itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin
hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu,
rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden
kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen
torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu
hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa
tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin
ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa
vuorostaan -- tai oikeammin tämän täydentää -- syvä, koko hänen
olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa
hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän
luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy
runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava
liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut
kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa,
melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa
suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus -- aletaan sangen pian
»hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa -- ja ennen
kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon,
kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin
mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva,
jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei
tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää
vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se
osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään
toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.

Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet --
sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä
paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta -- ja eräs
ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi
vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän
jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti
mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso.
Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen
leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on
hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen
sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset
olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet
ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole
enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen
kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai
kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki
Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén
lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin
puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti
Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa),
osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän
luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin
mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita
yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä
niinkuin hän tekee -- niinkuin yleensä tehdään vain harvoille
valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja
ajatusten puolesta tuntee läheisikseen -- sitä, jolle hän, tuo vakava,
kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän
mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana
haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella
välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa
viitattuihin tilanteisiin -- jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri
tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan --
osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli
saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän
väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa
ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut,
ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta
myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt
häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun
Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha
oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn
kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin
runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että
hän on »kuitenkin sanomattomasti _rakastanut_ tuota miestä», niin näkee
jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että
sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin
hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että
Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä
kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä
järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta
-- päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää,
koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet
heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut
ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.

Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin
Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja
jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje
runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan
kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden.
Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä
tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista
hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka
säilynyt ystävyys ja lämpö.

Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä
siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne
ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa
juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären
kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana
takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.


IV

Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin
itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis
kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän
on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen
liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme
siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei
ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa
myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun --
mistä olen jo huomauttanut -- kaikki, mikä esitetään runoilijan
sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin
viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten
siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti
terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru,
jolla ei ole sielua -- sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi
Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi
käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan
yliottein naljailevaa puhetapaa -- Runeberg ei kuulunut niihin, jotka
ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista
kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.

Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin
Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale
runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme
häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä;
muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja
luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on
jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin
epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka
tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan
elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.

Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan
kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille
mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde
toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan
kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki
perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen.
Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva
Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa
niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on
herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta
poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän
kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan
latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat.
Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki
»Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui
alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä
vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen
seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja
usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen
uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän
katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa -- olihan
hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia
aatteita -- täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi
hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee
hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä
vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.

Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi
hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut
olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva
Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes
herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan
sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen
ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta
ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta
talontonttua kohtaan.

Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin
päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti
lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa
miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli
hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli
julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja
Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli
enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat
syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella -- häntä
yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla -- jonka hän tässä mielentilassa
kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen
vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten
tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen,
askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja
Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti -- vastakohtaisuudellaan --
vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie
ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies
sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa
lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa
pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa
määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen,
toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään,
pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi
tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa
runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään
runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan
häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa
kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän --
tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo
ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa
todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei
koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen
huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie
»konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin,
välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa
huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee
vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo
voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä
että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on
Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.

Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän
keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän
tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja
rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee
ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko
ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee
leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut
hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä,
sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi
hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki
tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun
pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme
nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa
aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään,
kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat.
Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä
sentimentaalista -- sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin
vierasta -- mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti
Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä
aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut.
Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä,
myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin
runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä
kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista
-- mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen
tietoisuudessaan -- tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän
toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen
kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties
välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa
ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus -- ei ainoastaan vastaväitteet --
sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että
»Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik
Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja
reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä
enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä
tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija
välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan
ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen
jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi
menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat
lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin
tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa
vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.

Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee
Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän
kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta
säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen
olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli
toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään
keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä
puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa
nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille
myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen
sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella,
samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen
voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee
kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen
yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä
vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne
hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien
puolesta».

*       *       *       *       *

Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä
Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?

Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On
luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta
tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon
aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on
syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa
hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen
olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän
yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen
myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on
huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana,
jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä
viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna -- »Otaliga vågor
vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183)
olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin
todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka
liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli
miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa
näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan
hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen
tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään
'valtameressä' vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen
viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt
vahvistavan erittelyn oikeaksi.

Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä
edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie
opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa.
On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut -- sangen
pitkän ja paikoitellen sangen hauskan -- leikillisen kirjoitelman
nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen:
onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin
Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski
leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta
porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka
Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee
onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin,
s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee
kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että
tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti
sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen
letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi
etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja
huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen
aineeseen.

Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman,
jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on
nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista
rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja
laulaa:

Du nämnde dig min slavinna,
Jag kallade mig din slav.
Det var din femtonde kärlek,
Som då åt mig du gav.

Du ägde nötta löjen
Från dess äldre bröders tid,
Du hade färdiga suckar,
En trång, en annan vid.

Du klädde i dem din kärlek,
Den syntes mig täck ändå!
»Hon är så oerfaren,
Och därför klär hon den så.»

Ja itsestään hän sanoo:

Jag sökte uti mitt hjärta,
Jag sökte nätter och dar;
I ett hörn av den ena kammarn,
Där fann jag en kärlek kvar.

