|
|
VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ
EPISODI J. L. RUNEBERGIN ELÄMÄSTÄ
Berta Edelfelt
Johdannon kirjoittanut
Werner Söderhjelm
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.
[Kuva: EMILIE BJÖRKSTÉN
70-vuotiaana]
JOHDANTO
I
Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät
hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista
rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin
oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän
usein lainatun säkeistön:
Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön,
Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön.
Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi,
Två Marior, två Fredrikor och en Emili.
Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden
kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen
tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva
Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että
»ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin
vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja
vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi
lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen
huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena
intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä
käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea,
huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää
vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä
jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää
sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka
muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan
elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan
mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole
kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen
puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut
osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta
aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko
Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista
nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja
enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä.
Ne jäljet, joita Goethen »flammat», -- käyttääksemme tuota Runebergin
piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa -- jättivät hänen runouteensa,
eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä
kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von
Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla.
Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi
syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole
mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen,
ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.
»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva
Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän
sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä.
Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta,
Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut
sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan
olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä
taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani
elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se
kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa,
(»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun
hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa,
oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi
Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa
Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa
1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa
ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien
kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli
mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren
tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle
tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen
mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi
ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä
kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine
mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen,
merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja
että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli
kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta
puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä
nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli
Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin
huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen
kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen
mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen
kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin
kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV,
1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota
Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa
näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. -- Augusta (Lundahl), älyllä ja
taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava
kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä
Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas
oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman
tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä -- Emilie Björkstén, jonka
pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon
vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja
lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja
syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla
hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle
ylivoimaiseksi.
Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja
seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan
Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja
unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle
suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren
antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja
niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka
eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen
sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva
Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen 'hjärtemutter'inaan --
Runebergin käyttämä kuvaava nimitys -- ja joka vallitsi koko taloa ja
oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin
mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla
1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain
vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä
kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli
'enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut'... Runebergin
kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein
nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa
kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan
saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka
Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen
muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin
hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten
tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:
Vad mängd bekanta ren du hunnit samla,
En vän från varje stad, från varje ort!
Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla?
Säg, eller väntar du blott deras kort?
Besinna dock, om hela denna skara
En gång begärde att bli tagen mot,
Hur brydd du skulle, som värdinna vara
Att få serveringen på artig fot!
Och om också ett ord, en min med mera
Av socker ficks ihop åt en och var,
Hur ville du väl alla härbergera
Då två små kamrar blott ditt hjärta har?
Men allra värst, hur gick det väl på stället
Om, bäst man sluppit in, han kom burdus,
Den rätte ägarn, som rår om hotellet,
Och ville vara ensam i sitt hus?
Det bleve artigt nog att se oss vandra
För hans kapris på dörren par om par!
Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra,
Blott lugn och glädje bli med honom kvar.»
Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja
Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion
puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan
lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan
säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne
jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty
kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen
aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin,
tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta
kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan
kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset
hieman hälisivät siitä» -- pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista
kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa
-- mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää
ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa
pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta -- siihen aikaan ne olivat
sallittuja ystävien kesken -- ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja
rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu»
hurmaantuminen.
Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä
sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan
julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina
Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin
viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen
tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee
oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan
Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän
hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin
kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin
Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen
elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on
kosketeltu.
Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka
ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti
punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä
liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä.
Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen:
eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta
julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön
palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen
kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä
vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta
selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä
väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin
puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään
epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on
taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa
vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus.
Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei
suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä
vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä
voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta --
että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee,
muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa
todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä
siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta
valaistusta hänen runouteensa -- kuten tapahtui, kun vihdoinkin
uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin
tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä
määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota
kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja
sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä
puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein
nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen
ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain
»hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut
yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin
päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani
liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.
Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun
julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa
johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen
omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti
täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.
II
Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa
vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä
kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja
nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen,
leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen
juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman
paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä
hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä
koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman
tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin
oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle
sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten
kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen
keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja
mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta
jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja
kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen
päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja
lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja
erikoisesti Byron -- jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan
yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen
harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa
olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen
makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen
usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt
ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi
pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta
vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa
Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan
jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään
oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin
Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista
ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg
luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen
jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä
oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja
omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään
erikoista» -- huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti.
Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle
taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.
Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä
hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka
tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka
pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää
tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen
ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan
parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut.
Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla
pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti
iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen
omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen
epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri
menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä
eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta
silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa
liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa»
ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.
Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli
hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli
kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen
kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät,
päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.
Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan
taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli
minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä
paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta
1852: »_Hän_ oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä
suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: 'Ne ovat erinomaisen
kauniita.' Sitä en olisi sentään voinut uskoa. 'Onko se mahdollista?'
huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat
sanansa. 'Kiitos, kiitos', sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja
riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän
kysyi, saisiko hän näyttää niitä _hänelle_ [rva R:lle], ja minä suostuin
siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän
hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. 'Sinun täytyy oikein kirjoittaa
paljon', sanoi hän muun muassa, 'sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule
tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.'» Ei liene väärin otaksua,
että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus
houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan.
Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä,
kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli
kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan
tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi
hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».
Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista
muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma,
_Sandperlor_, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia
kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu
(Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla
olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa.
Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka
tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851.
Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis
lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L.
Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se
on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla
Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin
runouteen:
De »rosor» uti diktens lustgård brutna,
vid Skandiens bröst de frysa bort till is.
Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta,
som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,
mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen
maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien
ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti
huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin
eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen
kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä
paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:
Skaldekonung! Skön Du jorden målar
som den borde vara -- gyllne strålar,
Himlens klarhet vilar över den.
I Din själ göms även himmelen!
Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen
tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun
kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä
kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein
todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.»
Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta
kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on
saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja
Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin
verroin con amore» -- mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti
kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti
Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat
ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja
Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he
kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen.
Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt
fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» -- täytyy ihmetellä
kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne
kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa,
mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta,
diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä
olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki
kohdistuvat Runebergiin -- mutta tällä kertaa ilman että nimeä on
asetettu näkyviin!
Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on
vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän
rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään
rakastavaisen äänensävystä -- runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan
tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän
vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän
ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on
todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein
parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.
Den nyckfulla.
Flicka! Säg vad är som vållar
Att Du, fast av nycker full,
Så min hela själ förtrollar,
Ger mig än en stund av gull,
Än av idel harm den andra;
Ack, men bör jag väl Dig klandra?
Ty med allt man kan förstå
Att Du älsklig är ändå.
Fast utur Ditt öga lågar
Hjärtats djupa eld mot mig,
Aldrig, aldrig dock jag vågar
Lita fullt och fast på Dig.
Varm Du tycks den ena dagen,
Kall den andra. Och bedragen --
Vill jag Dig ej förebrå;
Ty Du älsklig är ändå.
Än Du ler; än kan Du gråta,
Tankfull är Du ock ibland;
Stundom öppen, än en gåta,
Tänder Du mitt bröst i brand.
En Du stundom håller fången,
Flere fängslar andra gången.
Ljus och mörker hos Dig rå;
Men Du älsklig är ändå.
Än i valsens vilda yra
Flyr Du bort med vågfull barm;
Är ej nöjd en enda styra,
Ger envar en blick så varm.
Än vid stjärnors ljus du drömmer
Vida världen så förglömmer,
Men jag svära vill därpå
Att Du älsklig är ändå.
Ena timmen kan Du vara
Full av liv i blick och ord;
Andra timmen knappast svara
På den fråga Dig blir gjord.
Än av Söderns eld Du brinner,
Isig köld man sedan finner
I Ditt ögas klara blå,
Men Du älsklig är ändå.
Yr och barnslig kan Du leka;
-- Flicka! Sällsam är Din makt! --
Med Din blick mitt hjärta smeka;
Mig i bojor har Du lagt.
Vek och svärmisk ena stunden,
Blir Du trotsig i sekunden;
Fast Du är än si, än så,
Blir Du älskelig ändå.
Ena stunden vill Du dröja
Ständigt kvar i livets glans,
Andra stunden vingen höja
Upp till stjärnors gyllne krans.
Flicka! Fast Du jämt mig plågar,
Jag mig ständigt, ständigt frågar,
Huru det sig komma må
Att jag älskar Dig ändå.
Svaret törs mitt hjärta viska,
Glad jag lyssnar till dess röst:
Gyllne korn och blommor friska
Gömmes i Ditt varma bröst.
Livets allvar tids nog hinner
Taga bort allt ytligt skimmer
Sen -- när goda änglar rå --
Blir Du älskligast ändå.
Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia,
jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta
tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin
paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.
Blott Du.
Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla!
Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe!
O! må mig världen än en dåre kalla,
Förstår väl den mitt väsens väl och ve,
Kan den väl djupet av mitt hjärta se?
Mig tyckes stundom att jag endast drömmer
Om all min kärleks underbara fröjd,
Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer
Så mången sorg, fast än av mig ej röjd,
På all min sällhets rika blomsterhöjd.
Men när Din blick så mäktigt till mig talar,
När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;
Då all min lyckas verklighet hugsvalar
Mig åter, och min själ ej ord mer har
För all den sällhet som mig jorden bar!
Min himmel.
Jag jordens sorger glömmer vid din mund,
O! Dit i tanken vill jag fly en stund!
Där vill jag än engång min himmel finna,
Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna.
Fritt kalla drivor må omkring mig stå,
Ej snö, ej kyla känner jag ändå.
Var finns en salighet så stor som min,
Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!»
Och då du till ditt varma bröst mig sluter
Jag där en försmak ren av himlen njuter.
Där är så ljust, så ljuvligt och så gott,
Där allt är frid, och kärlek -- kärlek blott!
Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu
katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on
lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä.
»Må åren tiden kasta bort -- Med den min ungdom, som är skön fast kort;
Må åren svalka hjärtats heta flamma» -- se ei tee mitään, on kuitenkin
jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä
muistossa on itse taivas!
Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä
Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi
olivat hänelle osoitettuja. -- Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta
kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen
toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut
julkisuuteen. -- Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti,
jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt
pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en
tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja
Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen
myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime
päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat
vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin
konsanaan uskalsin uneksiakaan. -- _Hän itse_ on F[redrikan] kautta
lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani
johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin
kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen
puhuvan kirjallisista töistään.
Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 _Drottningar_-nimisellä vihkosella, joka
sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta
naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais'hen saakka.
Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli
»omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle
Josefinalle» seuraavin säkein:
En ton från Finlands undangömda skar
Till Dig, o Drottning, över havet klingar,
Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär
Och det är kärlek, som hans flykt bevingar;
Det är en diktarinnas blyga bön
Till en den ädlaste av hennes kön.
Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista
arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä
suorasanaisia kuvauksia, _Några Minnen av e***_ (nimimerkki, jota hän
käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden
vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja
täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee
pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä
tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838)
-- »Första gången» -- näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se
luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista
illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa
muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä
kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan -- »Sista
gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa
jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän
välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa,
ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden
haavemieli puhuvat. -- Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä
Fredrik Pacius -- yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita
-- ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia
Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.
_Ännu en gång_ on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi
muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu
runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen
sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo,
»Runebergs stuga» -- josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen
kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa -- kohdistuu
välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen
Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii
miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta
että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi
naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua
luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on
jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla,
kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:
Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker
Mina toners blyga hyllning nu,
Och min famn med kärlek mot dig sträcker,
Var mig blid som förr, du dyra, du!
»Döden skiljer ej, men den förenar
Fastare det band som knöts engång.»
Så du sade; liksom sorgen renar
Själen, under livets pilgrimsgång.
Så hav tack, du stora, ädla hjärta
För de ord du gav mig såsom tröst
Då jag nedböjd av min djupa smärta
Trycktes mot ditt rika, varma bröst.
Älskade! jag ord, ej toner äger
För att tolka vad för mig du är;
Vad du var och städs förblir; jag säger
För mycket ej om lov jag dig hembär.
Men jag får ej säga vad jag känner,
Jag det icke kan, ty tankars mängd
Mig bestorma, och i hjärtat bränner
Tåren, sucken, smärtan innestängd.
Du förstår mig dock, och därför vågar
Dig, som minnas skall en eftervärld,
Här en själ, som tacksamt för dig lågar,
ödmjukt ägna denna ringa gärd.
Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, _De sista_, joka on vahvasti
uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia
musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus
Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.
Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä
kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen
julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja
suhteellisen laajan lukijapiirin -- siihen liittyi myöhemmin erityisenä
julkaisuna ilmestynyt _Minne från Björkudden_. Sitävastoin oli hän
ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa
arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa
lastenlehdessä Trollsländan'issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta
mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein
oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä
siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan'issa oli
siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo,
jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen
huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai
johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin
selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen
eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.
III
Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin
ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että
ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine»
luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja
erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja
oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a
priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen
todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä
korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä.
Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä
kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko
suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat
tunnetuiksi 1946.
On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan
merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden
vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen
tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin.
Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan
täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että
yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden
tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle
osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri
elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä,
mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima,
joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan,
jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne -- ja sehän
oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi
ajatella vievän hänet pisimmälle -- olisi hänen ollut mahdotontakin
panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä
ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt -- ja tunteita, joita hän ei ollut
tuntenut.
Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli
erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa
luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen
ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut
niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa
hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen
huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.
Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei
hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin,
vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä
merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par'aikaa
on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka
johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun
esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan
siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon»
ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä
|
