Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi

enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut
häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa
pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli
eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä
työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue'n
»jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen
vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut
tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen
itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka
asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen
runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen
»suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut
aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa
kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan
pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen
päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli
ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä,
naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja
huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän
niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään
ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut.
Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta
puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu
pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä,
ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään
hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös
ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari
vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä
joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat
se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään
täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän
ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla
riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen
haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen
sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä,
että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten
tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä -- kaikki
tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja
vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan
lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla
tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja
muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta
muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani»,
kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle
ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle
tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa
edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden,
metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden,
viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä
ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon
nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella
riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on
täytynyt _etsiä_ löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa
minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten --
sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon
ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen
joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut
synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän
paljon siitä, _miten_ katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki
hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein
surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät
minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui
sielussani.» --

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä
sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä
sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun
hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella
ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että
hän ei _oikein_ rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin
sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään
liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka
olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin
erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka
hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään -- siitä, että hänen oli niin vaikea
omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee
hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri
ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään
tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen
tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla
seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen
saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa
elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi
minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se
on _yksinään hän_, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni
samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja
huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se
oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään
sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli
synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma.
Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa
rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn
tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen
kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin
romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset
eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla
ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine
sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään
viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle
ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva),
mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne
häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa,
kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli
vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin
ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi
ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja
epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä
läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen
lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka
jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä
lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot -- vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono
onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin
Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät
omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta
ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti
hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän
kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa
kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama
yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi
hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen
otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta
sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi
portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi
ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä
avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä
oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi,
että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän
puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin
lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket
aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä
häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen
valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen
käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa,
jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun,
yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen
aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti
nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni
edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin
ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta
siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on
hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun
ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista
ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella
hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa,
joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina
antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi?
Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava
innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua --
rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel.
Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen
ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja
nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että
minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona
unohtumattomana syys-iltana, ja hänen -- suuteloistaan! Sillä kolme
kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä
unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien
aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin
nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren
miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli
oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä
ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui
luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia
muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin
rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään
voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin
paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä
runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja
kaihomielessä, kaikessa on runoutta _Hän_ tuntisi sen, jos hän olisi
täällä. _Hän_, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet
minua niin monta kertaa. Oi, nyt -- nyt on minulla kerrankin ollut
rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä
siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää
vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä
iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja
salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu
valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni _hänen_ [rouva R:n]
luokseen -- vieden makeisia _heidän_ sairaalle lapselleen, ja jolloin
minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle
annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli
ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten
silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat
hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin
pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi
nähneensä 'näyn'. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan
»Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi
saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä,
että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on
sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on
minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä
ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän
tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä
tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän;
»enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen.
Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua
ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut,
jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut
sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen
kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me
kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että --
minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja -- -- hänelle itselleen! Ah,
minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi,
mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en
voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: 'Naisille eivät ne
riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat
suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.' Ei, ei, sillä kun ilo on
oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa,
ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla
ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan -- niin kummallinen minä olen! Oi,
mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että
tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin
oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla
puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota _runoilija_ ensin vaati
ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä
surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani
Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan
pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei
sääli -- ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän
kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.

»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan
minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän
varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu
yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee
syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa
naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy -- täytyy tunnustaa se.»
Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut -- hurmaantunut.
Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun
lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit
minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka
itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että
tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen
lämpimille, sydämellisille sanoilleen: 'Vem styrde hit min väg?' tässä
tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta
merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen
unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»

[Kuva: RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA
Albert Edelfeltin akvarellin mukaan]




Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet
eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken
sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen
ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen
syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan
oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa
Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat
toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa.
Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen
kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen
karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg
ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen --
kyselivät -- arvailivat -- näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen
ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi,
tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain
määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä
tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen
harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen
askeltaan -- mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä,
ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen
jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni
juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle,
joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään
tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin
*aivan muuta* onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa,
irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä
oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä
mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä
marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa --
mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan!
Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin
hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani,
ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas 'auringosta, joka oli
alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä'.
Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä
ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen
sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä
lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy
Jumalan antaa se minulle anteeksi!»

Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii
rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä
aikoina, ja huudahtaa:

»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin
voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten
_tahtonut_ sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. -- Kuinka hauskaa
oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka
lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa
teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani!
Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan
myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?!
Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun
tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain
kukaan hämmentäkö uskoani!»

Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee
ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.

»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti
unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat
suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa,
sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika
näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta
kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle
yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen
sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan
kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän -- enemmän. Ja kuitenkin on hän jo
antanut minulle niin äärettömän paljon.»

Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on
sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen
mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen
aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:

»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis!
Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille
poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin
saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin
vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien
noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua
parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he
kuitenkin sydämestäni.»

Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole
mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää
itseään. »Minä _kuulin_ ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut
huuliinsa, mutta _katsoa_ häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo
hänelle, että hän kerran haluaa puhua _paljon_ hänen kanssaan, ja kysyy,
minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »_Sitä_
päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys:
tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»

Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se
lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä
tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin
kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita
vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin -- toiset tulevat mukaan.
Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan
askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee
palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta
samppanjasta -- mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto
kaukana», sillä _hän_ ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana
oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään
mahdollisuutta enää -- kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen
kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle
tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän
kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä
»omituisuudesta».

»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!»
kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn
jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan.
Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän
lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja
poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella?
Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä
kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä
johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko
poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen
onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin
saan puhua hänen kanssaan -- ja missähän se tapahtuu?»

Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois
kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun
kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa
sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta -- voi kovaa kohtaloa! -- muitakin
vieraita tuli sinne yht'aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa --
kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon.
»Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen
kiintynyt voimakkain sitein -- tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän
alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.

Mutta hän _sai_ nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla,
jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:

»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni.
Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo
tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua.
Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes
sanoa mitään; -- Ja sitten -- kuinka suloista olikaan tavata hänet
tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä
toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»

Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että
runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset
harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin
puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. --
Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta
mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä
mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.

Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden
huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin _hän_ seisoi
ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli _se_, joka
lauloi ainoastaan minulle».

Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta
»tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös
eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän --
enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen»
verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen
ihastusta tulvivat sanansa:

»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista
päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä
kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»

Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti
herättänyt.




Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää,
jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan
aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan
onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena
siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:

»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus
puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle
luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen
sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä
milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän
tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja
kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys
ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän
aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka
voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee
häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon
tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla
naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa
tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä
niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän
ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla.
Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus
liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko
avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus
kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen
miehen onnelliseksi.» --

»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen
huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon
naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen
onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa.
Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se
ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava
työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän
toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea
ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän
hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon
lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän.
Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista,
yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään
rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen
sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän
elämänsä muodostuu sellaiseksi -- on rakkaus ja rauha seuraava heitä.
Sopusointuisuus ja rajaton luottamus -- siinä ennen kaikkea onnellisen
avioliiton ehto!»

Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan
ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä,
että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati
elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja
lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia
säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee
rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys
ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu
jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on
pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä,
jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen
onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen
tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman
uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.

*       *       *       *       *

Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana,
että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat,
jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää
valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan
hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan
jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.

Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele
kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja
hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas
näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan
rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman
että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän
sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret
varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen
sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.

»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni,
rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki
on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka
paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni
on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt
monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine -- minä -- oli
_mielenkiintoinen tutkimusaihe_! -- Minkätähden pitää raukkaa rauhaani
niin mitättömän arvoisena; -- enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä
vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua -- minähän en ole
tehnyt hänelle mitään pahaa.» -- Ja hän karttaa häntä visusti.

Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei
enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt
muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan
kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet
syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan
muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en
voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat
niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja
sanoin: 'Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,' Ja
kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen
ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»

»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia
olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku
aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan _minussa_.
Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin
sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa
tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että
esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli
niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin
selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän
luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä,
toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei
keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta
rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja
siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin
iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan
minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä -- sinä! Oi, sinä,
joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin
ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua
nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua
ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään
lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin
hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat
kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin,
mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen
kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden
täytyy, niiden täytyy totella.»

»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme,
sekä 'Ruhe'lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään
minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut
niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei
ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi
sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat
sanansa olivat kuin lankeava kaste -- ja hiljaa elpyivät eloon
kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain
pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin
onnellinen, niin onnellinen!»

»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun
muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa
antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää
voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa
onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen,
pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää
hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi
minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän
viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen
vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle.
Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa
ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein.
Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden
varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri
tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»

Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan.
Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta
on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee
itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.

»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit
lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta
minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi
kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt
teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua
sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin
valoista, niin hauskaa!

»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me
vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin
äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä
iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni
seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni
purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja
sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin
muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin
palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja
muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken.
Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen,
kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. -- Sitten aioin mennä
hänen ohitseen toisten luo, mutta -- hän veti minut luokseen, ennenkuin
aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa
vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut
ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli
täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. --
Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin
Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani,
irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän
taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani
tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä,
pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme
eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin
kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei
aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»

Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä
suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä,
hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti
hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin
ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on
pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee
sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän
»risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin
onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että
tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä
olin onnellinen -- onnellinen -- onnellinen!»




Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut
eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan
keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla,
tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko
kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina
löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä
kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen
muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa
onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole
kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin
levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii
uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia.
Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään
hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen
harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä
varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee
hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja
rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien
onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.

Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli
hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita?
Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän
olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen
yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo
kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on
kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain
mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis,
hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen
sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää
Emilie.

Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle
koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä
antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti,
mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat
kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin
ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin
pois puhalletut.

Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä
emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän
lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi
minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä,
sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa.
Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi
hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin
sydämellisesti, 'sillä muu ei käynyt laatuun'. Mutta minä olin niin
itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin.
Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita
hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden
tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla
sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» --

»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla