SAMUEL CRÖELL

Näytelmä neljässä näytöksessä


Kirj.

Arvid Järnefelt


Otava, Helsinki, 1899.



HENKILÖT:

SAMUEL CRÖELL.
SOFIA, hänen vaimonsa.
LlSBETA, heidän tyttärensä.
TÖRNSKJÖLD.
MÖRNER, Käkisalmen ja Inkerin kenraalikuvernööri.
ROSENHANE, Viipurin maaherra.
JORDAN, Savonlinnan maaherra.
METSTAKE, Käkisalmen maaherra.
Aatelisherroja, vouteja, vallesmanneja.
Markkinamiehiä, talonpoikia, linnanvartioita.
PEKKA, Samuel Cröellin renki.
Palvelustyttö.
PAAVOLA   |
ROLLI     |  talonpoikia.
LAHNAS    |

Tapaukset Viipurissa ja Käkisalmen läänissä 17:nen vuosisadan
keskipaikoilla.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Samuel Cröellin vierashuone. Köyhä sisustus; kuitenkin siellä täällä
kallisarvoisia huonekaluja. Peräseinällä hirvensarvia ja
metsästysesineitä, joiden alla perheistuin. Ovia sivuilla ja molemmin
puolin istuinta. Pöytä oikealla, ja kangastuoli.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sofia, Palvelustyttö, sitten Törnskjöld.

SOFIA (Nousee kangastuolilta.): Kuka kolkuttaa näin varhain porttia?

PALVELUSTYTTÖ (ikkunalta): Herranen aika, se on pormestari. Mitäs nyt?

SOFIA: Pormestari? Sinä näet väärin. (Menee ikkunalle). On kuin onkin
Törnskjöld!

PALVELUSTYTTÖ: Armollinen rouva, päästänkö häntä sisälle? Sanotaan,
että hän on meidän herramme pahin vihollinen.

SOFIA: Ei hän ole vuosikausiin astunut meidän kynnyksemme yli.

PALVELUSTYTTÖ: Sitäpä on ylpeiltä! Kyllä pysyy portti aukaisematta.
Kolkuta, kolkuta paremmin!

SOFIA: Aukase hänelle! (Palvelustyttö menee vas. peräovesta). Tämä ei
voi koskaan olla hyvä merkki! (Pormestari TÖRNSKJÖLD tulee vas.
peräovesta). No, kuinka tämä on ymmärrettävä?

TÖRNSKJÖLD: Virka-asiassa.

SOFIA: Niin, Törnskjöld, kun vannoit, ettet meidän kynnyksemme yli
astu, et silloin muistanut virkaasi.

TÖRNSKJÖLD: Onko sihteeri Samuel Cröell kotona?

SOFIA: Jos oikein arvaan, sinä tulet tänään, kun luulet tietäväsi,
ettei hän ole kotona.

TÖRNSKJÖLD: Pelkäisin häntä tavata? Ha-ha-ha!

SOFIA: Mitä sinulla on asiaa?

TÖRNSKJÖLD: Sano sinä ensin onko hän kotona.

SOFIA: Matkoilla.

TÖRNSKJÖLD: En halua täällä useammin käydä. Sentähden--tuoss' on
kirjallinen haaste hänelle saapumaan hovioikeuden eteen--

SOFIA: Mitä tämä on?

TÖRNSKJÖLD:--syytettynä useammista virkarikoksista, omavaltaisuuksista
ja kavalluksista kruunun asioissa.

SOFIA: Mistä syytettynä?

TÖRNSKJÖLD: Hän on pitänyt vääriä kirjoja kuninkaallisen majesteetin
sotaväen otossa, vapauttanut suosikkejansa, siirrellyt jalkaväestä
ratsuväkeen ja ratsuväestä jalkaväkeen kunkin toivon mukaan, sitten hän
on--

SOFIA: Törnskjöld, miksi te kaikki vihaatte häntä?

TÖRNSKJÖLD: Otatko tämän--tai tahdotko että naulaan sen oven päälle?
(Sofia ottaa vastaan paperin, jonka panee pöydälle). Sinä toimitat tuon
paperin minulle sittenkuin hän on kirjoittanut nimensä sen alle.

SOFIA: Voitko sanoa minulle, Törnskjöld, miksi te vihaatte häntä noin
sammumattomasti.

TÖRNSKJÖLD: Kuten sanoin, minä teen ainoastaan mitä virkani käskee.
Tietysti minun täytyy myöntää, ettei hän ole rakastettu meidän
piireissämme,--ei todellakaan.

SOFIA: Mutta syy!

TÖRNSKJÖLD:  Tjah--!

SOFIA: Se on kovin inhoittavaa, kun tuo puolitalonpoika sinuttelee ja
lyöpi olalle aivan kuin hyvä tuttu?

TÖRNSKJÖLD: Ei ole todella miellyttävä tuo hänen röyhkeä, epähieno
tapansa lyödä olalle: »no veliseni, kuta kuuluu?»--tuo täydellinen
sokeus kaikille arvoerotuksille.

SOFIA: Ja kuitenkin hän on ylennetty kaikkien teidän ohitsenne
maaherran käsikirjuriksi. Hänellä on terävä pää ja tarmokas mieli, eikö
niin Törnskjöld?

TÖRNSKJÖLD: Rosenhane suosii häntä, käsittämätöntä kyllä.

SOFIA: Mutta sinä Törnskjöld, sinulla on erityinen syy vihata häntä
kaiken tämän päälliseksi. Sinähän olit piireissäsi ajateltu Rosenhanen
käsikirjuriksi.

TÖRNSKJÖLD: Se ei kuulu sinuun.

SOFIA: Tunnen sinut lapsuudesta. Aina tahdoit olla ensimäisenä ja
loistaa muiden yli. Armahda sitä, joka tiellesi sattui! Ja nyt sinä,
aatelinen, istut pormestarina, kun ei ole muuta, Hyi, hyi, sopiiko se
aateliselle. »Se kirottu Samuel Cröell,» niinkö?

TÖRNSKJÖLD: Turhaan soitat suutasi. Mies on meille vastenmielinen,
siinä kaikki. Hän on joutunut väärälle paikalle; talonpoika, joka
tahtoo ritariksi pukeutua. Me emme kärsi häntä seuroissamme.

SOFIA: Ja senvuoksi hän on tehnyt itsensä syypääksi »kavalluksiin
kruunun asioissa»!

TÖRNSKJÖLD: Juuri senvuoksi. Ja huomaa vielä, Sofia: hän on tehnyt ne
rikokset, joista häntä syytetään: mutta jos hän vetäytyy täältä pois,
paraiten jonnekin maaseudulle, niin voi hänen asiansa päättyä
vähäpätöisiin sakkoihin tai kokonaankin sammua.

SOFIA: Minä ymmärsin teidät kohta! Ja jos hän siis ei vetäydy
maaseudulle--?

TÖRNSKJÖLD: Laissa on määrätty kuolemantuomio,--niin Sofia.

SOFIA: Luuletteko nyt saaneenne toimeen kauan mietityn koston! Odota
Törnskjöld! Samuel Cröell on niinkuin haukka, joka vielä istuu kannon
nenässä, mutta kun se lentoon nousee, niin te kaikki hiivitte maassa ja
pelkäätte, ettei se vaan iskisi teihin.

TÖRNSKJÖLD: No, no, myöhäistä on siivistä puhua, kun ne ovat leikatut.
Kuinka sinä, vanhan aatelissuvun tytär, kärsit tuota talonpoikaa, on
sinun asiasi. Syytä itseäsi. Kuitenkin, kuten sanoin, muuttakaa täältä,
ja kaikki unohtuu.

SOFIA: Tässä alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.

TÖRNSKJÖLD: Tuon syytekirjan kanssa, joka on sinun pöydälläsi, on
kaikki taistelu jo loppunut.

SOFIA: Totisesti, Törnskjöld, tämän jälkeen et ole ainoatakaan ilon
hetkeä maistava, ja naurusi on kuivuva sinun huulillesi. Varo itseäsi!
Minä olen tehnyt valan, ja se on pysyvä!

(Törnskjöld menee vas. peräovesta.)


TOINEN KOHTAUS

Sofia yksin. (Aurinko nousee).

SOFIA (kauan mietittyänsä): Kunhan ei teidän kuolemantuomionne juuri
perustaisikin Samuel Cröellin elämän! (Oikealla sivuovella): Lisbeta,
Lisbeta, nouse ylös lapsukaiseni, sydänkäpyseni. Tänäänhän on sinun
päiväs, se odotettu. Tänään Jöran tulee, sulhosi uljas! Nouse, nouse,--
aurinko on noussut. Nouse elämään, ole huoletta, sinun elämäsi minä
valaisen ja sinun tulevaisuutesi minä laitan loistavaksi,--elä pelkää
herätä, lapsukaiseni, sydänkäpyseni, nouse!


KOLMAS KOHTAUS.

Sofia, Lisbeta.

LISBETA (ulkopuolelta): Mitä puhut, äiti? Minä jo pukeudun ja tulen
tuossa tuokiossa: Mitä sinä laitat loistavaksi?

SOFIA (kangastuolilla): Häähameesi laitan valkeaksi ja loistavaksi
kudon morsiushuntusi.

LISBETA: Päärlyillä ja helmillä koristat minun kaulani ja
rannerenkailla minun käteni.

SOFIA: Ja sidon kruunun sinun päähäsi.

LISBETA: Kuinka kauan olen unissani jo kuullut sinun kutomisesi, ja se
on tiedätkö minulle ihan kuin unijuomaa ollut, on niin turvallista ja
nukuttaa niin hirveästi! (Tulee oikealta.) Tänään siis!

SOFIA: Lisbeta, aamurukous?

LISBETA: Ah, olin unohtaa.

SOFIA: Mitä rukoilevat hyvät lapset aamusin?

LISBETA: Isän edestä, äidin edestä ja Ruotsin valtakunnan edestä.

SOFIA: Niin, että kaikkivaltias suojelisi Kustaa Aadolf vainajan
sotajoukkoja, jotka kaukana vieraalla maalla taistelevat meidän uskomme
puolesta,--sitä rukoilevat joka aamu prinssit ja prinsessat ja kaikki
valtakunnan ylimykset ja myöskin sinun Jöranisi.

LISBETA: Niin, äiti. (Menee oikean peräoven kautta.)

SOFIA (Laittaa ruokaa pöydälle, sitten istun jälleen kutomaan,
hyräilee.): Jumala ompi linnamme j.n.e.

LISBETA (Tulee Sofian luo, joka suutelee häntä otsalle; istuu
syömään.): Äiti, ajattele, jo muutaman tunnin kuluttua voi Jöran olla
täällä! Minun sydäntäni vihlasee. Mitähän hän ajattelee tästä meidän
yksinkertaisesta kodistamme, hän joka on niin hieno aatelismies ja aina
elänyt Ruotsin pääkaupungissa! Eikö olisi paras siirtää nuo sarvet ja
jouset ja isän matkakapineet pois; näkyy heti ettei meillä ole kyllin
huoneita, kun on tämmöinen sekoitus.

SOFIA: Täällä on paljon, mikä ei ole niinkuin ylimyksillä. Ainoastaan
nuo muutamat esineet vanhempieni kodista ovat todellisesti hienoja.
Kaikki muu muistuttaa enemmän Viron saksalaisia kuin vanhaa Ruotsia.
Mutta se saa kaikki olla toistaiseksi näin. Me emme muutu aatelisiksi,
jos muutamme huonekalut. Ei, Lisbeta. Sillaikaa kuin sinä vielä nukuit,
tein minä päätökseni. Minä matkustan itse Tukholmaan puuhaamaan isän
puolesta.

LISBETA (riemastuneena): Äiti, äiti, sinä tahdot todellakin sen tehdä!

SOFIA: Vielä ei ole unohtunut vanhan perheemme mahti Tukholmassa ja
minun vaikutukseni voi ulottua hyvin kauas.

LISBETA: Niin, äiti, en epäile hetkeäkään, että kaikki käy toivomme
mukaan, jos sinä vaan itse lähdet. Sitten unelmamme toteutuvat, minä
kelpaan Jöranille ja hänen sukunsa suostuu. Eikö meidän nimemmekin tule
muutettavaksi. Ei suinkaan meidän nimemme tule olemaan enää Cröell?

SOFIA: Mitä sinä sanot nimestä Rosencröell?

LlSBETA: Rosencröell--Jöran Bjelke ja Lisbeta Rosencröell--minä luulen,
että se on kaunis. Äiti, koska olet sen keksinyt?

SOFIA: Kun olen unetonna valvonut ja ajatellut sinun tulevaisuuttasi,
niin ovat pienimmätkin seikat olleet tuhansin kerroin mielessäni. Tämä
nimi tuli itsestään ajatuksiini, niinkuin olisi sen joku sanonut.

LISBETA: Ja kaikki on niin käyvä, kuin sinä olet ajatellut.

SOFIA: Ihmisten kohtalot ovat, lapseni, kaikkivaltiaan kädessä.

LISBETA: Äiti, minä tunnen, ettei voi käydä muuten kuin niin. Uskotko,
se oli herran enkeli itse, joka kuiskasi sinulle tämän nimen. Se on
minusta niinkuin jo kauan tapahtunutta ja vanha asia, että nimemme on
Rosencröell. Se on unta että olemme Cröellejä.

Mutta äiti,--monta kertaa olen ajatellut,--sano minulle, kuinka sinä,
Gyllenstjernan tytär, tulit suostuneeksi aatelittomaan?

SOFIA: Kysy pikemmin, kuinka minä en vieläkään ketään muuta valitsisi
kuin hänet. Naiset kadottavat oman aateliutensa, kun menevät naimisiin.
Mutta heidän salainen tehtävänsä silloin on korottaa aateliseksi se
mies, jonka kanssa he ovat vihityt. Kaikki aatelissuvut ovat täytyneet
kerran syntyä. Se on vaimojen näkymätön työ. Ja sen työn minäkin aijon
tehdä.

LISBETA: Mutta eihän jokaisesta voi kuitenkaan tulla aatelismiestä.

SOFIA: Niin näyttää ainoastaan ulkoapäin. Mutta minä sanon sinulle:
melkein jokaisella on jotakin semmoista sydämmeen kätketty, josta voi
synnyttää aateliuden. Ainakin Samuelissa on sitä. Se täytyy vaan oikein
löytää. Ja minä olen löytänyt. Hänen käytöksensä on tosin hiomaton.
Isänsä kanssa alituisilla kauppamatkoilla on hän aina elänyt vaan
talonpoikien seuroissa ja heidän kömpelöt tapansa ovat häneen
tarttuneet. Mutta se ei merkitse mitään. Kun Samuel Cröell kerran
kasvaa suureksi, niin hänen kömpelyytensä muuttuu muodiksi ja sanotaan
hienoksi. Hänen sydämmessään on aateliuden lunnassana.

LISBETA: En ymmärrä mistä se voisi näkyä.

SOFIA: Siitä tavasta, jolla hän kohtelee vihollisiansa, siitä tavasta,
jolla hän säälimättä musertaa heidän aikeensa ja samalla antaa heille
anteeksi kaikki parjaukset häntä itseänsä vastaan,--siitä, että hän on
rohkea, että hän on leijonan rohkea.

LISBETA: Se on voinut näkyä vaan meidän pienissä oloissamme--
raatihuoneen edessä ja pormestaria vastaan.

SOFIA: Se kaikki on samaa siellä suuressa valtakunnassa. Kysymys on
vaan siitä, kuinka siirtää hänet pienistä oloista suuriin. Ja sinä
näet, että hän nousee niinkuin kotka pilvien tasalle.

LISBETA: Isä?!

SOFIA: Yksi häneltä puuttuu. Hän ei tahdo tietää Luteruksesta eikä
Kustaa Aadolfin sankaritöistä Saksanmaalla,--juuri siitä, joka täyttää
kaikkien tosiylimyksien mielen.

LISBETA: Niin, ei Jörankaan puhu muusta. Aina hän kertoo minulle niistä
heidän retkistään ja tappeluistaan. Vrangel on hänen ihanteensa.

SOFIA: Samuelin ihanteet eivät ole sielläpäin. Mutta olkoon, että hän
osaa käyttää rohkeuttansa vielä vasta karhunpyynnissä. Ajattele, että
sama rohkeus kerran palvelisi valtakunnan asioita! Se sytyke vaan on
löydettävä, joka hänet sytyttää. Ja minä luulen, että kohta sen löydän.
Ehkä olen jo löytänytkin.

LISBETA: Oi, äiti, kuinka paljon sinä olet ajatellut! Minua oikein
pelottaa.

SOFIA: Sinun tähtesi päivin, sinun tähtesi öin, oma lapsukaiseni.
Malttia vaadin vaan sinulta ja Jöraniltasi. Tässä tulee tapahtumaan
suuria asioita, tai ei mitään, ja silloin kaikki jää entiselleen.

LISBETA: Kaikki jätän sinun haltuusi. (Kuuluu portinkolkutus). Ah, se
on Jöran! (Ikkunalla): Se olikin vaan isä!

SOFIA (Ikkunalla.): Millä melulla he tulevat! Mikä ihme heillä on
reessä?

LISBETA: Etkö näe, se on karhun nahka.

SOFIA: Mutta ei heidän pitänyt olla pyynnillä tällä kertaa.

LISBETA: Etkö näe, se on valmis talja, vuorilla peitetty.

SOFIA: Luulisi talon kaatuvan perusteiltaan, niin he meluavat!


NELJÄS KOHTAUS.

Entiset, Samuel Cröell, Pekka.

SAMUEL CRÖELL (tulee vasemmalta peräovelta, laahaten Pekan kanssa
perässään suurta, lumista karhuntaljaa.): Hii, hoo! Sisälle vaan!
Katsokaa, katsokaa, mitä minä tuon! He-heei! Näin suurta taljaa ei ole
kellään koko kaupungissa.

LlSBETA: Huu, kuinka luminen se on!

SOFIA: Viekää herrantähden pois. Katsokaa kuinka paljon lunta te tuotte
mukananne!

SAMUEL CRÖELL: Mutta katsohan ensin! Oletko moista ennen nähnyt!

SOFIA: Viekää, viekää!

SAMUEL CRÖELL (Pekalle, joka on pudistanut lumen hänen hartioiltaan):
Vie se ja lämmitä ja tuo sitten tänne takasin. (Pekka vie taljan pois).
Sofia, minne me ripustamme sen?

SOFIA: Samuel, ensin tervehditään, ensin kysytään, kuinka sinä olet
voinut, ensin suudellaan kädelle!

SAMUEL CRÖELL: Ha-ha-ha. No terve sitten ja kuinka sinä olet voinut?
Hyvin, näen minä!--Ja sinä, Lisbeta, tule tänne syliin, tule-tule!
(avaa sylinsä.)

LISBETA: Mutta muista, isä, minulla, on uusi kaulus--se rutistuu niin
helposti.

SAMUEL CRÖELL: Tule, tule! (Ottaa Lisbetan syliin). Voi sinä minun
Liisukkani.

LISBETA: Oi isä, päästä, näetkös nyt, arvasinhan minä, voi-voi!

SAMUEL CRÖELL: Laitetaan uusi huomenna.

SOFIA: Se oli Jöranin tulon johdosta--

SAMUEL CRÖELL: Ahaa, se on totta, tänään tulee Jöran--suo anteeksi
Lisbeta. minä en muistanut, älä viitsi nyyhkytellä.

SOFIA: Lapseni, isä on varmaan tuonut sinulle tuliaisia,--jotakin muuta
kaunista.

SAMUEL CRÖELL: En ole mitään tuonut, ei ole päähäni pälkähtänyt.
(Itsekseen): Kuinka minä todellakin--! Enkö minä rakasta lastani?--
(Lisbetalle): Lisbeta, Lisbeta, anna anteeksi, kuuletko! (Jonkun ajan
kuluttua): Hahaha. mitä joutavata! No nyt tulkaa kuuntelemaan mitä
minulla on kertomista matkoiltani! (Lisbeta poistuu vasemman peräoven
kautta). Olimme karhun pyynnillä, vaan emme mitään saaneet. Korvessa
nousi pyry, niin kauhea, niin armoton, etten semmoisessa ole ikinäni
ollut. Kohta ensimäisenä päivänä me jouduimme siihen mylläkkään. Ja
tiedäppäs, se saavutti meidät suurella aukeamalla, me eksyimme, emme
nähneet eteemme mitään,--kun pääsimme metsän rintaan, oli pimeä yö--ja
siinä sitä oltiin.

SOFIA: No oletpa nyt tässä kuitenkin.

SAMUEL CRÖELL: Ehk'en olisi ellei olisi ollut Pekka mukanani--se mainio
Pekkani--voi kuinka minä rakastan häntä--me tulimme kuin veljiksi tällä
matkalla.

SOFIA: Oho! Renkisi kanssa, Samuel!

SAMUEL CRÖELL: Minä jo luulin, että palellumme. Mutta Pekka kaivoi
suojaiseen paikkaan kuopan lumeen, hakkasi havuja, peitti pohjan
niillä, pani niitä kuopan yläpuolellekin ja ajoi lunta päälle. Sinne me
kömmimme kuin kaksi karhunpentua. »Tulehan tänne syliini,» sanoi hän.--
Ja niin me makasimme koko yön sylikkäin Pekan kanssa, eikä kylmä
päässyt kouristamaan.

SOFIA: Tätä juttua älä kerro kansliassa.

SAMUEL CRÖELL: Ja kun minä makasin siinä ja pitelin käsilläni Pekan
kaulasta, niin en minä ajatellut teitä eikä kotia, vaan minä olin
niinkuin hänen poikansa, joka oli turvautunut häneen. Muistelin niitä
menneitä aikoja, jolloin minä seurasin isääni pitkillä matkoilla
salomaiden ja korpien halki--ja rakastin vastuksia ja vaaroja ja
kärsimyksiäkin, niin, ja sitten kaikkia semmoisia kuin Pekkakin,
sydänmaan lapsia. Kuinka paljon minua viisaampi, voimakkaampi,
uskaliaampi, neuvokkaampi oli Pekka, jonka rinta rauhallisesti nousi ja
laski minua vastaan: minä makasin hänen vieressään niinkuin lapsi, joka
vielä tarvitsee suojelijaa. Tunsin itseni onnelliseksi ja iloiseksi, ja
kun vihdoin nukuin, näin unta että kaikki minun elämässäni oli
muuttunut, että minä asuin maalla laajassa savupirtissä rohkeiden ja
suurien talonpoikien kanssa, ja me valmistuimme hiihtomatkalle karhua
kiertämään ja he hymyilivät minulle ystävällisesti ja tutkivat
silmistäni pelkäsinkö minä. Voi niitä metsiä ja huurteisia honkia,
joihin me olisimme kohta uponneet--! Siellä hän jo hilaa taljaa.

PEKKA (vetää taljan sisälle, taputtaa Samuel Cröelliä olalle): No
lämmin se on nyt--onneksi olkoon, hyvän sait taljan Paavolan äijältä,
oikeen hyvän. (Menee.)


VIIDES KOHTAUS.

Samuel Cröell, Sofia.

SOFIA: Hän pani kätensä sinun olallesi Samuel, se nyt meidän täytyy
lopettaa. Kun kerran olet siinä asemassa, missä olet, älä unohda, että
heitä täytyy aina pitää jonkun välimatkan päässä.

SAMUEL CRÖELL: Ei kuitenkaan pyryssä lumien alla--.

SOFIA: Ah, Samuel, jätä nyt jo tuo! Kas onpa talja todellakin kaunis!

SAMUEL CRÖELL: Niin eikö olekin! Katso kuinka tuuhea ja pitkä karva,--
uh! Sanoppas, sanoppas minne me ripustamme sen. Missä ovat minun
vasarani ja naulani.

SOFIA: Samuel, emmekö jätä sitä mieluummin alas jalkoja lämmittämään?

SAMUEL CRÖELL: Ei, minä tahdon sen ylös, käpälät hajalleen joka
suunnalle, noin: hää! Niin se oli hänelläkin, Paavolan äijällä. Pois
nuo rimssut ja ramssut, ne ovat minua jo kauan harmittaneet. Minä
tahdon nähdä jotakin yhtä suurta, voimakasta, enkä välitä
pikkukoristuksista, ei mitään nauhasia!

SOFIA: Paavolan äijällä? Sieltäkö tämä talja on?

SAMUEL CRÖELL (puhuu seuraavat sanottavat lyödessään taljaa kiinni
seinään): Sieltä.

SOFIA: Sinä sait sen häneltä?

SAMUEL CRÖELL: Niin. niin. Hän lahjoitti sen minulle.

SOFIA: No mistä se semmoinen ystävyys?

SAMUEL CRÖELL: Minä vapautin hänen poikansa sotapalveluksesta.

SOFIA: Sinä vapautit?

SAMUEL CRÖELL: Niin, viimeisestä sotaväen otosta jätin hänet pois.

SOFIA: Mutta, Samuel, onko se luvallista?

SAMUEL CRÖELL: Ei tämä talja ole mikään palkinto minulle. Minä en
voinut olla sitä vastaanottamatta, kun Paavolan äijä vesissä silmin sen
minulle antoi. Kuvaile, erota lapsestaan ikiajaksi!

SOFIA: Mutta kaikkienhan täytyy--!

SAMUEL CRÖELL: Niin se on, niin se on, mutta joskus tulee niin repivä
sääli, niin armoton surku, ettei voi muuten menetellä, ei aina, mutta
joskus, kun oikein sattuu.

SOFIA: Oletko vapauttanut muulloinkin?

SAMUEL CRÖELL: Olen kyllä. Edellisessä otossa viisi poikaa päästin--
lyhyellä kynänvedolla.

SOFIA: Mutta ajattele, että se olisi tullut ilmi.

SAMUEL CRÖELL: Oh, minä tiedän monta pappiakin, jotka ovat merkinneet
kirjoihin kuolleeksi ja siten vapauttaneet. Sofia, ajattele, oma lapsi,
juuri parhaasen ikään tullut, joka juuri on alkanut miettiä ja elää,
jossa on talon koko toivo--semmoinen lähetetään vieraille maille,
ajetaan surman suuhun, laumassa niinkuin karja. Tiedätkö, Sofia, mitä
se on heille, noille yksinäisille ujoille salomaan asukkaille!
Epätoivoissaan he jättävät talonsa. Kokonaiset kyläkunnat pakenevat
sotaväen kirjoittajan tieltä.

SOFIA: Samuel, sinä sanot meidän miehet pelkureiksi,--mutta Kustaa
Aadolfin kenraalit ylistävät heidän rohkeuttansa. Sinä unohdat, että he
taistelevat Saksassa pyhän asian edestä, protestanttisen uskon
puolesta.

SAMUEL CRÖELL: Minä nyt niistä pyhistä uskoista viis! Ryöstöretkiä ne
ovat kaikki. Ja heitä ylistetään vaan pahan omantunnon vuoksi. Kas
niin, Sofia, nyt se on valmis, eikö ole mainio! Tule nyt istumaan tänne
sen alle. Nyt se on aivan kuin Paavolassa,--kunpa meillä vaan olisi
oikein iso pirtti. Istu tähän.

SOFIA: Minä tahtoisin puhua vielä äskeisestä. Sinä rakastat noita
Pekkojasi ja pirttejä ja hiihtoretkiä, ja pilkkaat uskon pyhää
taistelua. Sinun pitäisi elää enemmän valtakunnan suurissa asioissa,
Samuel. Etkö näe, että kaikki, jotka ovat korkealla, myöskin korkeita
asioita ajattelevat,--ja kaikilla on uskontuli.

SAMUEL CRÖELL: Minä en ole koskaan pyrkinyt korkealle.

SOFIA: Samuel, mitä on mies, joka ei pyri korkealle!

SAMUEL CRÖELL: Minä tunnen monta miestä, jotka eivät pyri korkealle.

SOFIA: Sinulla ei ole mitään makua sinnepäin. Samuel, sinä olet ja
tahdot olla jokapäiväinen. Sinulla ei ole koskaan ollut semmoista uskoa
eikä semmoisia ajatuksia,--(hillittömästi:) jotka voisivat hankkia
sinulle aateluuden!

SAMUEL CRÖELL: Ei ole. Voitko sinä antaa minulle semmoisia ajatuksia?

SOFIA (pöydän luona): Kuka ties!

SAMUEL CRÖELL: Minä aateliseksi! Ha-ha-ha! He söisivät minut elävältä.
Ei, Sofia: kyllä he ovat vihoissaan minulle muutenkin. Kun oikein
tuumitaan, niin se taitaa olla meidän kaikkien onneksi, ettei minulla
ole uskoa eikä ajatuksia.

SOFIA: Täällä kävi tänään pormestari.

SAMUEL CRÖELL: Oo! Sepä harvinainen vieras.

SOFIA: Hän tahtoi sinua tavata virka-asiassa, mutta kun sanoin, etten
tiennyt milloin sinä palaat matkoiltasi, jätti hän tänne paperin, joka
on hänelle takasin lähetettävä sittenkuin sinä olet kirjoittanut sen
alle.

SAMUEL CRÖELL: Missä on paperi?

SOFIA: Tässä.

SAMUEL CRÖELL (avaa paperin): Oh! Mitä tämä on!

SOFIA: Niin, mitä se on?

SAMUEL CRÖELL: Minä haastetaan hovioikeuteen siitä, että olen ottanut
vastaan lahjoja ja kavaltanut kruunulta sille kuuluvia sotilaita.
Syyttäjänä on Törnskjöld--Jaakko ystäväni--ja ilmiantajina: kuule
Sofia, kaikki ystäväni: Plantin, Menscheffer ja pikku Hinriksson. Mutta
eivätkö he pöllöpäät ymmärrä, että semmoisesta seuraa minulle
kuolemantuomio!

SOFIA: Eivätköhän ne juuri sitä ymmärräkin!

SAMUEL CRÖELL: Tämä on jo liian vaarallista leikkiä!

SOFIA: Minä en luule, että se ollenkaan on leikkiä.

SAMUEL CRÖELL: Mitä sanot, Sofia? Ei suinkaan Menscheffer, Törnskjöld
tahdo, että minä menettäisin henkeni?

SOFIA: Eivät he sitä tahdo.

SAMUEL CRÖELL: Mutta, kuinka sitten--? He tietävät varmaan, että heidän
syytöksensä tuopi minulle kuolemantuomion?

SOFIA: He tahtovat vaan, että sinä poistuisit ja jättäisit heille
sijaa. Kuinka sinä poistut, on heille yhdentekevä.

SAMUEL CRÖELL: Tietysti, tietysti he tahtovat vaan sitä. Oh, kuinka jo
ehti sydäntäni kouristaa.

SOFIA: Miksi olet iloinen?

SAMUEL CRÖELL: Siksi, ettei kukaan tahdo minua hengiltä.

SOFIA: Mutta mitä sinä aijot nyt tehdä?

SAMUEL CRÖELL: Tiesinhän minä, että he olivat napisseet minun