keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen
uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon
suloisen, huumaavan _sinä_! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja
kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki.
Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös
minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden
ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat
yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani:
'_Sinusta_ minä pidän niin paljon!' ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin
tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille
tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin
sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja -- rakastan.»

Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja
tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin
hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka
sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla!
Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?»
huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski
helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä
sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti
ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen.
Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi
vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei _voi_ olla
toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»

Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä
kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja
kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa
hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä
ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän
niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon
teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan
silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä
muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen
että onneton!»

Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira
herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen,
että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja
viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman
tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan
antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen
jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla
kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään
johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa
hänen kaulaansa.

Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa
kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie
ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti
kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli
kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua
hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes
omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli
erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären,
jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän
voisi sitäkään tehdä -- »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni».
Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan
hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen
tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen
toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.

Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että
halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli
tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten
seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija
seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä
varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden
mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et
tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä
minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän
päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo
hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole
niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä
minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen
muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin
sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että
on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta
nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset
sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» -- »Olen.» »Ja taas sulki hän minut
syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa
silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea
autuaallisuuttani.»

Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi
heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty
ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi
hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja,
»ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona
silmänräpäyksenä -- piirre suun ympärillä -- katse -- hohde koko
olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi
päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä
äkillisesti kuin oli tullutkin.

Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain
nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia
kyllikseen.

»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli
rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö.
puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas
ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat
kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin _hänen_ äänensä, kun
hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä
ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös
kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi,
vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon
sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden,
joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai
jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja
sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden
että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä
huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on
ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen
vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»

On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää
kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan
kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla
Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän
ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.

»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että
hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi
tulla jumaloiduksi. Hän puhui 'Ihmisen tuesta', jota olen rakastanut ja
lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide
oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti
elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi
liittyä.»

Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan.
»Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki
minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että
mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä
mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa _hänkin_ [rva R.] piti
minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni
tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan
unohtaa.»

Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. -- Hän kieltäytyy, mutta jos R.
välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin
omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko
tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R.
vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että
hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.

Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin
maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken
muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan
kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen
syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.




Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin,
ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä
maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen»,
nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät,
silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän
tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä
tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos'ssa ja kirjoittelee
sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä
käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia
haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi.
Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja
ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin
keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki
rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos _minä_ teen samoin.»

Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:

»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei
saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä
sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki
tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään
rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että
en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää
milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta
tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi
ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi
autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen
minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin
pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden
yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen
aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa
tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota
rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten,
joiden kosketuksen vieläkin tunnen -- minkätähden kaikkea tätä?
Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? -- siinä nyt ovat
seuraukset.»

»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi
iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen
jok'ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat
kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta,
miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»

Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla
Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa
takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen
viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.

»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas
ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! -- Minkä vapisuttavan,
riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä
ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä
häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä
ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni -- miten minä rakastan
sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun -- oi, älköön se olko
liikoja sanottu -- sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti
suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on
niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät
kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen
sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin
niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»

Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi
uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän
oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo
eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä
ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen
vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi
erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun
poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!»
Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin
rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen,
rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie
muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta
runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie
kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja
kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä
äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon
»kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä
seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.

Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on
Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän -- enemmän!
»Sinä pidät minusta, mutta sinä et _rakasta_ minua», sanoo hän Emilielle
eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii,
että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että
hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä,
laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja
suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota -- ja äkkiä Emilie tuntee
saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa
»mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän
nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa
hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen
kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina
tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet
kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu
niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta
maalla-oleskelunsa loppuessa:

»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää,
joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama
vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin
palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa,
ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin
onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen
niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut
unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan
muistutetaan siellä maailman melussa.»




Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee
Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin,
erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä
mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin
iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen
hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat
tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa.
Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen
tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen
vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä
ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää,
tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin
kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei
edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»

Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat,
eikä se hänestä ole niin vaikea.

»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene
ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin
tavalliselta. -- 'Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi',
sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle
vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin
yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet
S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli
kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan
se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän
rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!

Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä,
ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen
menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä
varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö
sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä,
sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä
aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut,
ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie
kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen,
että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja
pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat
niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään
katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän
puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä
sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja
menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »'Jumalan kiitos!'
sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko
maailmahan on kuitenkin komediaa.»

Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi _hänen_ (rva R:n)
vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän
vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää
olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.»
Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä
olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi
välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni
kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä
hetkellä: 'Minä pidän sentään _paljon_ sinusta!' Ja silloin tunsin
selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma
hänen kiintymyksestään.»

Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän
nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän
lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän
tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä _tulisesti_ kuten hän
itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin
kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat
kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme
toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen
siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi
voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.

Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että
Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän
itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi
ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää
häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä
alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä,
että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä
syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri
minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo
ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista
uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että
ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin
edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties
saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen
kanssaan.

Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!




Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies,
etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla
»suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina.
Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide
mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja.
Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen
suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes
hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on
riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta -- kauniit
harhakuvitelmat.

Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen
runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa
katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa
suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän
luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä
rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään
muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei
ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli,
hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän
syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi
rangaistu.

Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen
ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista
huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille,
ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin --! Aluksi ei mikään
voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, --
hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan
»mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä
Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa
silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta,
mutta minä en _rakasta häntä_.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän
ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.

»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että
hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin
teeskentelee -- silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän
Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian
jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin
se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei
teeskentele, sillä ainakin _nyt_ minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää:
»Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin,
ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut
jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä
tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»

Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo
hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä
huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka
sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy
hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi
jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja
alituisesti.

Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa
epäilyksiinsä:

»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen
kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on
myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»

Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa
polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen.
Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee
miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua
todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija
todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?

»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina
taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta
sielukkailta ja jaloilta -- mutta samalla tutkimattomilta. Ja me
erosimme. -- Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois.
Niin kai olenkin!»

Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se
hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät
yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja
valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me
puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle
kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän:
»Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»

[Kuva: J. L. RUNEBERG
R. V. Ekmanin tekemä muotokuva
1849]

Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten
tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen
mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee
häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen
ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän
lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys.
Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun
he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina
toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa
olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja
hän katuu katkerasti.

»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä
huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen
myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen
tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä
paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan,
kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä
minuun on.»

Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen
minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin
jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: _kaikkeni_.
Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut
minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»

Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän
hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet.
Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä
iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja
kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa
ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän
kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on
tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä
haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen
kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun
rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien
keskellä. Mikä rikkaus!»

Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on
ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee
siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa
piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se
oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.




5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:

»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme
olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me
nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi
tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä
kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan
samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta
niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä
taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan
hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun
sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»

Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken
maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli
päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei
ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt,
ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni
että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla
oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli
synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja
rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa
kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun
ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme
kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni
samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin
oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut
niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei,
ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan,
enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista
silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei
mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat
ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä
päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen
sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus,
mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»

»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut
minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle,
sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni
ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän
ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja
tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi
oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi,
mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän
on _voinut_ antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen
kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että
hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä
vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin
verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen,
sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa
sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään
esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin
sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä
turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää
iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella;
niin käy usein.»

»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme
perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me
molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää
keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän
sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo
tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset,
lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa
heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin
vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja
lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla,
joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta
nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään
sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta
kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin
hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: 'Älä
ole vihainen!' -- 'En, jos sinä jälleen olet hyvä.' Hän hymyili heikosti
ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän
kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa
pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet
tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli
minua. 'Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot', sanoi hän. Ja
keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen
valoista.»

Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana,
että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin
koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija
vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista,
jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla
ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan,
kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin
kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta
rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: 'Enkö anna sinulle kaikkea!' Sitten
juoksin pois. Väärin tein kylläkin -- minä tiedän sen -- minä tiedän
sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin
seuraavia.»

Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle
mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki
yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin
matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen.
Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa
jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten
läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan
»mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja
vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän
»selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen
kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties
ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän
epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi
hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja
hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu».
Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja
heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois --

Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät
laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki
tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.

Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli,
jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun,
jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään,
ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan
vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka
pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei
mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä
harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan
saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja
siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle,
yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen
lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä
kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.

»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon
katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni
Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut
syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon
toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä -- kuinka
on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on
ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään
jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»

Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi
»maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa -- mutta
pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti
maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän
kirjoittaa:

»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen
ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän
ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä
ainoastaan uskoa sitä, minä _tiedän_ sen. Hän rakastaa minua nyt
lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai
vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja
lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen
tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se
tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»

Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:

»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa
olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet
ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt
olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» --

Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun,
jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia
Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja
kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin.
Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää -- kaikki muu paitsi hän.
-- Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni
lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä --
eikähän se mitään hyödyttäisikään.»

Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy
loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »'Vad är
vårt liv? Blott ett försök att leva.' Ja sen olen niin täysin kokenut
tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan
nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä
olen sentään ollut. -- Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin
mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja
kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä
piirittäneet minut ylt'ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja
hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin,
joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi
saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän
on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta
kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen
hänestä -- mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta.
Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä
sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja
se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»

Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu
polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos
olkoon toisten suvaitsevaisuuden.

Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen,
sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta
se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron
hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman
surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä
ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin
kernaasti kantaa sinun tähtesi!»

Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja
lisää:

»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin
kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas
sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään
tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on
asetettu!»




Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen
moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli
vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita
liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet
vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä
ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön -- hän ei tanssinut. Se oli
hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen
loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin