TALONPOIKA: Näätsen, perintöriita. Katsos näitä papereita, armollinen
rouva, kun lukea osaat--

SOFIA: Sinun perintöriitojasiko tässä olisi aika selvitellä.

TALONPOIKA: Minulla näet on velipuoli, pahansisuinen mies, jos oikeen
puhutaan; tämä nyt, kun isä kuoli, ja äiti oli jo ennen kuollut,--me
olemme näät saman emon lapsia--maltahan nyt armollinen rouva, kuule
loppuun, tämä on tärkeä ja pulmallinen asia--olen tullut pitkältä
matkaa.

SOFIA: Tällä tärkeällä hetkellä ei ole aikaa kuulla loruja.

TALONPOIKA: Lorujako? Ei ne asiat ole meille loruja. Ei ole rouva
viskaalin väärti. (Menee.)

SOFIA: Tänne jousimiehet! Nyt on tullut aika. Tästä hetkestä siis
kaikki riippuu!--Jos Törnskjöld tulee ilman vartioita, me hänet
ammumme, ja hänen täytyy kaatua äännähtämättä.

1:NEN JOUSIMIES: Jos uskaltaa näin näköisällä paikalla.

SOFIA: Piiloudutte tuonne pensaikkoihin. Minä yksin jään näkyviin ja
vastaan kaikesta. Linnaväki on tyytymätön hänen komentoonsa. Ja kun hän
on kerran hengiltä, te huudatte miehet kylästä ja viskaalin johdolla
juoksette linnaan; sen väki helposti taipuu antautumaan. Sanoman
levittävät muut, ja ympärillemme kokoontuu muutamassa päivässä suuret
joukot.

2:NEN JOUSIMIES: Ei ole epäilystä.

SOFIA: Törnskjöldin kuolemalla alkaa kapinamme.

1:NEN JOUSIMIES (jännittäen jousta): Ennen epäilisin lävistää ilvestä,
kuin tämän linnan herraa.

2:NEN JOUSIMIES: Kevyesti niinkuin teiriin lentää nuoli minunkin
jousestani.

SOFIA: No niin, ammumme vaan, jos ilman vaaraa sen voi tehdä. Minä
annan merkin, nostan tämän huivin. Silloin!--Jollen nosta, älkää
ampuko, vaan sopivassa hetkessä vetäytykää kenenkään näkemättä kylään
takasin. Ja odottakaa siellä. Toinen tälle puolelle, ja toinen tuolle.

1:NEN JOUSIMIES: Paha vaan, jos kauan vielä viipyy, kohta on niin
pimeä, ettei näe ampua,

2:NEN JOUSIMIES: Hiljaa! Ellen erehdy,--kuulen askeleita tännepäin.

SOFIA: Nyt paikoillenne.

(Jousimiehet hajoavat eri suunnille.)

Törnskjöld yksin!--Siis vielä kerran valehdella nöyrtynyttä.


KOLMAS KOHTAUS.

Sofia. Törnskjöld.

TÖRNSKJÖLD: Sinä siellä kuka olet?--Ahaa, Sofia! Harmaaksi olet sinäkin
käynyt. Näytäppäs kun katson sinua, Sama, sama olet. Ei ylpeys ole
vielä hivunut sinusta. Ei ole vielä kangistunut niskasi. Sinä olet
meidän rotua. Tahdot vaan teeskennellä nöyrää, että sinulle Samuelin
antaisin.--Tule linnaan, siellä saamme puhua.

SOFIA: Linnaanko? Pelkään tuota linnaa ja sen holveja.

TÖRNSKJÖLD: Sinä pelkäät?! Ei ole totta. Sinä et pelkää paholaista
itseänsä,--kuinka sitten hänen linnaansa. Ylpeä olet vaan. Et tahdo
tulla hakemaan Samuelia, tahdot että hänet sinulle toisin.

SOFIA: Sano minulle, Törnskjöld,--ymmärräthän vaimon tuskaa, joka kolme
vuotta on ollut erotettuna miehestään, sano, etkö jo pian päästä häntä
puheilleni: päivä on lopussa.

TÖRNSKJÖLD: Mistä tuo hellä puhe? Mikset tule linnaan, tahdon nähdä
teidän tervehtivän toisianne, ja kuulla mitä Samuelilla on sinulle
sanomista. Jos tottelet, päästän hänet ehkä vielä tänä iltana kokonaan
vapaaksi.--On tapahtunut semmoista, jota en odottanut. Samuel Cröell on
meille vaaraton. Hän on sitten vuoden ajan mykkä.

SOFIA: Mitä sanot?

TÖRNSKJÖLD: Meillä on ollut linnassa täysi rauha. Kaikki valituskirjat
yhtäkkiä päättyivät. Hän ei puhu enää mitään kellekään. Syyttäjä ilman
kieltä!

SOFIA: Ei voi puhua?

TÖRNSKJÖLD: Ruotsista oli tullut vastaus Samuelille, odottamaton
vastaus hänen kaikkiin valituksiinsa.

SOFIA: No?

TÖRNSKJÖLD: Hänelle annetaan virkaero ja valtakirja pois. Hänen
toimensa ei ole Ruotsin hallitukselle tuottanut sitä hyötyä, jota oli
odotettu.

SOFIA: Sitäkö vaan! Ja siitä saakka--?

TÖRNSKJÖLD: Siitä saakka hän vaikeni ja meni harmaaksi.

SOFIA: Sen arvasinkin: hän vaan ei tahdo puhua. On siis oppinut ettei
puheilla ja kirjoituksilla mitään aikaan saada.

TÖRNSKJÖLD: Ähää, jopa näytit kyntesi. Tunnen sinut, korskea rouva! No
niin, se onkin paremmin mieleeni. Mitä tässä valehdella! Erehdyt
kuitenkin suuresti. Hänen silmässänsä ei pala koston tuli. Hän on
nöyrä. (Unohtaen vihansa): Sofia, on kummallista, mutta minusta
näyttää, ettei hän enää ole oikein--kuinka sanoisin--

SOFIA: Mistä sen päätät?

TÖRNSKJÖLD: Hänen katseestansa joskus näen, ettei hän enää muista, mitä
on ollut,

SOFIA: Olisi antanut anteeksi sinulle?

TÖRNSKJÖLD: Niin, aivan kuin olisi--(Havahtaen): Mitä,--mitä! siksihän
päätänkin, ettei hän ole täysijärkinen. Minua vaivaa hänen synkkä
katseensa, kammottaa,

SOFIA: Siis päästä irti kurja mielipuoli.

TÖRNSKJÖLD (Miettien, niinkuin itseksensä): Niinkuin mielipuolen voisin
hänet päästää, vaan ei niinkuin viisaan.

SOFIA: Mutta joutuin; katso kuinka jo alkaa hämärtää.

TÖRNSKJÖLD (Viheltää pillillä. Vanginvartijat tulevat.). Tahdon nähdä
eikö hän sinullekaan mitään sano. (Vartijoille): Vanki Samuel Cröell
päästäkää tänne ulos, yksin, ilman vartioita. (Vartiat menevät jättäen
linnan oven auki.)


NELJÄS KOHTAUS.

Entiset, Talonpoika, sitten Samuel Cröell.

TÖRNSKJÖLD (Tarttuu talonpojan niskaan.): Sinä mikä otus?

TALONPOIKA: Armollinen herra, en minä mitään. Olen aseitta, rauhallinen
asiamies.

TÖRNSKJÖLD: Mitä sinä täältä haet?

TALONPOIKA: Tulin tapaamaan viskaalia, armollinen herra, kun tiesin----

TÖRNSKJÖLD: Kun tiesit mitä?

TALONPOIKA: Kun tiesin, että hänet tuodaan ulos. Ää, älkää puristako,
armollinen herra, älkää!

TÖRNSKJÖLD: Kuka sinulle sen sanoi? Vastaa! Etkö ole kuullut, että
Törnskjöld polttaa kekäleellä silmät päästä?

TALONPOIKA: Tämä armollinen rouva tässä--hän sanoi.

TÖRNSKJÖLD: Mitä hän sinulle sanoi?

TALONPOIKA: Ei minulle,--toisille. Ei minulla ole mitään aseita, ei
mitään.

TÖRNSKJÖLD: Mitä sanoi toisille?

TALONPOIKA: Ei hän käskenyt tulla tänne, käski jäämään kylään.

TÖRNSKJÖLD: Oliko toisilla aseita?

TALONPOIKA: Mitäpä, armollinen herra, semmoisilla pila-aseilla teidän
linnaväkeänne vastaan,--kellä sirppi, kellä viikate ja vaan jollakulla
jousi, eihän semmoisilla mitä!

TÖRNSKJÖLD (päästää irti talonpojan): Sofia! Petos! (Äkkiä, tuskaisella
kauhistuksella): Samuel,--nyt ymmärrän--te olette liitossa keskenänne!
Samuel on tahtonut minut pettää! Samuel--pettää minua!

(Samuel Cröell seisahtuu linnan ovella. Ryysyissä.)

Kuinka saatoin olla sitä näkemättä. Kuinka saatoin luulla--(Huomaa
Samuel Cröellin): Samuel, kaikki on tullut ilmi! (Menee hiljaa häntä
kohden.) Mikä on nyt sinun katseesi? Näytäs, näytäs--!

(Sofia nostaa huivin.)

Mikä se oli? (Vetää nuolen puunrungosta.) Totisesti, nuoli, minuun
tähdätty. (Nuoli lävistää Törnskjöldin hatun, joka putoo maahan.) Ah!
Toinen! Se oli vähän paremmin osattu.

SAMUEL CRÖELL (asettuu suojelevasti Törnskjöldin eteen): Älkää, älkää!
Heretkää ampumasta, keitä lienettekin.

TÖRNSKJÖLD (Helpoituksella): Hän ei ole pettänyt minua! Tuolla
pakenevat väijyjät. Niin, Samuel, katsot kummastellen, sinä et tiedä,
(Näyttää Sofiaa): Näätkö?

SAMUEL CRÖELL (huomaa Sofian): Sofia!

TÖRNSKJÖLD: Hän on sinulle valmistanut suuren vastaanoton. Hän on
koonnut talonpojat ympäristöltä. Heillä on aseita. He ovat valmiit
sinun johdollasi kapinaan.

Tästä hetkestä, Samuel, sinä olet vapaa!

Kolme vuotta olet sinä pitänyt minua vankeudessa. Niin, niin, vaikka
minä olen ollut sinun vartijasi, kuitenkin minä olen ollut vanki. Minua
inhoittaa tämä linna, sen kiviseinät ja koko ympäristö. Tahdon siitä
irti.

Sinulla ei ole enää valtakirjaa! Mitä siitä? Mitä niistä iankaikkisista
käräjistä lähtee!

(Villiintyen yhä enemmän.) Sinä olet vapaa! Hanki miekka itsellesi!
Nosta väki Karjalassa, sinua he vaan odottavat. Koko lääni nousee
villiin kapinaan. Tapaamme toisemme kentällä. Sinä hengität ja minä
hengitän. Väkevämpi voittaa. Ah, Samuel, tunnempa taas itseni.

Sinä olet vapaa!

SAMUEL CRÖELL: Huoletta voit minut vapauttaa; mihinkään kapinaan en
aijo sekaantua.

TÖRNSKJÖLD: Etkö? Kummalliselta kuuluu vihollisen vihollista neuvoa,
mutta sen sanon sinulle: sopivampaa hetkeä et voi löytää. Törnskjöld on
niinkuin kekäle, ja talonpojat äärimmilleen ärsytetyt, Vielä enemmän:
sanotaan että Kristiina tahtoo luopua kruunustansa, kun ei tule toimeen
meidän kanssa.

SAMUEL CRÖELL: Ole huoletta. Kun pääsen irti, minä puhun talonpoikieni
kanssa; he tyyntyvät ja jäävät hiljaa kärsimään, niinkuin ennenkin.

TÖRNSKJÖLD: Hankit uuden valtakirjan?

SAMUEL CRÖELL: En.

TÖRNSKJÖLD: Parempaan aikaan nostat kapinan?

SAMUEL CRÖELL: En sitäkään.

TÖRNSKJÖLD: En tiedä, Samuel, vienkö sinut linnaan takasin, kun et
tahdo kamppailla.

SAMUEL CRÖELL: Päästä irti, mitäpä minusta kiinni pidellä.

TÖRNSKJÖLD: Mutta--en ole sinua voittanut.

SAMUEL CRÖELL: Usko pois, en sinua koskaan enää käräjillä ahdistele.

TÖRNSKJÖLD: Sen uskon, mutta--mutta jommankummanhan meistä täytyy--.
Samuel, minä tuon sinulle miekan, sinä olet hyvä miekkailija,
taistellaan tässä paikassa, taistellaan vimmattu taistelu, se
ratkaiskoon meidän välimme.

SAMUEL CRÖELL: Törnskjöld, sinä tahtoisit lyödä minua? Tässä minä olen.

TÖRNSKJÖLD (Koettaen irtautua hämmästyksestä.): En ymmärrä sinua.
Jommankummanhan--. Tule linnaan takasin. En päästä sinua ennenkuin olen
sinusta selvillä. Hää! Luuletko minun ehkä heltyneen, minun!--Se on
totta, saatte jättää toisillenne hyvästit. Pian! (Vetäytyy peremmälle,
näkymättömiin.)

SAMUEL CRÖELL: Sofia! lyhyt hetki vaan!

SOFIA: Oh, kuin hän sai vereni kuohuksiin, se peto ihmishaamussa.

SAMUEL CRÖELL: Kuohuu yli reunojensa, sitten vasta asettuu. Lisbeta
kuinka?

SOFIA: Hän on täällä mukana. Tuolla kylässä.

SAMUEL CRÖELL: Jöran Bjelke?

SOFIA: Ruotsissa. He yhä odottavat niinkuin ennenkin.

SAMUEL CRÖELL: Odottavat? (Tarkoittaen ryysyjänsä:) Pitäisihän olla
selvä, ettei minusta ole--aatelismieheksi.

SOFIA: Niinkö sanot!

SAMUEL CRÖELL: Kehoittaisit sitten Lisbetaa hylkäämään koko miehen
ehtoinensa.

SOFIA: Hylkäämään, sittenkuin he kymmenen vuotta ovat odottaneet ja yhä
toivoneet!

SAMUEL CRÖELL: Huono mies semmoisen syyn tähden odotuttaa itseänsä.

SOFIA: Erehdyt Samuel. Minä en suostu heidän avioliittoonsa ennen kuin
ehto on täyttynyt. Se on minun valani heille, että ehto täyttyy kerran.
Ja se täyttyykin!

SAMUEL CRÖELL: Ei täyty milloinkaan. Minä en usko enää oikeuteen.

SOFIA: Et enää usko, että lain avulla, ilman mitään aseita, silmät
ummessa, sokkona, mitään oikeutta voisi saavuttaa. Sitä en minäkään ole
koskaan uskonut.

SAMUEL CRÖELL: Siinä oli koko minun uskoni. Viimeiseen saakka pidin
siitä kiinni. Mutta yhtäkkiä tuli kuolemanisku.

SOFIA: Törnskjöld kertoi, että sait Ruotsista erokirjan.

SAMUEL CRÖELL: Viimeisiin saakka luotin, että jossain maan päällä
vaikkakin ehkä kaukana, pitäisi olla se tai ne, joille oikeuden voitto
on kallis asia. Minä luulin, se paikka on hallituksessa. Mutta juuri
sieltä tuli minulle vihdoin vastaus avunhuutoihini: »kruunulta
kavallettuja varoja olet sinä, Samuel Cröell, pitkänä virka-aikanasi
toimittanut niin vähän takaisin, että katsomme kruunulle edullisemmaksi
kokonaan lakkauttaa sinun virkasi, kuin edelleen sinua siihen määrätä».
Minusta ei siis ollut mitään rahallista hyötyä kruunulle! Minä luulin,
että hallitus ei odottanut hyötyä, vaan iloitsi minun kanssani siitä,
että totuus ja oikeus tuli yhä enemmän ilmi. Ei, Sofia. Sielläkään ei
siis ole ketään, jolle oikeuden voitto olisi sydäminen asia. Sen
vastauksen kanssa sammui minun uskoni. Ei saa oikeutta maailmassa.


VIIDES KOHTAUS.

Entiset. Talonpoika.

TALONPOIKA (hiipii esille): Herra viskaali, uskaltaako tulla?

(Törnskjöld näyttäytyy perällä.)

SOFIA: Taas tuo sama talonpoika! Pois täältä!

SAMUEL CRÖELL: Antaa hänen tulla, koska on uskaltanut näin
vaarallisille poluille.

TALONPOIKA: Uskaltaako tulla, herra viskaali?

SAMUEL CRÖELL: Tule, mitä haet?

TALONPOIKA: Oikeutta.

SAMUEL CRÖELL: Minultako?

TALONPOIKA: Olet jo kaiketi rouvalta kuullut mikä asia minulla on.
Velipuoli, näet, otti puolet perintöä isän jälkeen, vaikka meillä on
eri isät, hänen on kuollut jo vuotta parisenkymmentä takaperin, äiti on
meillä sama. Näät minkä vääryyden teki minulle. Tuomari piti hänen
puoliansa. Mitä lienevätkin supattaneet. Tuomio lankes ja oli väärä,
vastoin Ruotsin lakia, jonka alla nyt eletään. Olen käynyt kahdeksat
käräjät tästä asiasta. Ei auta.--Sinusta olen kuullut, että olet mies
ylen taitava ja tiedät tarkkaan sanat, jotka tuovat voiton.

SAMUEL CRÖELL: Jos minua uskot, tee niinkuin minä sanon: sovi veljes
kanssa.

TALONPOIKA: Et ymmärtänyt, mitä minä haastoin sinulle. Veli on ottanut
minun osani vääryydellä.

SAMUEL CRÖELL: Ja sinä alotat kohta yhdeksännet käräjäjutut. Ja näänhän
minä päältäsikin: olet niissä riidoissa köyhtynyt, tuomarille puolet
omaisuuttasi jo jakanut.

TALONPOIKA: Kun saan oikeuteni, niin jälleen nousen.

SAMUEL CRÖELL: Totisesti, ei lopu tämä juttusi ennenkuin istut
velkavankilassa.

TALONPOIKA: Mutta senpätähden sinä, joka asian tiedät ja ymmärrät, sano
mitkä sanat ovat pantavat tuomarin eteen.

SAMUEL CRÖELL: Katso minun murtunutta vartaloani ja näitä vaatteitani
ja minun päätäni. Kaiken sen olen saanut osakseni, kun hain oikeutta ja
uskoin sitä saavani. Älä sinä tee niin. Sinun käy samalla tavalla. Älä
hae oikeutta omilta sortajiltasi. Ne eivät sitä sinulle anna. Ne elävät
ja lisääntyvät sinun tyhmyydestäsi ja syövät sinun omaisuudestasi.

TALONPOIKA: Olisinko mies, jos oikeuttani antaisin polkea. Yhtähyvin
antaisin silmiini sylkeä.--Ja vaikka viimeisen roponi kadottaisin,
oikeuden kuitenkin tahdon saada. Vaaroista en välitä. Jos kuristaa
joku, kuolen. Mutta niinkauan kuin elän, haen oikeuttani. Menen vaikka
tulen läpi. Vääryyteen en tyydy, sano sinä, keltä oikeutta saa
vääryyttä vastaan. Sen toki sanonet.

SAMUEL CRÖELL: Ei keltäkään. Niinkauan kuin haet oikeuttasi, olet orja.

TALONPOIKA: Minä ymmärrän sinut: jos herroilta jotain pyytää, niin
herroille täytyy jotain antaakin; (kuiskaten intohimoisesti): mutta
sano nyt kuitenkin minulle tällä kertaa vaan, mitä minun pitää tehdä.
Sano,--sano yksi sana!

SAMUEL CRÖELL: Sovi veljesi kanssa. Se on sinun ainoa oikeutes.

TALONPOIKA: Tfu! Vai semmoinenko sinä olitkin! (Menee.)

SOFIA: Etkö lyö murskaksi tuota miestä!--Minun tähteni, Samuel, katso
ettei talonpoika sylje sinua silmiin.

SAMUEL CRÖELL: Hän ei tiennyt mitä teki. Luuli varmaan minua
vihamieheksensä.

(Törnskjöld lähestyy hiljaa seuraavan monoloogin aikana.)

SOFIA: Samuel, että sinä sallit semmoista! Eikö sinun ylpeytesi tule
loukatuksi! En ymmärrä sinua enää. Että olet ennenkin viihtynyt
talonpoikien seurassa, sen olen tiennyt, mutta että sinä paikaltasi
liikahtamatta sallit tuollaisen olennon sylkeä kasvoihisi, en olisi
voinut uskoa!

TÖRNSKJÖLD (Arasti): Samuel, näen että sinä voit paljon anteeksi antaa.
Mutta voisitko vielä pahemmalle--kaikkein pahimmalle.--voisitko
minulle--?

SAMUEL CRÖELL: Törnskjöld! (Antaa kättä Törnskjöldille.) Tässä on
enemmän kuin vaan sinä ja minä. Tässä on se suuri oikeus.

TÖRNSKJÖLD: Niin, niin!

(Menee, voimatta hillitä liikutustaan. Samuel Cröell jää
katsomaan hänen jälkeensä. Linnan ovi suljetaan.)


KUUDES KOHTAUS.

Samuel Cröell. Sofia.

SOFIA (Osoittaen, että tämä tekee hänelle kipeätä sydämmeen, huutaa.):
Samuel!

Onko se totta? Niinkö? Törnskjöld jääpi kostamatta!

SAMUEL CRÖELL: En ole mitään saavuttanut elämässäni. Kaikki, mitä
käräjilläni sain auki, se on mennyt umpeen: kaikki, minkä olin sitonut,
on jälleen auennut; missä rikkaruohoja hävitin, siellä on ohdakkeita
sijaan tullut. Se oli kaikki vaan, että näkisin, kuinka vähän suuren
oikeuden virta minun tähteni voi muuttaa juoksuansa. Sofia, tämä tässä,
se oli minun ensimäinen voittoni, sillä totisesti on tässä mennyt
jotain auki, joka ei voi enää umpeen kasvaa.

SOFIA: Siinäkö sinun elämäsi ainoa voitto!

Oh kuinka auttamaton ja onneton sinä olet silmissäni. Lopetat elämäsi
vankeudella, ja solmit nöyrää ystävyyttä sen miehen kanssa, joka on
sinua kiduttanut. Ei sinua yksin: sinun vaimosi elämän tärvellyt ja
oman lapsesi onnen kukistanut. Oh, Samuel, sinussa ei ole aatelisverta,
liian myöhään nyt sen näen. Näen, etteivät minun sanani voi herättää
sinua siitä pimeydestä, jossa tahdot olla.

SAMUEL CRÖELL: En ole koskaan semmoisessa valossa kulkenut.

SOFIA: Jos niin, niin tule, ota miekka! Yhdestä viittauksesta tuhannet
talonpojat seuraavat sinua,--teet Kustaa Adolfin valtakunnalle
palveluksen ja pelastat nimesi häpeällisestä kuolemasta!--

SAMUEL CRÖELL: Ei näkyä, ei mitään vastustaa, ei askeleillaan oljen
kortta rikkoa--!

SOFIA: Pimeys!

SAMUEL CRÖELL: Valo!

SOFIA: Ah, Samuel, minä en voi ymmärtää, en voi uskoa, etten minä saa
sinua enää hereille. Samuel sinä näet että sinun uskosi ei ole mitään
voinut. Mutta on vielä minun uskoni. (Ottaa miekan kätköstä). Tässä on
miekka, ota se! Minä annan sen sinulle, se on minun viimeinen sanani,
niin totta kuin tässä seison!--Oh, olisinpa minä sinun asemassasi!
(Helistää miekkaa ilmassa). Samuel--ota se minulta! Älä katso minun
harmaita hiuksiani, katso nuoruuden kultaiset suortuvat valuvat
olkapäilleni; älä katso minun mustaa surupukuani, katso nuoren Sofia
Gyllenstjernan samettiliivi kiertää hänen solakkaa vartaloansa; älä
katso näitä kuivuneita käsiä, katso neidon sormet ojentavat sinulle
laakeriseppeliä ja nuori suu puhuu: Samuel, minä tahdon aateloida
sinut, nuori Samuel, sinä uljas, sinä rohkea, sinä ryhdikäs, sinä tulet
suureksi ja kunniakkaaksi ja sinun nimesi on varjoova valtakunnan
ylimykset!

(Käsi putoaa, miekka herpoo kädestä.)

Ei, sanot sinä.

Samuel, sinä poljet minun elämäni unelman. Samuel, sinä teet tyhjäksi
minun valani lapsellemme. Ja sinä teet välttämättömäksi meidän--eromme.

SAMUEL CRÖELL: Sofia!

SOFIA: Niin. Ei ole mitään välitietä.

SAMUEL CRÖELL: Kaikki, mikä minua odottaa, on hiljaista oikeutta, joka
kenenkään ajamatta vuotaa suuresta lähteestä. Ei kellään ole
valtakirjaa ohjata sen juoksua. Minä näen sen vaan, ja sydämmeni
lämpenee, mitä ikänä tapahtuisikin.

SOFIA: Matkustan lapseni kanssa Ruotsiin ja koetan parsia kokoon, mitä
meidän elämämme sirpaleista vielä on jäljellä. Minä en ole sitä
särkenyt. Niinkuin olen elänyt tähän asti, niin elän loppuun asti vaan
lastani varten. Mutta sinä olet sen särkenyt.--Hyvästi!

SAMUEL CRÖELL: Sofia, nyt on yö.

SOFIA: En pelkää yksin kulkea. Minun ystäväni on tuolla, sinun tässä
lähempänä. Tässä erosivat tiemme.

(Menee.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

Samuel Cröell yksin.

SAMUEL CRÖELL: Niin, niin, niin! Niin juuri sen piti käydä, vaikka minä
en ensin sitä ymmärtänyt. Kuitenkin se oli alusta asti kirjoitettu
totuuden ja oikeuden kirjaan, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut
sitä estää.

Kunpa minä vaan olisin saanut annetuksi hänelle rauhani, sen suuren,
horjumattoman rauhan.

Mutta minä uskon--ja minä sen jo näenkin: tulee vielä aika, että hän
tarvitsee minun rauhaani. Ja hän tulee takasin ja hakee kaikki
vankeudet ja kaikki kolot, missä on se ryysyinen mies ilman
uskontunnustusta, ilman vaakunaa ja nimeä, jolla oli se rauha.

(Linnasta kuulun kellonsoitto.)

Se on yösoitto. (Menee ajatuksissaan linnan portille! huomaa että se on
lukittu.) Se on totta minähän olen nyt vapaa!

Minne yöpynenkään. Siellä niillä on kaikilla paikkansa. Siellä he
menevät nyt kaikki sillan yli yökomeroihinsa.--Jos kuu ei olisi pilvien
takana, olisi pilkko pimeä. Siinä kiireessä eikö vaan jäänyt lakkini
linnaan. Kanan varas!

Mitä se oli?--Joku eläin. Niin, niin, hiivi vaan ohitseni pehmytjalka:
sinne mättään kupeelle, näreen alle kallista pääsi. Teillä pitää olla
kaikilla pesänne, jonne yövytte.

Ihminen vaan voi olla ilman pesää.

(Löytää miekan, jolla hakkaa alas havuja;
laittaa vuoteen; kuutamo.)

Kaikki, kaikki on minulta mennyt. (Laskeutuu vuoteellensa.) Mutta
rauhaani ei ole minulta kukaan voinut ottaa. Mistä oletkaan kotosin,
sinä minun rauhani! Tuoltako puhtaista ilmakerroksista kuun ja tähtien
väliltä. Totisesti, on niinkuin sinä ääneen puhuisit minun kanssani
tässä hiljaisuudessa! Minun syvä, syvä rauhani.

Esirippu.