Det var min sextonde kärlek,
Den sov så djupt och tungt;
Jag ruskade väldigt om den,
Då steg den opp helt lugnt.

Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:

Så var det i solskens tiden,
Sen kom en mulnare dag;
Du försmådde min sextonde kärlek,
Din femtonde kärlek jag.

Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään
muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on
kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka
näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa
uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja
välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin
kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:

Allt åt dig jag offrat,
Lycka, frid och hjärta,
Knappt en blick, o yngling,
Gav du mig tillbaka!
Nu en bön allenast,
Nu en enda önskan,
Le ej om jag rodnar
När nå'n gång vi träffas;
Le ej åt den arma,
Om hon skiljs och tåras.

Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka
hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:

Gossen till flickan så:
Gode, en kyss nu blott,
Varför mig neka den?
Flickan till svar igen:
Gärna jag gåve den.
Ack, men om en du fått,
Grymme, så tar du två.

Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se
muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan
sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt
runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka
paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:

Vad din läpp var skön,
Vad din mun var ljuv.
När du svarte nej,
Detta sorgsna nej.
O, du teg vid allt,
Vad jag frågte om;
Fick ej kärlek ge,
Lovte kärlek ej.

»Giv av nåd ett svar,
Blott det minsta ord:
Skall jag komma än,
Vill du se mig mer.»
Vad din läpp var skön,
Vad din mun var ljuv,
När du svarte nej,
Detta sorgsna nej.

Därför bjöd du mig
Icke komma mer,
Att jag kommer blott
För att fly igen.
Därför ville du
Icke se mig mer,
Att du ser mig blott
För att sakna se'n.

Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä,
jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää,
ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:

Till sorg blef minnet givet,
Begär du frid så glöm;
Vad minns du dock av livet,
En suck, en tår, en dröm!

Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti
voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie
Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla -- myöskin
leikillisillä -- on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta
sen aiheuttaa.

Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei
heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi
siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä
lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen
persoonallisten elämystensä ulkopuolella.

Tukholmassa, lokakuussa 1922.

_Werner Söderhjelm_.




VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ




ALKUSANA


Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa:
»Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva _hänen_ ja hän on sinua
lukeva kun minua enää ei ole olemassa, -- ja Jumala yksin tietää kuinka
lähellä tai kaukana se aika on.» _Hän_ oli Johan Ludvig Runeberg. Jo
vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot
hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo
oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie
Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä
pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän
testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra
Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille,
sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu
suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet
arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet,
että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti
antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin
tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä
pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta
hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita
päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain
toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan
vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään
huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen
aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli
äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui
täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan,
joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia
yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen
suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle
maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut
siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän
koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille.
Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka
nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen
koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan --
käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä
olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella --
sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen
mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo
monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen
muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän
kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka
olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä
korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä
tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa,
miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme
saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on
meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä.
Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti
hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista
muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva,
jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule,
että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta
suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen
suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

_Berta Edelfelt_.




Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin
Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista
kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa
(naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa
Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa
Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset
piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan.
Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava
ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja
hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka
näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain,
Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin
luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja
haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa
liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket
käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön
vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen
luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän
ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden
pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja
äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin
siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen
aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla
tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi
työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä
seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin
alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin
Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla
hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka
hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie
Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja
liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi
hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean
ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri,
hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin
pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä
mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä
»sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän
olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt
yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista
hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky
vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada
monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja
nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä,
kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä
kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien
omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä
rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen
epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden
tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen
halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen
yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan
siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota
nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa,
että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa
tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja
unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas
olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia
vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja
kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe
gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan
yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa
muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan
silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla,
jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui
hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden
monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä
hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili
ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat
tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias,
jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken
saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie
Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin
lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla
Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta
paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena
ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen
sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli
ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä
seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin
soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen,
riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin
eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa
vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa
perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie
Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen
maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen
kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia
seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan
verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen
juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin --
havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois,
ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta
kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne
huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen
hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta,
niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan
kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti
lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli
kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin
kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti
Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin
ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa
kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen
runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä,
kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén
tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä
oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin
onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista
ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin
suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut
ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen
jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä --
ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan -- hänen
vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen
muistonsa -- ei Runebergin -- puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun
hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine
lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset,
tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös
tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet
yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat
sävelet. -- Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa
mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus -- ystävyys -- kaikki lopussa! -- Minä tahdon itkeä ja
kärsiä vaieten -- ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani,
ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle
lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat
virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin 'runsaasti punaista
ja mustaa'. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy
minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä.
Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä
saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta
päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen
vaikutti kai etupäässä mainio musiikki -- innokas tanssiminen -- elämän
elämä -- taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän
reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän
samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin,
eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta
»sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä
kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen
galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa
jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona
siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona,
joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan.
Minä olin -- Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan,
noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon
vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli 'Genie R:n',
joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi
verrata ainoastaan -- häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon
harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin
mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja
runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että
opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä.
Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on
heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse
tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana
Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa
hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa.
Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan
nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja
katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki
ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä --
mutta nyt!»