Älä kiiruhda!' pyysi
hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni
häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun
nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli
saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi
minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin,
vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä.
Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman
katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat
hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan
täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea
tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme.
Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset
toivomukset, ja _nyt_ minun on sanottava ei _kaikkeen_. Jälleen pyysi
hän minua kirjoittamaan. 'Saadakseni nähdä sinut tulen häihin', sanoi
hän, 'sitten matkustan Helsinkiin'.»

Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he
saivat silmänräpäyksen olla kahden.

»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla
äänellään. 'Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea', vastasin
minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen
ilonsa tältä illalta. -- Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen
sydämellään. 'Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se
kirjoittaa?' kysyin minä vihdoin. 'Minä tahdon tietää, miten sinun
laitasi nykyään oikein on.' Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi
parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä
tehnytkään.»

»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M.
jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä
vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti
tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin
palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut
ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu
maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja
kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt
harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua
julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta
en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään,
minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle.
Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa
minua -- minua!»

*       *       *       *       *

Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä
joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen,
jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin
tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että
hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät
soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei
enää peitä katkeruuttaan.

»Minä en _voi_ enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en
ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä
minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja
nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut
tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin
kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen
luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. -- Mutta
sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi
sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että
mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on
minulle annettu liian paljon tunnetta. -- Hänelle en henno kertoa
kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä
kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja
minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne
kaikki muistissani.»




Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén
muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai
nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten
kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän
lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy
ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on
asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla
mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös
tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee
päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän
kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän
tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan
taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää
koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa.
Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se
ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.

Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän
matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa
hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan
ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin.
Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden
poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää
oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.

Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!

*       *       *       *       *

Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään
näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä
kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä
Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka
tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli
tervehtinyt häntä Djurgården'issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta
ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat
kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän
oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä
odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän
Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen
talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen
rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien
vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.




Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli
rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään
tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut,
vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet
oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko
juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta
kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén
kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään
kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee
häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen -- kaikkihan
oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.

Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka
runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä
»tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet
syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se
sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois
rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen
huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn
nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa
hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin,
kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja
sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja
sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin
synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa,
silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma
kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä
näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».

Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren
runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli
Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan
jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen
tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja
hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä
harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien
olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli
mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita
tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen
seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi
sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja
pyysi ja pyysi -- ja niin hän sitten tuli.

Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan
vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli
loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen
onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä
tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa
puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään
pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä
olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan
kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä
nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen
kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle
iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea
julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä
niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg
hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén
nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en
milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan
tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä
[rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on
»onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».

Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg,
suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus'iin, ei enää
vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet
hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi
panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä
ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien
siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme
viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti
kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen
pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén.
Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt,
kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan,
ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään,
jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä»,
kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä
tarkoitusta varten -- nimittäin rakastamaan häntä».

Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä
aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa
loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus
karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut
omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii
niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.

»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut
rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse
olen syypää siihen. Minun _täytyy_ saada joku rangaistus!» huudahtaa hän
kerrankin erottuaan runoilijasta.

Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat
Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki
tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään
rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on _hän_.

»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta,
etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin
valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä,
hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota
tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia
rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt
Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella
hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä
synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa.
Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman
hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi
tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas
ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä,
että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni.
Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole
tahtonut ajatella häntä _kylmänä_ minua kohtaan, vaan ainoastaan
_ystävänä_ -- pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt
rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella,
että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään
täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta
sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen
kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut -- mutta itse en
enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista
elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin
äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä
päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä
hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään
ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on
edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»

Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä
kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka
seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.

»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää,
sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi
hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän
jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita
polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen
rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten
oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä
nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat
hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»




Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg
muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin
voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon,
jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage
sentimental'ista».

»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin
unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja.
Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin
tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen
ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta
rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin
toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta
sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä.
Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki,
joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan
teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet
seiniltä -- tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä
suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään
astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva
kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä
kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien
eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin
käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen.
Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään
tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä
kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen
kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja
välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea
niiden läpi.»

Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne,
joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän
olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen
joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä
oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja
muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti
ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie
kirjoittaa siitä:

»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.»
(Andersen.)

»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä,
läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja
hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko
minun sanoa muuta kuin että _hän_ oli siellä. Stjernström ja A-n
myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli
loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut
Viipurissa. -- Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa
osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi,
vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin
pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman
runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi
alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut
tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin
laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan!
Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa
ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä
join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»

»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset
jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti,
minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi
takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon
tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan
olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka
minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»

Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän:
»'Glücklich allein ist die Seele die liebt.' -- Tänä iltana kohtasimme
taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka
kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä
hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on
niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä
sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä
vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan
kaiken olevan lopussa -- sen ovat nämä pitkät vuodet sentään
vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua 'turhan pelkoni'
vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin
ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»

Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät
nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä
Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa
jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut
koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa
kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja
niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin
luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:

»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei
kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja
pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta
minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin
Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin.
Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja
vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä
kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan
kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus,
jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti
rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone
olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän
työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin,
seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen
huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle
päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan.
Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda
myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli
luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo
säteillyt sieluuni. 'Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit', sanoi hän ja
sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina
katosi minulta maa --. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen.
'Ei vielä', tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja
toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen
vakuutettu siitä, että en riistä _mitään_ häneltä [rva R:lta], niin
tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen
jalkojensa edessä. -- Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska
hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän
myönsi, että tämä _siten_ oli tahtonut houkutella minua sinne vielä
kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen
hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja
sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on
tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka
onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin
kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä
syksyksi.»

»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta
minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse
toisin sen takaisin.»

Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä
runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.

»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli
kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos
kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme
noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja
joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin
pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme
taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve.
Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan
kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain
iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut
mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua
niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä
epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään
tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. -- Oi, minä tiedän, että
teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta
tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen
tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno
työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»

»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni,
mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen
kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva,
joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää
kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin
jäähyväiset lähteäkseni.»

Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän
aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä
kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta
tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo
päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta
paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme
hänen itsensä puhua:

»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas
Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi
ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu _saa_ ja
sen _täytyykin_ tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua
ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä
moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla
syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni
ja usean muunkin -- epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma
Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein
metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin
Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi
supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin,
mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin
näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat
odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet
minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota
omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi
tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen
minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut,
mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on
arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman,
en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön
jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka
olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä
aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten 'oli kuin kylmää
vettä heidän niskaansa', sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi
ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni
näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen.
Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. 'Olisi ollut parempi, jos
he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet', oli minun vastaukseni. Mutta
hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei
voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta
sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä
ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja
siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua
kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»

»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa.
Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman
yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja
silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon
salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki.
Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi
Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut,
että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut
hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä
kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin
ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma
maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän
[rva R.] oli siihen vastannut: 'Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan
jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan', joskin
hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. -- Entä hän itse? Minä
kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän
koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet
tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei
mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin,
nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja
että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on
kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen
sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta.
Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin
mieliin, ja kaikki on hyvin taas -- sentään voisin täyttää kokonaisia
arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen.
Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea --»

»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt
sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli
kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen
siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla
itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli
11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. -- Hän pyysi minua
jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä
paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt
näenkään hänet taas?»

Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin
tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten
ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä,
jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien
hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada
sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella
kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie
puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin
vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:

»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja
tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja
johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti,
ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan
sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei
laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei
koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti.
Hän pyysi minulta palkintoa 'siinä tapauksessa, että pitäisin hänen
lauluistaan'. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»




Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä
seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin
mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa
onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja
tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo
sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan
myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen
käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti,
ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei _tahdo_, että Emilie tuntisi
itsensä rauhalliseksi.

»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen
kuin te!»

Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä
levollisuudesta:

»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä
kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja
nimitti minua 'armaakseen'. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin
rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se
oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma,
leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle
velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja
hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut.
Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut
uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin
ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja
Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»

Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla
toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin.
Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä
illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli
kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut
tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän
antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse
isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti
hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin,
ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.

»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän,
»ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin
hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti
rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle
rakkain. Niin nytkin. 'Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då
du avsked för lång tid tog.' Ja sentään on meillä kummallakin toivoa
siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»

»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä
ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.

Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli
Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä
»todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle,
että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni
ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat
kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen,